Voima testaa kirjailija Pentti Haanpään pyöräilyreitin

Valkoisen reunaviivan päältä on löytynyt matkamiehen nimi ja tasaisesti pyörivän eturattaan alla vilistävä viiva on ottanut valtaansa: vapaudentunne pyöräilykypärän alla ja ajolasien takana on tuntunut mahtavalta.

Kuluvana kesänä kilometrejä on kertynyt polkimiin mahtava määrä. Valkoisen reunaviivan päältä on löytynyt matkamiehen nimi ja tasaisesti pyörivän eturattaan alla vilistävä viiva on ottanut valtaansa: vapaudentunne pyöräilykypärän alla ja ajolasien takana on tuntunut mahtavalta.

Kaikki siinä menemisen hetkessä ja itse määräät matkasi vauhdin. Sivulaukuissa ja tarakalla kaikki pyöräreissuilla tarvittava. Joskus reissut ovat mäkisen hikisiä, tuulisia, sateeksi alkavia, mutta siltikin.

Suomen keskipiste

Pyöräretkeni käy kirjailija Pentti Haanpään maisemiin ja hänen vuosikymmenten takaisille reiteilleen. Oulainen, Matkaniva, Mieluskylä, Haapavesi, Leskelä, Piippola, Lamu, Saviselkä, Pyhäntä, Kärsämäki…

Istun Suomen keskipisteen ääreen laitetulla penkillä – sen keskipisteen, minkä Suomen Kuvalehti ja Piippolan kunta vuonna 1958 pystyttivät ja joka sen jälkeen on ehtinyt muuttua epäviralliseksi – ja annan Leskelän kylän kesäpäivän imeytyä itseeni.

Ilma on elokuisen lämmin ja kuivuus näkyy nurmikoissa ja lehtipuissa. Ei ketään muita juuri nyt merkillä. Ja hiljaista vaikuttaa olevan Kairanmaan talossa ex-juoksija Juha Väätäisen taidenäyttelyssäkin. Edes itse taiteilija ei ole paikalla. Mutta läheisellä Nelosteillä elämä virtaa Pentti Haanpään kotikylän halki jyrisevien, pärisevien ja hurisevien menopelien voimalla.

Asioiden reunalla

Tässä istuessa on hyvä pohtia matkapyöräilyn filosofiaa, sillä olihan Haanpää mies, joka pyöräili paljon. Hän saattoi olla pyöräretkillään kolme neljäkin viikkoa. Polkea Leskelän kylästä Savonlinnaan, Valamon luostariin, Viipuriin, Imatralle, Helsinkiin ja palata Lahden kautta Jyväskylään, Kokkolaan ja takaisin Leskelään.

Kirjailijan päiväkirjamerkinnöistä käy selkeästi ilmi, etteivät nuo matkat olleet nykyajan kilpailusta ja kiireestä puolisairaan ajan kaltaisia muiden- tai itsensävoittamisen matkaennätyksiä.

Haanpäätä lukiessa tulee sitä vastoin vahva tunne, että pyöräillessä ei ole pelkästään tienreunalla, rekan ajoviiman riepotusetäisyydellä, joskus vain metrin päässä sen ohijyräävän tonnimassan kuoleman-imusta, vaan myös asioiden äärireunoilla: antaa hajujen haihtua maantielle ja tuntea yksinäisyyden ja levottomuuden versovan autuuden tilaan.

Museotien sorapinta

Piippolan päässä Saviselkä–Piippola välinen museotie alkaa Pentti Haanpään koulun kohdilta. Samassa rakennuksessa sijaitsee myös monipuolinen kirjasto, johon on pystytetty niin sanottu Pentti Haanpää huone, jossa voi käydä tutustumassa kirjailijan esineistöön.

Kilometrin päässä öljysorapintainen tie kaartuu puisine kilometritolppineen rakennusten, aittojen, mahtavan kivikellarin ja suurten kuusten välistä kohti metsätaipaletta, Lamun kylää ja Saviselkää. Ja seuraavassa kaarteessa öljysora loppuu ja alkaa soratie, joka kastelun ja suolauksen johdosta on kuin harmaanruskeaa nahkapintaa ja erittäin miellyttävää polkea, se aivan kuin imee pyöräilijän mutkaiseen matkaansa Pentti Haanpään hahmon jälkeensä jättäneelle jäljelle ja melkein näkee hänen juuri katoavan seuraavan mutkan taakse iso reppu tarakallaan.

Perimätiedon mukaan tällä seudulla kiemurteli tieura jo 1700-luvulla. Tietä pitkin kerrotaan sotapäällikkö Sandelsin siirtäneen joukkonsa Iisalmesta Kärsämäen kautta Rantsilaan.

Senaatin päätöksellä virallinen yhdystie päätettiin tehdä 1825 ja tielain nojalla se määrättiin otettavaksi valtion haltuun ja kunnossa pidettäväksi 1920. Vuonna 1921 tie muutettiin maantieksi ja 1930-luvulla tiestä tuli osa nelostietä ja nelostienä se oli vuoden 1953 loppuun.

Saviselkä–Piippola-tieosuus on ainoa ehjä osuus alkuperäistä Nelostietä. Ja kivimiestaidon näytteenä on jäänyt jäljelle vuonna 1937 rakennettu Kaivosojan kivi-holvisilta. Se on rakennettu Vuorten kalliosta käsin hakatuista kivistä. Museotieksi osuus hyväksyttiin 1982.

Taskulämmin pelastus

Näin illalla tiellä ei ole liikennettä nimeksikään. Tuuli vain tohauttelee mäntykankailla ja sipisee rimpisoilla.

Yhdeltä noista rimpisoista löydän Kairanmaan viimeisimmät hillat. Harmikseni huomaan, että merkitty lähde tienreunan takana on kuivunut: ei kastepisaraakaan pohjakivillä! On tyydyttävä taskulämpimään veteen ja sitähän riittää. Metsätaipaleen jälkeen Lamun kylä ja järvi vasemmalla, Saviselän päässä kivisiltoja, komeita vanhoja rakennuksia, aittoja, puuaitaa, historian huokauksia, lampaita, lehmiä ja isoja traktoreita.

Risteyksestä käännyn Pyhännälle päin ja ajattelen, että ei se päämäärä vaan kaikki tarvittava tarakalla ja taskuissa.

Veli-Matti Lehtikangas

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu