Yksinkertainen virhe

Pidän silti snobismistani kiinni ja väitän, että jos nautinnot olisivat helppoja, jokainen meistä olisi onnellinen. Olemmehan ihmislajin historian vapainta, ruokituinta ja vaurainta jengiä.

”Virheet ovat yleensä yksinkertaisia”, sanoi Paavo Haavikko Mauno Saaren hienossa elämäkertakirjassa Haavikko-niminen mies.

Olin viikon työmatkalla Venetsiassa. Hieno paikka, jos kestää paskafiiliksen, joka väistämättä tulee kaikissa turistirysiksi muuttuneissa paikoissa. Sitä oloa muuten ei tule paikoissa, jotka on alun alkaen tehty turistirysiksi. Niiden vetonaulahan on turismi itsessään, yhteisvoimin nautittu aurinko, ördäys ja väliaikainen pimpsa. Mutta Venetsiassa vituttaa.

Ensin se, että joutuu päivästä toiseen tungeksimaan kiukuttelevien keski- ikäisten pikkulasten seassa. Sitten se, että huomaa olevansa yksi heistä.

Seuraavaksi nolottaa ja tympii, kun joutuu todistamaan, miten ne samat tyypit hyvänä hetkenä liikuttuvat siitä, että kokevat olevansa Accademiassa suuren taiteen äärellä, vaikka eivät oikeasti erota Belliniä toritaiteesta.

Ja näiden tuumausten jälkeen nolottaa ja tympii oma ylimielisyys.

Pidän silti snobismistani kiinni ja väitän, että jos nautinnot olisivat helppoja, jokainen meistä olisi onnellinen. Olemmehan ihmislajin historian vapainta, ruokituinta ja vaurainta jengiä.

Nautinnon vaikeudesta kertoo turistin ja kameran suhde. Matkan tallentaminen on monelle matkan pääsisältö. Joskus harvoin törmää ihmisiin, jotka ovat tunnollisesti koostaneet fotoalbumeihin elämänsä vaiheet ja kohokohdat, mutta mitä kaikki muut matskuillaan tekevät, paitsi laittavat serkkulikan lähettämän lomakuvan jääkaapin oveen ja yhden omistaan näytönsäästäjäksi läppäriin?

Monet eläkeläiset tykkäävät plarata menneisyyttään tai jälkeläistensä nykyisyyttä kuvien kautta enemmänkin, mutta ei kai sitä varten tarvitse ottaa tuhatta kuvaa vuodessa?

Luulen, että kyse on siitä, että olemme niin pakkomielteisesti sitoutuneet ”rakentavaan toimintaan”, kasvuun ja hyötyyn, että kokemukset sinällään tuntuvat helposti pettymyksiltä – nehän valuvat tiimalasin hiekkana läpi sormien.

Bellinin taulun äärellä ehkä alitajuisesti ymmärtää, että näistä nauttimista pitäisi ahkerasti opetella, jotta niistä jotain päihdyttävää irtoaisi. Ja se tuntuu työltä, masentavalta haasteelta, jonka voi kiertää repimällä laihaa lohtua nauttimalla nauttimisen ideasta, tallentamalla tilanne.

Siitä tulee sellainen olo, että tämä ei jää tähän, että tämän voi laittaa pankkiin ja nauttia myöhemmin, kun on voimia ja kun muisto on kasvanut nostalgialla korkoa.

Positiivisempi tulkinta olisi se, että alituinen tallentimilla pelehtiminen kertoo siitä, miten hienostuneen tietoisia olemme itsestämme, millaisessa jatkuvassa kriittisen ja humoristisen itsereflektion tilassa.

Mutta en usko. Minusta fotausvimma kertoo nautintokyvyttömyydestä ja kuolemanpelosta. Yksinkertaista virheestä.

Teemu Mäki

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *