Yhteinen Eurooppamme

Bändikiertueissa paras puoli on se, että tutustuu paikallisten elämään ja näkee toisenlaista Eurooppaa, jollaista ei turistina pääsisi kohtaamaan.

Bändikiertueissa paras puoli on se, että tutustuu paikallisten elämään ja näkee toisenlaista Eurooppaa, jollaista ei turistina pääsisi kohtaamaan.

Matkamme kulki Baltian kautta Puolaan, Tšekkeihin, Unkariin, Itävaltaan, Saksaan ja Ruotsiin. Mielenkiintoisimpia olivat kuitenkin Slovenia ja Kroatia, kumpikin minulle entuudestaan tuntemattomia paikkoja.

Juttelin samanikäisten ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet sodan. Sotaa eivät käyneet Euroopan laidalla ne jotkut muut, omituisten pakkomielteidensä parissa kiehuvat musulmaanit, vaan – kuten pioneerileirillä ehtimiseen jankutettiin – ihan samanlaiset ihmiset kuin sinä ja minä.

Kesällä minua jaksoi hämmästyttää, miten positiivisesti Sloveniassa ja Kroatiassa tapaamamme nuoret aikuiset suhtautuivat elämäänsä. Dravogradissa viiniä juotiin lämpimässä, pimeässä yössä samaan aikaan kun yksi miehistä osoitti valaistua jokea. Tuonne ja tuonne pommit putosivat. Tuonne vuorille juoksimme piiloon. Oli tunnelmassa mukana turhaa nostalgiaa tai ei, kenenkään ei tarvinnut ainakaan enää pelätä henkensä puolesta.

Kaikkialla ei ole näin. Monet ympäri Eurooppaa tapaamamme ihmiset elävät normaalin yhteiskunnan ulkopuolella. Euroopassa kiertäessään sen näkymättömät rajat tulevat monin paikoin nähtäviksi. On kuilu etnisten ryhmien välillä. On sotia alakulttuurien välillä, luodinreikiä seinissä, skinivaroituksia, ulkonaliikkumiskieltoja. Poliisi harvoin haluaa tehdä mitään.

Tapaamme laittomia maahanmuuttajia, vannoutuneita aktivisteja ja syrjään ajautuneita kansalaisia, narkkareita, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa. Osa on valinnut tiensä itse, joillakin ei ole ollut vaihtoehtoa. Silloin tuntee itsensä etuoikeutetuksi, tai vielä pahempaa, tirkistelijäksi. Yksi rajoista onkin syyllisyys, jonka oma taloudellinen ja sosiaalinen parempiosaisuus aiheuttaa.

Antakaa anteeksi. Olen saapunut hyvinvointini keskeltä tänne vähempiosaisten pariin (kuinka ylimielistä, kuinka profetiaalista). Asun vallatuissa taloissa ja syön roskalavoilta kerättyä ruokaa. Minulle se on kuitenkin enemmänkin kokemus kuin pakko, eräänlainen turvallinen seikkailu.

Tai ei sittenkään. Muutama vuosi sitten olin kuskina yhden bändin kiertueella. Oli marraskuu, kiertue lopuillaan ja kaikilla kiire jo kotiin päin. Kolmanneksi viimeinen keikka oli järjestetty asuntovaunualueella kaupungin laitamilla. Suuri osa asukkaista oli laittomasti maahan tulleita valkovenäläisiä tai ukrainalaisia. Meidät otettiin lämpimästi vastaan ja ruokittiin.

Ruoan jälkeen lähdimme ystäväni kanssa kävelemään poispäin kaupungista. Yhtäkkiä takaamme tien päästä kuului pamaus. Käännyimme katsomaan. Sieltä ajoi kovaa vauhtia auto. Autossa istui kaksi kaljua, valkoihoista miestä. Pelkääjän paikalla istuva oli avannut ikkunan ja työntänyt kätensä ulos. Kädessä oli ase.

Sekunnin murto-osassa ymmärsimme, että autossa istuva ampui tien päässä liikkuvia ihmisiä. Juoksimme puun taakse piiloon. Viime hetkellä. Auto oli kohdallamme. Meitä kohti ammuttiin kaksi laukausta.

Palasimme takaisin varsinaiselle keikkapaikalle. Kerroimme, mitä oli tapahtunut. Yllättäen tapahtumaan ei suhtauduttu erikoisen vakavasti. Päällimmäisenä oli huoli siitä, ettei kukaan soittaisi paikalle poliisia.

Eräs asukkaista jopa vähätteli tapahtumaa tekemällä lainausmerkkejä eli sitaattia kuvaavan pupunkorvaeleen puhuessaan tapahtumasta. Tämä sai minut raivostumaan. Tilanteessa, jossa minua ammutaan aseella, ei ole mitään sijaa lainausmerkeille. Ei pitäisi olla kenellekään, ei koskaan, ei milloinkaan.

Niin, ja missäköhän tämä kaikki tapahtui. Se ei tapahtunut Venäjällä, ei Serbiassa eikä Albaniassa. Se ei tapahtunut sodan runtelemassa Kroatiassa. Kaikki tapahtui Kölnissä, keskellä yhteisen Eurooppamme ydintä.

Katja Kettu

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu