Yläpuolelle

Sananvalta: 1990-luvulle sijoittuva lapsuuteni oli monessa mielessä hyvää aikaa.

Lähdin lomalle Teatterikorkeakoulun pääsykokeista lapsuuteni maisemiin Onkimaalle, Mäntsälän maaseudulle. 1990-luvulle sijoittuva lapsuuteni oli monessa mielessä hyvää aikaa. Minua ja sisaruksiani ja samalla vanhempieni ystävien lapsia kasvatti yhdessä neljästä kuuteen kuvataiteilijaa, joita yhdisti varsin paineettomat kasvatusmetodit. Kasvatuksen johtolauseena toimi ”Pekka, ota täysvastuu lapsista”. Se oli halpa vitsi.

Lapsijoukolla oli tapana kirmata ikäjärjestyksessä alastomina pelloilla, kun vanhemmat istuivat juomassa kaljaa ja puhumassa yhteisötaiteesta kielellä, jota harva ymmärtää. Kotitieni nimi oli ”sattumalta” Taiteilijankuja, naapurirakennuksen seinässä luki ”Taidefarmi” ja meidän pihalla oli kikkelin muotoisia veistoksia. Yksi vanhemmistamme dokumentoi koko alastoman lapsuutemme videokameralle, mikä nyt meitä tietysti ilahduttaa. 

Lapsistakin tehtiin taidetta.

Lapsuutemme oli ihanteellinen, mutta se oli törmäyskurssilla sen saman tiedostamisen ja käsitteellistämisen maailman kanssa, johon kaikki lapset joutuvat. Tulee se hetki, jolloin on kysyttävä, mitä vanhempani itse asiassa tekevät. Mitä on taide?

Se oli traumaattinen hetki. Voisi kuvainnollisesti väittää, että tulin kuuroksi, sokeaksi ja vammaiseksi sillä hetkellä, enkä kyennyt mihinkään luovaan toimintaan vuosikausiin, sillä minua piinasi taiteilijuuden syvin olemus. Taide oli hirviö, johon liittyi valtava kiinnostus ja samalla äärimmäinen epävarmuus ja voimattomuus sen edessä. En tiennyt mitä tehdä täyttääkseni vanhempieni saappaat. Kaikki ahdistus kulminoitui kysymykseen ”Mitä taide on?”

Suutarin lapsella on tietysti helpompaa: ”Mikä kenkä on?”. Mutta jos erittelee eri taiteenaloja, voi todeta, että esimerkiksi teatteritaiteilijoiden lapsilla on vaivattomampaa. Teatteri tapahtuu rajatussa paikassa, ajassa ja konkretian keinoin. Se on käsitettävissä. Usein kuuleekin kolmannen polven näyttelijöiden kertovan:

”Me leikimme lavasteissa ja piileskelimme lavan alla, se oli ihmeellistä.” 

He tutustuvat ensin aikuisten työhön lapsen silmin, alhaalta, sitten he astuvat itse näyttämölle ja kokeilevat mitä se on. Heillä on portaat näyttämön alta näyttämön päälle. 

Kuvataide katsoo alleen paljon häilyvämpää tavaraa. Performanssi, tilataide, yhteisötaide, videotaide ja niin edelleen laajentavat kuvataiteen piiriä niin, että enää ei voi sanoa, että kuvataide tapahtuisi jossakin paikassa, jossakin muodossa tai tiettyä tarkoitusta hakien. Lapsi tietää että hänen vanhempansa tekevät kuvataidetta, mutta hän ei mitenkään voi itse lähteä tekemään taidetta tekemällä taidetta. Häneltä puuttuu ensinnäkin vastaus suureen kysymykseen ”Miksi?”, mutta jopa käsitys ”Mitä?”

Taideahdistukseni lievittyi tietysti oivaltamalla, kuinka epäoleellinen kysymykseni ”Mitä taide on?” on. Siitähän nyt ei voi lähteä. Mutta kyllä moni aikuinenkin, taidepiirien ulkopuolelta, on yhtä lailla lapsen asemassa ihmetellessään ”Miten tuo voi olla taidetta?” 

Heitä vaivaa sama alemmuuden tunne, joka seurasi minua lapsena. He luulevat, että taide on jotakin ylevää. He pelkäävät, että se on jotakin heitä suurempaa, vaikka totuus on, että taiteilijan teokset ovat tasan hänen itsensä kokoisia. Ja mitä taiteilijan kokoon tulee, ihminen harvoin ajautuu taiteilijaksi inspiraationaan oma suuruutensa, päinvastoin. Vain nöyrä ihmettelijä voi tehdä taidetta.

Eräs ystäväni ihmetteli, miksi haen teatteriohjaajaksi. Yleensä teatterin piirissä ihmiset haluavat ensin näytellä eli leikkiä ja sitten vanhempana käyttää vähän aivojakin eli ohjata. Mutta kyllä minä itse ymmärrän asian laidan. Olen mielisairaiden kuvataiteilijoiden kasvattama, lapsikatraan nuorin. Sieluni tärisee suhteessa taiteen tekemiseen. Minun on parasta aloittaa se suuntautumalla ylhäältä alas. 

Pois sammakkoperspektiivistä, ohjaajan pallille, hieman tilanteen yläpuolelle.

Ruusu Haarla

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu