Yhteinen uni

Saara Cantell kertoo matkasta kivikauteen, yhteisöllisyyteen ja kuvallisiin nokkauniin.

Saara Cantell, mistä sai alkunsa lasten elokuva Unna ja Nuuk, ensimmäinen ohjaamasi pitkä elokuva?

”Alkuperäisidea, koko tarina tytöstä joka päätyy kivikaudelle ja kohtaa siellä ikätoverinsa, oli elokuvaohjaaja Joona Tenan. Minä tulin mukaan reilu vuosi sitten syksyllä. Tuottaja Pamela Mandart kysyi kiinnostustani ja suostuin. Kehittelin käsikirjoitusta eteenpäin sekä Joonan että toisen käsikirjoittajan Sami Keski-Vähälän kanssa. Itse elokuvan tekeminen oli suhteellisen nopea prosessi. Keväällä tehtiin ennakkovalmistelut ja kesällä kuvattiin.”

”Minulle tärkeitä teemoja käsikirjoituksessa olivat sukupolvelta toiselle kulkevan tiedon merkitys sekä vierauden pelon voittaminen. En halunnut elokuvaan perinteistä mustavalkoista ’hyvä vastaan paha’ -asetelmaa, joka ahdistaa minua yleensä lasten elokuvissa ja tv-tuotannoissa.”

”Tässä maailmanajassa, jossa käydään orwellilaisia terrorisminvastaisia sotia, on vaarallista ilmaista asioita vieraiden kulttuurien demonisoinnin kautta. Kun meillä ei ole enää Neuvostoliittoa ja kommunismia uhkana, niin jostain islamista tehdään suuri paha. Minua kiinnostaa käsitellä ennemminkin sitä, miten samanlaisia ihmiset ovat kulttuurieroista ja kielimuureista huolimatta. Yhteyden löytyminen on kiinnostavaa. Samasta aiheestahan olisi voinut tehdä vaikkapa lähiödraamaa.”

Miksi päädyit tekemään juuri lasten elokuvan?

”Se oli osin sattumaa. Olen ohjannut aikaisemmin lasten tv-sarjat Vasikantanssi ja Rajametsän tarinoita, niissä oli kymmenvuotiaat pääosan esittäjät niin kuin Unnassa ja Nuukissakin. Minulla on kolme lasta, joten arvostan lasten elokuvaa äidinkin näkökulmasta. Olin innoissani tästä haasteesta.”

”Lyhyt, alle 15-minuuttinen fiktioelokuva on intohimoni. Pidän sitä elokuvanteon kuninkuuslajina. Todella hyvän kolmiminuuttisen elokuvan ohjaaminen on vaikeampaa kuin puolitoistatuntisen elokuvan.”

”Taas verrattuna tv-sarjojen ohjauksiin pitkässä elokuvassa tehdään puolet vähemmän materiaalia samassa kuvausajassa. Lasten elokuvassahan kaikki lähtee käsikirjoituksesta, jo sen on toimittava lapsille.”

Elokuva sijoittuu sekä aikaan 4 500 vuotta sitten – kivikauteen – että nykypäivään. Kysymyksessä on seikkailuelokuva, joka on suunnattu koko perheelle. Se ei silti ole teemoiltaan kaikkein tyypillisin. Mikä on elokuvan suuri väite?

”Ensisijainen tavoite oli tehdä viihdyttävä seikkailuelokuva, joka on toivon mukaan hauska ja vähän jännittäväkin. Tarinassa on myös tärkeää, että se toimii sekä tytöille että pojille.”

Kerropa joitakin herkullisia stereotypioita.

”Yleisesti ottaen, jos lähtisi tietoisesti tekemään elokuvaa pojille täytyisi lisätä seikkailua, jännitystä ja vauhtia. Tytöille, varsinkin pienille tytöille voisi tehdä enemmän ihmissuhteisiin rakentuvia tarinoita.”

Kuulostaa täsmälleen samalta kuin aikuisten maailmassa.

”En tiedä, ehkäpä yksilöiden väliset erot ovat kuitenkin sukupuolen määräämiä eroja suuremmat. Lastenkulttuurin helmasyntejähän on tietty opettavaisuus. Ei kai minkään ikäinen ihminen halua, että hänelle alleviivataan tiettyjä asioita. Usein myös varsinkin lastenkulttuurin tekijät pitävät yllä käsitystä lapsista vaativana yleisönä. Mielestäni väite on melkoista bullshittiä. Kun käyn poikieni kanssa katsomassa leffoja tai teatteria, niin kyllähän ne tykkäävät silloinkin kun se on ihan hirveää kohellusta ja meuhkaamista. Siis karkkia ja helppoa huumoria lapsille. Mutta usein sellainen menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jättämättä mitään jälkiä. Sen sijaan joihinkin elokuviin saatetaan palata vielä viikkoja myöhemmin. Se on ainakin minun lasteni tapauksessa merkki siitä, että elokuva on koskettanut ja tavoittanut katsojan.”

Jos elokuva suunnataan lapsille, se ei sentään voi sisältää mitä vain. Pitäisikö lastenelokuvan olla kasvattava tai pitäisikö katsojan oivaltaa Unnasta ja Nuukista vaikkapa tärkeitä ja kannatettavia arvoja?

”Ei suoranaisesti, mutta totta kai on oltava arvoja, joiden päälle rakentaa. Meillä oli mielenkiintoinen keskustelu erään rahoittajan kanssa. Hän oli sitä mieltä, että elokuvasta pitäisi poistaa karhuvauvan parantaminen. Mielestäni parantaminen on yksi elokuvan keskeisimpiä teemoja. Hän vastasi: ’Teemat, ne ovat tuollaista Taideteollisen korkeakoulun paskaa.’ Kerrankin olin ylpeä monen vuoden jälkeen vanhasta opinahjostani. Mutta jos minulla olisi pelkästään propagandistinen viesti, jonka haluaisin sanoa, ei elokuva välttämättä olisi paras keino sen esille tuomiseen. Taiteella on kuitenkin hieman eri keinot maailmankuvan välittämiseen.”

Me kaupunkilaiset olemme pahimmillaan jo luonnosta vieraantuneita. On ihmisiä, joille urbaani ympäristö tuntuu riittävän mainiosti, eivätkä he poistu sieltä kuin pakon edessä. Miten tietoisesti toit suomalaista luontoa esiin eläimineen ja kasveineen?

”Hyvinkin tietoisesti. Kaikki lähti jo kivikauden maailmasta. Halusimme mukaan kaikki myyttiset eläimet kuten karhun, hirven ja joutsenen. Elokuvassa on myös teknologiakritiikkiä. Nuukin kylän kivikautinen maailma on ihan tarkoituksella idealisoitu, siellähän eletään harmoniassa luonnon kanssa. Uudet tulokkaat, Karhu-heimo, taas edustavat vasara-kirveskulttuuria. Kun he rakentavat padon, uuden teknologisen keksinnön, se aiheuttaa pienimuotoisen ekologisen katastrofin Nuukin kylään.”

Myös luonnonusko ja etenkin šamanismi on elokuvassa esillä. Se ei ole mikään maailman muodikkain aihe, vaan lähinnä antropologisista tutkimuksista tai elokuvan kontekstissa dokumenteista tuttu aihe.

”Kun ollaan kivikaudella, šamanismi on tietysti läsnä. Jo käsikirjoituksessa Nuukin isä on šamaani. Meitä kiehtoi myös käyttää šamaanin matkaa yhtenä elokuvallisena tasona, joka yhdistyy Unnan uniin. Kun mietimme, miten tuon ajan ihminen eroaa tämän päivän ihmisestä, totesimme eron olevan mitätön. 4 500 vuotta on lyhyt aika ihmisen kehityksen historiassa. Suorempi suhde luontoon ja myyttisempi maailmankuva ovat suurimmat erot.”

Elokuvan vieraantuneisuuden symboli on Unnan nykyaikaan sijoitettu yksinhuoltajaäiti, joka halveksii ukin vaalimaa noitarumpuperinnettä ja etenkin tyttärensä Unnan kiinnostusta moiseen hörhöilyyn.

”Luulen, että ihmiset pystyvät samastumaan boheemiin ja ulospäin suuntautuneeseen yksinhuoltajaäitiin ja tämän pikkuvanhaan tyttäreen, joka joutuu olemaan se perheen aikuinen. Elokuvan lopussa perheen ja läheisten merkitys nousee, Unna ja äitikin löytävät yhteisen aallonpituuden.”

Kivikauden maailmassa perhettä, sukua tai heimoa pidetään arvossa. Nykyaikaa kuvataan taas sirpaloituneen eroperheen näkökulmasta. Onko perheinstituution merkitys vuonna 2006 aliarvostettu elämässämme?

”Kyllähän me elämme hirvittävän sirpaleisessa ajassa. Täytyy muistaa, ettei perheen tarvitse aina olla biologinen perhe. Jos ihmisillä olisi ylipäätään enemmän verkostoja ympärillään, välttyisimme monilta ongelmilta.”

”Yksi syy massiivisiin avioerolukuihin on se, ettei yhteisöltä saa apua lastenhoito-ongelmiin. Meillä on nykyään vähän tapahtumia, jossa eri-ikäiset tapaisivat toisiaan. Ensin vietetään sinkkuelämää, sitten parisuhde-elämää ja sitten kun tulee lapsia se koetaan katastrofina, koska kaikki entinen muuttuu. Sen sijaan lapset pitäisi ottaa mukaan juhliin ja kaikkien olisi oltava enemmän yhdessä. Luonteva suhde eri elämäntilanteessa olevien välillä tuntuu puuttuvan.”

”Samalla teemme hirveästi rajoja itsellemme. Kun saa lapsia, niin pitääkin yhtäkkiä muka elää tietyn rytmin mukaisesti. Laittaa lapset kahdeksalta nukkumaan ja niin edelleen.”

Ohjekirjan mukaan.

”Minä olen kantanut lapsiani mukana kaikkialla ja imettänyt heitä kahviloissa ja palavereissa.”

”Keitä me olemme, mitä kieltä me puhumme?” lauloi Ismo Alanko Hassisen koneen kappaleessa ”Rajat”. Valtakunnan šamaani Alanko on tehnyt Unnaan ja Nuukiin biisin ”Juuret” yhdessä 17-vuotiaan MC Pölyn kanssa. Siinä lauletaan perimätiedon siirtymisestä sukupolvelta toiselle.

”Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän pohtii sitä, että tietääkseen kuka on pitää tietää mistä tulee. Tämä liittyy myös kansalliseen identiteettiin. Olen mieltänyt isänmaallisuuden nuorempana negatiiviseksi, koska siihen liittyy rajojen kautta rakennettua nationalismia. Toisaalta ajattelen, että meillä on hillittömän hieno kulttuuriperimä. Jos osaa arvostaa omaa kulttuuriaan, se on avain myös muiden kulttuurien arvostamiseen. On sääli, että sukupolvelta toiselle siirtyvän perimätiedon siirtymisessä on katkoja. Enää ei ole luontevaa mestari-kisällisuhdetta. Jos kansakunnalla ei ole tervettä itsetuntoa, on helppo ajautua siihen, että olemme pikku USA ja otamme vaikutteita kyseenalaistamatta mistä tahansa.”

Elokuvassa esiintyvät teemat ovat jopa sellaisia, joita Suomessa on hävetty menneinä vuosikymmeninä. Suomalais-ugrilaisuuden voima on jossain aivan muualla kuin modernissa kaupunkikulttuurissa. On mielenkiintoista nähdä, miten Unnaan ja Nuukiin tullaan suhtautumaan ulkomailla. Tässä elokuvassahan on jotain uniikkia tai ainakin Unnaa ja Nuukia.

”Olisi hienoa lähteä ulkomaisille leffafestareille katsomaan vastaanottoa. Varmasti meille itsestään selvät asiat näyttäytyisivät siellä eksoottisina. Meillä suomalaisilla on onneksi vielä yhteys luontoon. Aika monilla on jokin kesäpaikka sekä peruskokemus siitä, millaista on olla täydellisen hiljaisuuden keskellä tai millaista on olla metsässä ja vesien äärellä. Meillä kaikilla on tiettyjä perustarpeita, olkoot ne sitten fyysisiä tai seksuaalisia. Minä koen luontosuhteeni jonkinlaisena pyhyyden tarpeena, jolla ei ole välttämättä ole tekemistä uskontojen tai ateistisen maailmankuvan kanssa. Parasta luonnon keskellä on kokemus siitä, että on osa isompaa kokonaisuutta. Sitä ei voi tavoittaa ihmisen rakentamassa ympäristössä.”

Jos hollywoodilaisessa fantasiassa pyritään mahdollisimman kauas arkipäivän todellisuudesta ja varsinkin ikävistä aiheista, Unnan ja Nuukin ankkurit on laskettu faktojen kautta tukevasti suomalaiseen elämänmuotoon.

”Minä en usko todellisuuteen sinänsä. Ei ole olemassa mitään objektiivista todellisuutta. Me näemme kaikki maailmamme omien kokemustemme kautta. Jokainen tietää, että rakastuessa värit alkavat hehkua, tuoksut ja äänetkin tuntuvat erilaisilta. Toisaalta masentuneen ihmisen maailma muuttuu mustavalkoiseksi tai harmaaksi, jossa mikään ei tunnu tai kosketa. Elokuva on taiteen laji, joka kuvaa ensisijaisesti juuri sisäistä todellisuutta.”

Elokuvan tekeminen on tänä päivänä raakaa bisnestä. Ilman elokuvasäätiön tukea ja sponsorirahaa on varaa vain kirppusirkukseen. Pahimmillaan kompromissit seuraavat toisiaan ja alkuperäisidean kulmat hiotaan pyöreiksi. Oliko tuskien taival saada ensimmäinen pitkäelokuva tehtyä?

”Onneksi rahoituksen hankkiminen on enemmän tuottajan tehtävä. Olen tyytyväinen lopputulokseen. Se on aika lähellä sitä mitä halusinkin tehdä. Tietysti näen myös virheeni. Ei tämä ollut tuskien taival. Leffan tekeminen oli ihan hillittömän kivaa. Aikataulun kireys aiheutti oman paineensa, mutta muuten nautin tekemisestä täysin siemauksin. Olen varmaan ainoa ohjaaja, jonka rahoittajat ovat ajaneet pitkänelokuvan pariin.”

”Vaikka Unna ja Nuuk on esikoispitkäelokuvani, todellinen intohimoni on ollut jo pitempään lyhytelokuva. 15-minuuttinen elokuva on kuningaslaji. Sitä on kaikkein vaikein tehdä. On ylipäätään paljon vaikeampaa ohjata hyvä kolmeminuuttinen kuin hyvä puolitoistatuntinen elokuva.”

”Pitkäelokuva toimii tarinan ja henkilöiden kautta, eikä ole niin tarkkaa, jos kohtaus ei ole aivan täydellinen. Lyhytelokuvassa jokaisen kohtauksen tai ruudun on oltava täydellinen, erityisesti mitä lyhyempi elokuva on. Se on tiivistämisen ja kiteyttämisen taidetta. Ajatuksen on oltava kristallin kirkas. Hienoimpien näkemieni lyhytelokuvien mittakaava on aivan toinen kuin elokuvan ajallinen kesto.”

Olet käynyt kiertämässä lapsinäyttelijöiden kanssa Suomen suurimpia kaupunkeja markkinoinut -elokuvaa ennakkonäytösten ja haastatteluiden merkeissä.

”Olen motivoinut itseäni elokuvataiteen laitoksen lopputyön tarkastajani Neil Hardwickin ohjeella. Sanoin valmistuttuani pateettisesti, että minulle riittää elokuvan tekemisessä se, että edes yksi ihminen tavoitetaan. Hardwick sanoi: ’Kuule, Saara, jos haluat tavoittaa yhden ihmisen, ota puhelin. Elokuva on siihen hieman liian kallis väline.’ Tottahan se on. Elokuva on massojen taidetta. Tavoitteena on saada mahdollisimman monta katsojaa.”

Eikö markkinointihumussa pelota, että elokuva jää taka-alalle?

”Olennaista on, ettei elokuvaa mainostettaisi täysin eri tuotteena kuin mitä se on. Se olisi tyhmää ja vaarallista. Minulla on sellaisiakin kokemuksia. Olin aikanaan käsikirjoittamassa tv-sarjaa Mustan kissan kuja, josta ei tullut pätkääkään sitä mitä piti tulla. Oli myös aivan katastrofaalista, että Nelonen markkinoi sitä valtavalla mainoskampanjalla Suomen Twin Peaksinä, mitä se ei todellakaan ollut. Me käsikirjoittajat mietimme, että jos olisimme yrittäneet tehdä siitä Suomen Twin Peaksin, emme olisi tehneet sitä noin huonosti. Ei pidä luoda vääriä mielikuvia. Eiväthän katsojat kuitenkaan tyhmiä ole.”

Viimeisin lyhytelokuvasi on Yleisradiolle tekemäsi tv-elokuva Suuri matka, joka pohjautuu Tove Janssonin novelliin. Se nähtiin TV1:ssä tammikuussa.

Suuri matka kuvattiin viime vuoden helmikuussa. Se on puolituntinen tv-elokuva. Novelli taipui helposti elokuvan muotoon. Tove Janssonin ihmiskuvaus on erittäin tarkkanäköistä. Suuren matkan ulkoiset tapahtumat ovat suhteellisen pieniä, mutta ihmisten sisällä ja välillä tapahtuu sitäkin enemmän. Se kiehtoi minua.”

Suuressa matkassa liikutaan suomenruotsalaisessa julkisivumaailmassa. 35-vuotias tytär on kiinni sairaassa äidissään eikä saa lähdettyä ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen tyttöystävänsä kanssa. Lesbosuhde on tabu ja suvun vaatimukset koetaan taakkana. Päähenkilö kamppailee näiden ristiriitojen kanssa.

”Sehän on tietyllä tavalla kolmiodraama, jonka yksi osapuoli on äiti. Kysymys on lähinnä päähenkilön päättämättömyydestä. Kaikilla kolmella olisi edellytykset onnelliseen elämään. Minulle on usein sanottu, että elokuvan päähenkilöllä on oltava vahva motiivi ja tahdon suunta. Tässä leffassa näin ei ole. Suuri matka käsittelee nimenomaan valinnan vaikeutta ja rohkeuden puutetta, joka on meille kaikille tuttua.”

Suvun tai perheen merkitys on Suuressa matkassa täysin päinvastainen kuin Unnassa ja Nuukissa. Ihmisen on kehittyäkseen löydettävä aina identiteettinsä suvun tai voimakkaan perheyhteisön paineista huolimatta.

”Voihan se olla niinkin. Läheisyyshän on aina riski. Rakkauden kääntöpuoli on myös olemassa ja sen kanssahan me tempoilemme koko elämämme. Tarve läheisyyteen on yhtä suuri kuin tarve olla itsenäinen.”

Unnan ja Nuukin pääsponsoreina toimivat Peugeot, Koululainen ja Rosso. Mitä ajattelet tällaisesta yhteistyökumppanuudesta?

”Kyllähän koko sponsorikuvio rehellisesti sanoen on vähän yllättänyt, tv-sarjojen ja lyhytelokuvamaailman perusteella en ollut osannut sitä edes ajatella. Ohjaajan kannalta sponsorit ovat välttämätön paha. Niiden avulla voi saada lisäresursseja tekemiseen, mutta eivät ne tietenkään mitenkään saa vaikuttaa sisältöön tai taiteelliseen toteutukseen. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos esimerkiksi kesken kuvausten olisi selvinnyt, että meillä on jokin Nestlé sponsorina… Markkinointihan on tuottajan vastuulla, lähtökohtana pitäisi kuitenkin olla, että olemme tekemässä samaa elokuvaa.”

Runon kirjoittamiseen riittää kynä ja paperi. Elokuvan tekemiseen tarvitaan muutama väline lisää. Pitääkö ohjaajan elokuva-alalla jo lähtökohtaisesti varautua kompromisseihin?

”Kyllä varmaan. Kaikkein tärkeintä on, ettei tekisi sellaisia kompromisseja, jolla rikkoisi sieluaan ja arvomaailmaansa vastaan. Niin tärkeänä kun elokuvaa pidänkin, tiedän että maailmassa on tärkeämpiäkin asioita ja arvoja, joiden kanssa ei kannata olla ristiriitaa.”

Koetko Unnan ja Nuukin viihteeksi vai taiteeksi?

”Tuohan on aika keinotekoinen kahtiajako. Elokuvia pitäisi osata katsoa lajityyppinsä mukaan. Me tarvitsemme kaikenlaisia elokuvia. Ovathan Shakespearen suuret draamatkin mitä suurimmassa määrin myös viihdettä ja saippuaoopperaa.”

”Leena Krohn on kirjoittanut taiteen merkityksestä, siitä, että taide on yhteisölle ja yhteiskunnalle sama kuin uni yksilölle. Elokuva on minulle taiteen lajeista lähimpänä unta. Kukaan ei tarkkaan tiedä, miksi näemme unia. Freudilaisten ja jungilaisten tulkintojen mukaan se on tapamme työstää alitajuisia asioitamme. On kuitenkin osoitettu, että ilman unta ihminen kuolee. Kun koululaiset nukkuvat liian vähän, se vaikuttaa oppimiseen. Unettomuus korreloi myös masennukseen ja jopa itsemurhiin. Elokuva on yhdessä katsomamme uni, jota me tarvitsemme. Aina kun yhteiskunnassa säästetään, taiteesta leikataan ensimmäiseksi, mutta ajatelkaapa ihmistä, joka ei saa nukkua. Meiltä puuttuu myös siestakulttuuri. Lyhytelokuvat ovat yhteiskunnan nokkaunia, jotka nekin on todettu tarpeellisiksi.”

Saara Cantell toimi Voiman kolumnistina vuosina 1999–2005. Unnan ja Nuukin ensi-ilta 17.1.

www.unnajanuuk.fi

Timo Forss

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu