Aarne Norberg

Olen maailman tilanteesta kiinnostunut elokuvantekijä ja uusperheessä elävä neljän lapsen isä.

Vapauden markkinat

Vapauden markkinat

Vapauden markkinat – Uusliberalismin kertomus

Paavo Löppönen

☆☆☆☆☆



Uusliberalismin tarina "sopeutumattomien intellektuellien" verkostosta maailmanlaajuiseksi liikkeeksi, joka on ohjannut poliittisen kehityksen suuntaa ja julkista keskustelua.


Kun sääntelemätön, vapaa markkinatalous ajautui kriisiin 1800-luvun lopulla, oli liberalismi neuvoton. Yhteiskunnan itsepuolustus nosti esiin erityyppisiä suojelupyrkimyksiä. Talouden ja politiikan yhdistävä valtion väliintulo alkoi 1920-luvulla: ensin fasismin nousuna, sitten kommunistisena sosialismina ja lopulta 30-luvulla hyvinvointivaltion rakentamisen muodossa.

 

Uusliberalismi syntyi 40-luvulla rajoittamattomien markkinoiden siunauksellisuuteen perustuvana valtionvastaisena oppina, kunnes sille myöhemmin avautui mahdollisuus päästä hallitusvaltaan. Valtio ei enää ollutkaan vihollinen, jos se saatiin pois sosialistien ja sosiaaliliberaalien käsistä sekä toimimaan markkinaehtoisesti.

 

Vapauden markkinat -kirjassaan Paavo Löppönen kertoo uusliberalismin tarinan ”sopeutumattomien intellektuellien” verkostosta maailmanlaajuiseksi liikkeeksi, joka on merkittävästi ohjannut poliittisen kehityksen suuntaa ja julkista keskustelua. Löppönen osoittaa laajan lähdeaineistonsa avulla, kuinka uusliberalismi muodostaa ideologisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Liikkeellä on oma organisaationsa sekä omat rahoituskanavansa. Se muodostaa vielä nykyäänkin hegemonisen aatteen, vaikka harva uusliberaali sanoo tai tunnustaa olevansa uusliberaali.

 

Nostan tässä artikkelissani Vapauden markkinat -teoksen pääkohtia esille. Kirja antaa tärkeitä ja kaivattuja työkaluja, joiden avulla voi ymmärtää sekä kansainvälisessä politiikassa että kotimaassa tapahtuneita suuria muutoksia, joita ei yleensä ole perusteltu ideologisin käsittein vaan niin sanotun taloudellisen välttämättömyyden seurauksena.

 

Mitä jokaisen tulee tietää uusliberalismista

 

Paavo Löppönen käy erinomaisessa esseessään läpi uusliberalistisen ajatussuunnan historian osana 1900-luvun laajempaa aatteellista maisemaa.

 

Löppönen on 1960-luvulta saakka perehtynyt kirjassaan käsittelemiinsä ajattelijoihin. Hän on myös seurannut uusliberalismin kehitystä aitiopaikalta. Löppönen on tehnyt työuransa Suomen Akatemian arviointi- ja kehitysjohtajana sekä yhteiskuntapolitiikan valmistelijana eduskunnassa ja valtioneuvoston kansliassa. Vapauden markkinat on hänen omien sanojensa mukaan teos, jonka hän olisi itse halunnut lukea. Uusliberaaleilla on historiansa aikana ollut myös sen verran outoja petikavereita, etteivät he itse ole olleet kiinnostuneita laatimaan kunnollista historiaa liikkeensä vaiheista.

 

Ensimmäisessä vaiheessa 1940-luvulta 1970-luvun puoliväliin uusliberalismi järjestäytyi kansainvälisenä organisaationa ja kehitti oppinsa. 1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun se pääsi vallan kahvaan ja kehittyi pragmaattisena poliittisena tekijänä. Kulta-aikaansa se eli 1990-luvun alusta vuoden 2008 finanssikriisiin, jolloin sen opit hallitsivat globaalia taloutta ja sen vaikutus laajeni Itä-Eurooppaan, Latinalaiseen Amerikkaan ja Venäjälle. Neljännessä vaiheessa se pyrkii nyt selviytymään ideologisista ristiriitaisuuksistaan, puolustamaan saavutettuja asemia sekä estämään demokratian ja tasa-arvon pyrkimyksiä.

 

Markkinoiden vapaudesta saalistamisen vapauteen

 

Itävaltalaisen koulukunnan keskeisten ajattelijoiden, Friedrich Hayekin, Ludwig von Misesin ja Karl Popperin, yhteiset historialliset kokemukset Itävallan kohtalon vuosina ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaikuttivat siihen, että heidän filosofioissaan oli yhteinen vihollinen: kollektivismi valtiojohtoisena yhteiskuntamuotona. Kukin näistä wieniläisistä kirjoitti toisen maailmansodan aikana kirjan, joista muodostui uusliberalismin alkuvaiheiden ideologian peruskivi: Hayekin teos The Road to Serfdom (Tie orjuuteen) oli suunnattu hyvinvointivaltioajattelua vastaan ja ennusti tuhoa mikäli parannusta ei tehdä. Popperin teos The Open Society and Its Enemies (Avoin yhteiskunta ja sen viholliset) tarjosi marxismin kritiikille oppineita ammuksia, vaikka hän oli kirjoittanutkin sen itse asiassa fasismia vastaan. Misesin teos Bureaucracy (Byrokratia) oli selkeimmin itävaltalaisen koulukunnan tuote ja suunnattu ennen muuta Rooseveltin keynesiläistä New Deal -politiikkaa vastaan ja vapaiden markkinoiden puolesta.

 

Uusliberalistisen liikkeen vahvin näkemys oli pitkään itävaltalaisen koulukunnan, ja erityisesti Hayekin, käsitys markkinoista supervoimakkaana ja -nopeana informaationkäsittelijänä. Omalakiset markkinat ovat yhteiskunnan perusta. Hayekin mielestä politiikan tai lainsäädännön tavoitteeksi ei voinut asettaa tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden tai hyvinvoinnin kaltaisia tiloja, koska tällainen johtaisi viime kädessä pakkoon hallita koko yhteiskuntaa eli totalitaariseen valtioon. Hayekin mielestä mitään moraalia ei ollut olemassa kapitalismin tuolla puolen, eikä muuta tietoa hyvästä elämästä kuin se, jonka ihminen saa markkinoilla toimiessaan.

 

Paavo Löppönen toteaa uusliberalismin ideologiaan keskeisesti kuuluvasta valtionvastaisuudesta, että jos halutaan vähemmän valtiota, lopputuloksena ei välttämättä ole kevyempi valtio vaan erilainen valtio, joka palvelee paremmin suuria markkinatoimijoita. Näin kävi Yhdysvalloissa 1980-luvulta lähtien.

 

Hayek kutsui vuonna 1947 Sveitsin vuoristoon koolle 39 ”markkinoiden ja yksilön vapautta puolustavaa” intellektuellia. Tässä kokouksessa perustettiin Mont Pèlerin Society (MPS) uusliberalismin ideologiseksi ja organisatoriseksi keskukseksi. Nelitasoisen organisaatiomallin toisella tasolla toimivat lukuisat yritysten ja muiden taloudellisten toimijoiden perustamat säätiöt. Kolmannen tason muodostivat uusliberaalit ajatuspajat, joita Hayek kutsui ”ideoiden välittäjiksi tai kauppiaiksi” (secondhand dealers in ideas). Neljännen tason muodostivat mediamaailmassa työskentelevät ihmiset, joiden tehtävä oli kansantajuistaa liikkeen sanomaa suurelle yleisölle ja muuttaa ihmisten ajattelutapoja.

 

Amerikkalaiset suuryritykset säätiöineen innostuivat Hayekin sanomasta ja tarjosivat tälle rahoitusta ”Amerikan tie orjuuteen” -pamfletin kirjoittamiseksi. Hayek oli paljon kunnianhimoisempi ja vei hankkeen Chicagon yliopistoon, jonka oikeustieteellisessä tiedekunnassa se käynnistyi vuonna 1946 nimellä Free Market Project. Tästä tuli ensimmäinen MPS:n ideologisessa varjeluksessa toimiva projekti. Se oli myöhemmin Chicagon koulukuntana tunnetun taloustieteellisen yhteisön alku. Projekti oli merkittävä myös sikäli, että sen yhteydessä Hayek tutustui nuoreen, tilastolliset menetelmät erinomaisesti hallinneeseen tutkijaan nimeltä Milton Friedman.

 

Free Market Project ei vielä tuottanut Yhdysvaltain uusliberalisteille omaa ideologista oppikirjaa, mutta sen julkaisi Friedman vuonna 1962 teoksellaan Capitalism and Freedom (Kapitalismi ja vapaus). Kirjassaan Friedman asetti poliittisen vapauden edellytykseksi taloudellisen vapauden: mitä vapaampi talous on julkisen hallinnon toimista ja mitä pienempi valtiokoneisto oli, sitä suurempi oli poliittinen vapaus. Kirjassa konkretisoitiin myös Chicagon koulukunnan ohjelma. Hallituksen karsittu rooli lain ja järjestyksen sekä omistusoikeuksien ja keskuspankin rahapoliittisen tehtävän takaajana oli olennaista.

 

Chicagon koulukunta ei enää uskonut Hayekin tavoin ihanteelliseen, transsendentaaliseen markkinakilpailun malliin. Se kehitti kilpailuprosessin teorian, jonka mukaan monopolit ja hierarkiat voivat olla tehokkaampia kuin kilpailu. Nyt markkinat muuttuivat vain yhdeksi osaksi kapitalismin oikeutusta. Vapaus ei enää ollut vapautta markkinoiden vaihtosuhteessa vaan vapautta saalistaa hyötyä. Markkinoiden kilpailutilanteen todellisuutta tärkeämmäksi tuli asiantuntijoiden määrittelemä ja mittaama markkinatoimijan kilpailukyky.

 

Taloudellisesta tehokkuudesta onnistuneisuuden kriteeri

 

Uusliberaalit hylkäsivät liberalismin syntyaikojen laissez-faire -ajatuksen, jossa markkinatalous on täysin riippumaton valtiosta, kun he näkivät tärkeäksi muuttaa valtio välineeksi, jonka avulla saadaan aikaan vahva markkinayhteiskunta. Tähän konseptiin kuului yhteiskunnan, markkinoiden ja valtion käsitteellisten rajojen jatkuva hämärtäminen sekä yhteiskuntaan liittyvän käsitteistön ja sanaston kritiikki ja välttely.

 

Misesin, Hayekin ja Friedmanin mukaan ollaan vaarallisella tiellä, mikäli yrityksiltä vaaditaan yhteiskuntavastuuta. Se avaisi valtion yrityksille takaoven markkinoilla, ja se tuhoaisi vapaata yhteiskuntaa. Ei yrityksillä ole vastuita, vain yksilöillä voi olla vastuita.

 

Taloustieteen huomio tuli siirtää suuryhtiöistä ja markkinahäiriöistä sääntelijöiden byrokratiaan, jolta oli vaadittava taloustieteellisiä näyttöjä. Taloutta koskeva lainsäädäntö oli ”tieteellistettävä” ja sen valmistelukoneisto oli miehitettävä ”todellisilla asiantuntijoilla” eli ekonomisteilla, jotka sitten tuottavat tarpeellisen todistuspohjan sopimusjuristeille.

 

Taloudellisesta tehokkuudesta tuli onnistuneisuuden arviointikriteeri, jonka avulla arvotettiin julkisen vallan suunnitelmia, politiikkalinjauksia ja uudistusten vaikutuksia 1970-luvulta lähtien. Omistajien kesken tehtyjen sopimusten turvaamisesta tuli lainsäädännön tärkein tehtävä. Oikeuden ja kohtuuden sijasta juristien tehtäväksi tuli ekonomistien avustuksella edistää kokonaistaloudellista tehokkuutta.

 

Sääntelyn purkamisliike tavoitteli normatiivisen lain korvaamista taloustieteen kriteerien mukaisella tehokkaalla lainsäädännöllä ja kansakuntien kilpailukykymittaus tavoitteli poliittisen ja hallinnollisen päätöksenteon korvaamista liikkeenjohdon menetelmin.

 

Lopulta kehitettiin inhimillisen pääoman teoria, joka perustalta voitiin antaa taloustieteellinen tulkinta jopa sellaisille inhimillisen toiminnan alueille, jotka ovat ennen kaikkea moraalisia, sosiaalisia tai antropologisia prosesseja. Alettiin kutsua pääomaksi kaikkea, joka voi toimia tulevan tulon lähteenä. Näin työntekijä muuttui yritykseksi, joka saa tuloa oman inhimillisen pääoman tuotostaan. Ja yhteiskunta miellettiin toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toimiviksi yrityksiksi, eikä enää kansalaisiksi tai ihmisiksi. Yksilö ymmärrettiin monialaiseksi yritykseksi, jonka täytyy liikkua strategisesti riskien kansoittamassa maailmassa. Riskit ovat yrittäjän happea, ja voitot ja tappiot on hyväksyttävä objektiivisen tuomarin, markkinoiden tuotteena. Tässä maailmassa turvattomuus kannustaa riskikäyttäytymiseen. Ihmisen elämä on yksilöyrittäjän tuote ja yksilöyrittäjältä vaaditaan joustavuutta. Joustamattomia ihmisiä uhkaa syrjäytyminen.

 

Viholliskuvien rakentamista

 

Hayek tiesi, että saadakseen valtaa uusliberalismi tarvitsee liittolaisia ja yhteyttä johonkin uskonnolliseen liikkeeseen. Yhteys löytyi Yhdysvaltain aurinkovyöhykkeeltä, jossa paikalliset suuryhtiöt tukivat vahvoja evankelisia liikkeitä yhteisessä taistelussa ammattiyhdistysliikettä, uusvasemmistoa ja kansalaisoikeusliikettä vastaan.

 

Uusliberalismin alkuvaiheesta lähtien liikkeessä oli tavanomaista suurten viholliskuvien rakentaminen assosiaatiotekniikalla. ”Kommunistien vaikutus” ei tarkoittanut nimenomaisesti kommunistien toimintaa, vaan kaikkia joiden politiikasta oltiin eri mieltä. Monet yritysjohtajat tunsivat taistelevansa Kristuksen sotilaina vapaan yritystoiminnan ja vapaan maailman puolesta.

 

Yhdysvaltain aurinkovyöhykkeeltä myös republikaanisen puolueen neljä konservatiivista liikettä löysivät toisensa. Traditionalistit (theo-cons), antikommunistit, uuskonservatiivit (neo-cons) sekä uusliberaalit (neo-libs) yhtyivät taisteluun kansainvälistä kommunismia, normien liberalisoitumista ja valtion kasvavaa roolia vastaan. Uusliberaalien keskeinen ajatuspaja, Heritage Foundation, yhdisti konservatiivisen liikkeen eri suuntia ja kehitti konkreettisia toimenpidesuosituksia, kuten Mandate for Leadership (Johtajan toimeksianto) -hallitusohjelman, joka luovutettiin presidentti Reaganille välittömästi vaalien jälkeen 1980. Margaret Thatcher puolestaan näytti vuoden 1979 vaalien jälkeen Hayekin kirjaa The Road to Serfdom sanoen: ”Tässä kirjassa on kaikki.”

 

Täystyöllisyys ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus hylätään

 

Demokraattinen kapitalismi syntyi toisen maailmansodan jälkeen. Se oli rakennettu kahden ristiriitaisen, voimavarojen allokointia koskevan periaatteen pohjalle: toinen perustuu vapaiden markkinoiden määrittämään ansaintalogiikkaan ja toinen kansalaisten sosiaalisille tarpeille ja oikeuksille, joista päättää demokraattinen politiikka. Hallitusten on kunnioitettava samanaikaisesti molempia periaatteita. Mutta erityisesti 1980-luvulta lähtien taloustieteen vaikuttavin sanoma on ollut: poliitikkoja ei pidä päästää ”vastuuttomasti” tavoittelemaan täystyöllisyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kaltaisia päämääriä.

 

Paavo Löppönen näkee uusliberalismin demokraattisen valtion ja demokraattisen kansalaisuuden vastaisena poliittisena ideologiana ja liikkeenä. Kyse on uskosta, joka on menettänyt kosketuksensa aitoihin moraalikäsitteisiin. Uusliberalismin vapauskäsite on totalisoiva ja sille perustuva poliittinen toiminta on siitä johtuen sokea vaikutuksilleen. Uusliberalismi ei ole yksinomaan totalitarismin vihollinen vaan sen veli.

 

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeisessä edustajainhuoneen kuulemisessa Yhdysvaltain keskuspankin pitkäaikainen puheenjohtaja ja vannoutunut uusliberaali Alan Greenspan totesi: ”Löysin valuvian mallissa, jota pidin keskeisenä toiminnallisena rakenteena, joka määrittelee sen, kuinka maailma toimii. [––] Juuri se oli syy järkytykseeni, koska olin toiminut 40 vuotta tai kauemmin tämän mallin mukaisesti, ja erittäin huomattava määrä todistusaineistoa kertoi, että se toimii poikkeuksellisen hyvin.”

 

Saalistavampiin toimintatapoihin

 

Uusliberaalin ideologian sosioekonomisina seurauksina ja oheisvahinkoina Löppönen näkee muun muassa talouden luonteen muuttumisen finanssoitumisen myötä. Reaalitaloudesta – eli siitä osasta taloutta, jossa tuotetaan jotakin – on siirtynyt yhä enemmän tuloja finanssisektorille. Samalla vaurauden hankkiminen on siirtynyt vaurauden luomisesta vaurauden ottamiseen muilta. Kehitys on kulkenut entistä saalistavampien (predatory) toimintatapojen suuntaan. Saalistus kohdistuu kilpailijoiden lisäksi entistä enemmän myös sijoittajiin. Chicagon ekonomistien poliittinen rooli finanssoitumisessa oli kaikenlaisen säännöstelyn vastustaminen. Rahatalouden hallinnan puute on vaikuttanut lisääntyneeseen eriarvoisuuteen. Finanssisektori on imenyt varoja myös yhteiskuntapyramidin alapäästä kohti huippua. Saalistuksen välineenä toimivat muun muassa asuntolainat ja luottokortit, joiden avulla köyhät pääsevät joksikin aikaa osallisiksi kulutusjuhlista. Kun valtion politiikaksi valittiin sosiaalipolitiikan leikkaaminen julkisen sektorin velkaantumisen estämiseksi ja valtion roolin supistamiseksi, keksittiin korvaajaksi yksityinen velkaantuminen.

 

Uusliberalismi on varsin yhtenäinen poliittinen ideologia. Sen sisään mahtuu useita taloustieteellisiä ja talouspoliittisia oppeja, kuten Hayekin edustama itävaltalainen koulukunta, Friedmanin edustamat uusklassinen talousoppi ja monetarismi sekä saksalainen ordoliberalismi.

 

Uusliberalismin vallasta kertoo se, kuinka yleisesti me nykyään puhumme sen antamilla käsitteillä. Viime vuosina on esimerkiksi yleistynyt näkemys, jonka mukaan taloustieteissä teknisinä apuvälineinä käytetyt voiton maksimoinnin ja rationaalisen itsekkyyden käsitteet ovatkin oikeastaan ihmisen luonnollisen käyttäytymisen tarkkoja kuvauksia.

 

Koko uusliberalistinen järjestelmä perustuu ajatukseen, jonka mukaan kilpailu, epävarmuus ja turvattomuus toimivat tehokkaimpina kannustimina. Tämä on täysin vastoin sitä, mitä me tiedämme luovuudesta ja tuottavuudesta. Ihminen on sosiaalinen olento, joka toimii parhaiten yhdessä toisten kanssa.

 

Henkilökohtaisen vastuun ristiretki

 

Uusliberaalien identiteetti on erilainen liikkeen sisäpiirissä kuin sen ulkopuolella. Tätä kaksoistotuuden luonnetta kuvaa osaltaan se, mitä Friedman kirjoitti MPS:n presidenttinä kollegalleen Pat Buchananille: ”Me puhumme ristiriitaisesti eri tilanteissa, koska pidän tärkeänä välttämättömyytenä pitää selkeästi erillään pitkän tähtäimen tavoitteemme ja ne taktiset askeleet, jotka saattavat olla sopivia liikuttaessa sitä kohti.” Tämä ristiriitaisuus luonnehtii erittäin hyvin myös tämän päivän politiikkaa.

 

Löppönen näkee, että satu rajoittamattomasta valinnanvapaudesta, itseään täydellistävästä ja hallinnoivasta yksilöstä ja menestyksen pakosta on aikamme suurin ja vahingollisin valhe. Se nostaa esiin huonoimmat ja pahimmat puolemme. Kysymys oikeasta ja väärästä muuttuu kysymykseksi voitosta ja häviöstä. Uusliberalismia onkin kutsuttu myös ”henkilökohtaisen vastuun ristiretkeksi”.

 

Löppösen mukaan nyt on nostettava solidaarisuutta esille kaikkialla yhteiskunnassa. Vapaus, tasa-arvo ja yhteisvastuullisuus toteutuvat vain yhdessä tai eivät ollenkaan. Uusliberalismin kritiikin lisäksi on siirryttävä positiiviseen ohjelmaan yhteiskunnan demokraattisen käänteen vahvistamiseksi.

 

Uusliberalismi Suomessa nyt

 

Uusliberalismi levisi Suomeen taloustieteilijöiden ja nuoremman polven yritysjohtajien välityksellä. Löppönen näkee uusliberalismia erityisesti Kokoomuksen ja RKP:n vaikutuspiirissä. Elinkeinoelämän järjestöissä on toimihenkilöitä, jotka edustavat varsin puhdasta uusliberalismia. Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) kuuluu uusliberaalien Euroopan verkostoa koordinoivaan Stockholm Networkiin. Siihen kuuluvat Suomesta myös Chydenius-säätiö ja Libera-säätiö, jonka ajatuspajaa voi pitää puhtaasti uusliberalistisena niin tunnuksiltaan, teemoiltaan kuin kirjoituksiltaankin, ja joka on uusliberalismin organisatorisen keskuksen, Atlas Networkin, rekisteröimä suomalainen organisaatio.

 

Löppösen kirjan tarina saa konkreettista vahvistusta Helsingin yliopiston uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon liittyvät keskeiset käsitteet ovat vesittyneet ja hävinneet hallitusohjelmista Alexander Stubbin (2014) ja Juha Sipilän (2015) hallitusten aikana. Tutkijoiden mukaan nykyinen hallitusohjelma muistuttaa pikemminkin liikemaailman toimintasuunnitelmaa. Siinä korostetaan yksilön kykyä tehdä valintoja. Tämän ideologisen paradigman muutoksen myötä suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ollaan viemässä uuteen suuntaan. Muutos kuulostaa uusliberalistiselta: Friedrich Hayekin mielestä politiikan tai lainsäädännön tavoitteeksi ei voinut asettaa tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden tai hyvinvoinnin kaltaisia tiloja. Mitään moraalia ei ollut olemassa kapitalismin tuolla puolen, eikä muuta tietoa hyvästä elämästä kuin se, jonka ihminen saa markkinoilla toimiessaan.