Voima testaa mansikanpoiminnan

Päätin ystäväni kanssa lähteä kokeilemaan työntekoa naapurimaassa, tulimme Virosta Suomeen poimimaan mansikoita.

VIIME KESÄNÄ päätin ystäväni kanssa lähteä kokeilemaan työntekoa naapurimaassa, tulimme Virosta Suomeen poimimaan mansikoita. Olin ollut työssä mansikkapellolla Suomessa kymmenen vuotta aiemmin ja kokemus oli ollut myönteinen.

Palkkapussi

Mansikkatilalla oli saapuessamme noin 30 työntekijää, pääasiassa Ukrainasta ja Venäjän Karjalasta. Ukrainasta oli tulossa 50 poimijaa lisää. Mansikat eivät olleet vielä kypsyneet. Meitä oli jo lähes sata poimijaa, kaikille ei riittänyt tarpeeksi työtä. Heinäkuussa kuuma sää kypsytti marjat. Olimme aluksi töissä noin kuusi tuntia päivässä, huippukautena keräsimme marjoja jopa 11–12 tuntia päivässä.

Neljän kilon keräämisestä maksettiin noin kaksi euroa, lehdettömän jugurttimarjan keräämisestä 2,50 ja kauden lopussa sadesäillä joskus kolme euroa. Marjat olivat pieniä ja vaihtelevan kesäsään takia kuivuivat tai mädäntyivät nopeasti, päiväpalkka ei noussut yleensä yli 40 euron. Kun siitä vähennetään 35 prosentin lähdevero ja ”yösijaraha”, nettopalkka ei juuri ylittänyt 2,5 euroa tunnissa.

Työnvälitys

Työläisporukka oli suuri ja kirjava, opiskeluikäisistä nuorista 55–60- vuotiaisiin. Nuorehko ukrainalaismies Aleksander välitti Suomeen työntekijöitä kotikylästään Odessan lähistöltä ja muualta Ukrainasta. Aikaisemmin itsekin samalla mansikkatilalla työskennelleenä hän oli tarjoutunut hankkimaan työporukan täksi mansikkakaudeksi.

Hänelle piti maksaa 200 dollaria, jotta pääsi mansikanpoimijoiden ”listalle”. Se on Ukrainassa monen kuukauden palkka. Maksun piti sisältää kaikki: viisumi, työlupa, sairausvakuutus ja tarvittavat asiapaperit, mutta 65 prosenttia rahoista meni välittäjän taskuun.

Viisumit ja maksut

Työviisumien sijaan Aleksander oli hankkinut poimijoille turistiviisumit. Se tarkoitti, etteivät ihmiset voineet mennä toiselle tilalle etsimään työtä, vaikka nykyisen paikan palkka olisikin ollut ihan naurettava.

Ihmisistä tuli paikkaan sidottuja. Enimmäkseen kielitaidottomina he eivät kyenneet selittämään tilannetta mansikkatilan isännälle.

45-vuotias ukrainalaisnainen Antonina oli tullut töihin 18-vuotiaan poikansa kanssa. He olivat lainanneet sukulaisilta 800 dollaria ”listarahaa”, matkaa ja mukaan otettavien elintarvikkeiden ostamista varten. Satokauden lopulla Antonina kertoi, etteivät he olleet siihen mennessä vielä kyenneet ansaitsemaan edes lainaamansa rahasumman verran.

Kohtelu

Liettualaisella Gediminasilla oli kokemusta eri poimintapaikoista: ”Yhdellä mansikkatilalla emäntä heitti kaikkien työläisten nähden päälleni ämpärillisen kylmää vettä, kun en pystynyt riittävän nopeasti selittämään hänelle englanniksi, mitä olin tekemässä.”

Gediminas kertoi ankarasta kurista toisessa mansikkapaikassa: ”Pellolla ei saanut huutaa, ei edes puhua kovalla äänellä. Mansikkapenkin yli ei saanut astua, piti kävellä aina penkin loppuun asti riippumatta siitä, miten pitkä se oli. Rikkeistä poimija sai rangaistuksena yhden tai kaksi pakollista vapaapäivää, jolloin hänen oli mietittävä asiaa ja opittava paremmille tavoille. Töihin ei päästetty myöskään silloin, kun työläinen oli vahingossa astunut mansikan päälle tai hänen kopastaan oli löytynyt vihreä, ylikypsä tai mädäntynyt mansikka. Yösijasta piti maksaa joka päivä.” Yösijamaksu oli 2–8 euroa. Meidän tilallamme ihmiset sanoivat, että tunsivat tulleensa petetyiksi rahaasioissa. He eivät olisi tulleet lainkaan, jos olisivat tienneet totuuden.

Tiedonkulku

Entisestä Neuvostoliitosta tulevat työntekijät tietävät kolhoosiperinteen. He ovat tottuneet noudattamaan käskyjä kyselemättä niiden järkevyyttä. Kukaan ei aamuisin kysy sen päivän marjalaatikon hintaa, eikä työnantaja yleensä kiirehdi sitä kertomaan.

Ihmiset pelkäävät joutuvansa huonoihin kirjoihin ja menettävänsä vähäisenkin ansaitsemismahdollisuuden. Me tiedustelimme toisiltamme vaivihkaa hintoja tai kehotimme jotakuta toista menemään selvittelemään asiaa.

Kauden alussa ei tiedetty edes sitä, teemmekö aika- vai urakkatyötä. Turhautuneena menin itse kysymään isännältä. Hän sanoi: ”Kyllä se aikatyötä taitaa olla, mutta ei se tarkoita sitä, että pitäisi hidastella.” Olin vastauksesta yllättynyt. Tietenkään se ei tarkoittanut hidastelua, ihmiset liki tappoivat itsensä työllä yrittäessään kerätä pellolta olemattomia mansikoita ja kilpaillessaan verisesti jokaisesta marjasta luullessaan, että heille maksetaan määrästä.

Suomessa pidetään kotimaisista mansikoista ja hyvä niin. Ristiriita on siinä, että jos kausityöläisten palkkoja nostettaisiin, kotimaisen mansikan hinta nousee. Kuka sitä on silloin valmis ostamaan? Silti voi kysyä, miltä maistuvat suomalaiset mansikat, kun niiden tuottamiseen on käytetty vierastyöläisiä työehdoin, jotka jäävät kauas suomalaisten omista.

Kene Truve

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu