Sukupolvinäytelmässä 1970-luvulla syntyneitä individualisteja yhdistää itku, masennus ja yksinäisyys.
Tamperelaisen Teatteri Siperian harjoituksissa hiotaan sukupolvinäytelmää Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu. Kollektiivitajunnasta ryhmäteatterin keinoin syntynyt näytelmä luo karikatyyrin taiteilijoiden omasta kolmeakymppiä lähestyvästä sukupolvesta.
”Mietimme dramaturgi Marjo Niemen kanssa, keitä me 1970-luvun lopulla syntyneet olemme. Aluksi ajattelimme, ettei meitä individualisteja yhdistä mikään”, ohjaaja Saana Lavaste muistelee alkuvaihetta.
Sukupolven stereotyyppi kirkastui tarkastelemalla omaa ikäpolvea osana sukupolvien jatkumoa. Näytelmän teemaksi kiteytyivät sukupolvilta seuraaville annettavat lahjat ja niiden vastaanottaminen.
Vuorosanat kaikuvat korkeassa harjoittelusalissa, kun keskiluokkaista elämää tavoitteleva pariskunta, leskeksi jäänyt marttyyri ja rahoillaan leveilevä pyrkyri kiistelevät siitä, kuka saa ostaa ylikalliin, sulamispisteessä olevan iglun. Omaa napaa tuijottavien materialistien väittelyssä lyödään sanoilla ja laukuilla. Kiinteistövälittäjän hiippailtua syrjemmäksi varakkain teilaa muut – ja nauttii tilanteesta täysillä.
”Isovanhemmat ovat antaneet meille lahjana itsenäisen maan ja vanhemmiltamme olemme saaneet hyvinvointiyhteiskunnan. Näiden valtavien lahjojen kääntöpuolena on ekokatastrofi ja äärimmäinen kuluttaminen”, Lavaste kiteyttää.
Saavutuksillaan ylpeilevät vanhemmat eivät voi ymmärtää, miksi aikuistunut sukupolvi on kiittämätön ja voi pahoin. Lavaste arvelee suurten -ikäluokkien odottavan, että heidän jälkikasvunsa tavoittelee onnellisuutta samallatavoin kuin he – työtä tekemällä ja rahaa tienaamalla.
”Meidän sukupolvi on ahdistunut lapsuuden luontodokumenteista, joissa sen ihanan leopardilajin kerrottiin aina lopuksi kuolevan sukupuuttoon. Me tiedetään, että on kiva lentää Intiaan, mutta tiedostetaan myös, ettei maailma kestä, jos kaikki tekee niin”, Lavaste kuvailee ympäristötietoista sukupolveaan.
Vanhempiensa materialististen odotusten ja tuhoutuvan ympäristön ristipaineessa 1970-luvun lapset masentuvat ja sairastuvat. Ohjaaja pahoittelee, että vanhemmat sukupolvet kokevat lastensa pahoinvoinnin ilkeytenä.
”Yhteiskunta perustuu nyt mahdottomuuden lakiin, että kaikki kasvaa jatkuvasti. Kehitys ei voi jatkua koko ajan. Talous ei voi koko ajan kasvaa. Olisi ihanaa elää sellaisessa yhteiskunnassa, joka voisi rakentua nollakasvun varaan”, Lavaste unelmoi.
Saana Lavaste uskoo sukupolvensa jakautuvan voimakkaasti kahtia. Vanhempiaan jäljittelevien 25-vuotiaiden uraohjusten vastakohtana hän näkee vaihtoehtoja etsivät ihmiset, joiden elämä ei ole vakiintunut vielä 40-vuotiaanakaan. Näytelmässä vaimonsa hylkäämä mies on tyyppiesimerkki vanhempiensa odotusten mukaan elävästä ihmisestä.
”Susta siis niinku tuntuu että sua vituttaa kun mä en niinku suostu muuttamaan pois. Ja susta niinku tuntuu, ettet sä niinku halua koskea mua, kun mä kuvotan sua”, näytelmän mies toistaa vaimonsa tuntemuksia kauhtuneessa flanellipaidassaan.
Mies haluaa uskoa parisuhdekirjan harjoitusten pelastavan repeilevän liiton, vaikka tietää, että vaimon uusi rakastaja on jo muuttamassa taloon. Edes lupaukset hieronnasta ja kesämökin rakentamisesta eivät käännä vaimon päätä. Ennen kaikkea miestä huolestuttavat lasten kohtalo sekä äidin mielipiteet.
Kilpailuyhteiskunta tuottaa ohjaaja Saana Lavasteen mielestä yksinäisyyttä ja stressiä. Omistaminen ja materialismi lisäävät yksinäisyyttä hävittämällä yhteiskunnasta yhteisöllisyyden konkreettisella tasolla.
”Kun kaikilla on omat autot, pyykinpesukoneet ja televisiot, ihmisten ei tarvitse jakaa mitään. Näin vältytään kohtaamisilta, mikä tekee meistä neuroottisia ja burnoutisia”, Lavaste väittää.
Itsekin yhteisössä asunut ohjaaja suosittelee yksinäisyyden lääkkeeksi yhteisöelämää. Yhteisö on hänen mielestään ”todellinen yhteiskunta”.
Ristiriitaisen yhteiskunnan tuottama jakomielinen persoona kiteytyy Zazassa, joka halveksuu kalliiden asuntojen ja design-tuotteiden perässä juoksevia työnarkomaaneja, mutta on itse samanlainen.
”Äiti tietää, että sulla on syntymäpäivä. Äiti lupaa antaa sulle lahjan huomenna,” vuoden yrittäjäpalkinnon pokannut Zaza selittää puhelimessa ennen kuin hän nousee karaoke-korokkeelle horjuvin askelin. ”Material girlin” sanat kaikuvat hajanaisesti hilpeän pikkujouluväen kannustaessa. Vain työkaverit jäävät ylläpitämään menestyksen kulissia, kun loppuun palanutta, itkevää Zazaa kannetaan korokkeelta.
”Me olemme väsynyt ja sairastava sukupolvi. Näytelmän Zazakin on väsynyt koska pyrkii olemaan samaan aikaan uraohjus ja äiti”, Lavaste analysoi. Teatteri Siperian poppoosta kenelläkään ei ole vielä lapsia. Silti ohjaajalla on teoria siitä, mitä heidän sukupolvensa lahjoittaa lapsilleen.
”Ehkä meidän sukupolven lahja seuraaville onkin tunteiden käsitteleminen. Meidän sukupolvi kuplii masennusta, ahdistusta ja itkua menneidenkin sukupolvien puolesta.”
Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu ensi-illassa 6.10. Teatteri Siperian esitykset Tampereella Ahaa Teatterissa.
Sabina Mäki
