Viimeinen ihminen

Lukuaika: 2 minuuttia

Viimeinen ihminen

Kirjoitan sinulle aurinkoisen kaupungin pölyisiltä kaduilta.

KIRJOITAN SINULLE aurinkoisen kaupungin pölyisiltä kaduilta. Kirjoitan ”rakas Thomas”, ja sinä tiedät mitä minä sillä tarkoitan. Sana ’rakas’ tarkoittaa sitä mikä sinä minulle olet. Kielen merkitykset syntyvät ihmisten välisistä suhteista. Oppimalla kielen opimme myös tuntemaan tavan, jolla kielen synnyttänyt kulttuuri ajattelee. Me metsästämme kuolevia kieliä. Käymme viivytystaistelua, Thomas.

Maailman ongelmat syntyvät sosiaalisissa suhteissa ihmisten välillä, näiden suhteiden epäoikeudenmukaisuuksissa.

Maailman ongelmat ratkaistaan muuttamalla ihmisten välisiä suhteita.

Olen elämäni varrella oppinut kymmeniä kieliä ja kymmeniä ajattelutapoja niiden mukana. Sillä ihmisen kieli pitää sisällään hänen ajattelunsa juuret ja koko historian. Olen omaksunut hirvittävästi tietoa ja nyt etsin avainta aukaisemaan polun koko ihmiskunnalle.

KIRJOITAN SINULLE LUANDASTA. Kevyt surina, kun minidisc-nauhuri käynnistyy. Autojen ääniä seinän takaa kadulta, lintujen laulua, päivälintujen. Naisen ranteet ovat aivan ohuet. Nainen puhuu minulle kreolia. Mitä tiedämme Charitystä Hän on balantinainen, Länsi-Afrikan balanteja. Luultavasti. Tai sitten hän on kuulunut bantuheimoon. Kukaan ei enää muista. Heimo on kadonnut maan päältä. Hänellä on toinenkin nimi, unohdettu. Hänen kielessään, vanhassa kielessä, eteenpäin ei vie tie, vaan polut mutkittelevat ja tekevät yllättäviä pyrähdyksiä sinne tänne. Minä yritän seurata niitä, mutta olen myöhässä.

Minä kysyn häneltä kylistä ja taloista. Hän vastaa. Hän kertoo minulle vedenhakumatkasta. Ja käärmeestä.

Kieli, jota etsimme, on olemassa. Toiveeni eivät ole kovin korkealla. Charity on vanha ja huonossa kunnossa. Minä teen minkä voin. Parasta olisi, jos lähettäisit tänne jonkun niin pian kuin mahdollista. Sillä aikaa minä istun vanhan naisen vuoteen vieressä. Aika kuluu, valuu hukkaan.

MEIDÄN PITI OPPIA KULTTUURI, jossa eri olentojen väliset suhteet olivat oikeudenmukaisia. Meidän piti oppia kieli, jonka merkityksissä olisivat olleet sen kulttuurin ihmisten väliset suhteet. Meidän piti löytää kieli, joka olisi ratkaissut kaikki maailman ongelmat.

Charity kertoo minulle käärmeestä. Käärme uneksii ihmisestä. Kun käärme kohtaa ihmisen, tämä on sille enemmän elossa kuin mikään muu. Käärmeen myrkky on ihmisen kieli, välittäjä, koodi.

Yhtä asiaa toivon. Olisinpa voinut nähdä itseni Charityn silmin silloin. Se olisi antanut minulle voimia kantaa tämän. Charitylla on kyky kunnioittaa toista ihmistä mitä hirvittävimpien olosuhteiden alla. Asia, joka on minulle miltei käsittämätön. Mutta salaisuus ei piillyt pelkästään käsitteissä, se oli kielen rakenteissa, kaikkialla.

Nainen hengittää rauhallisesti. Minä en tunne häntä. Hänen äitinsä ja hänen isänsä toinen vaimo olivat riitaantuneet, kun hän oli pieni. Charityn äiti antoi periksi, kunnioituksesta toista kohtaan. Toinen olisi tehnyt samoin. Heimon kielessä ihminen on se, joka pystyy toimimaan toisesta lähtöisin. Heidän kielessään ei ole lukusanoja laskemaan palveluksia ja saattamaan ne yhteismitallisiksi. Toinen on ihmiselle läheinen, vaikka tämä ei olekaan hänen verisukulaisensa. Vaikka tämä ei olisi samaa lajia. Vai olisivatko mies ja nainen voineet nähdä toisensa ilman käärmettä heidän välissään?

MINÄ KUMARRUIN VUOTEEN YLI ja katselin ohuita silmäluomia. Heimon kulttuuri ei ollut valkoisten mielestä kummoinen, sillä se ei ollut jättänyt jälkeensä monumentteja, kuten hienoja rakennuksia. Sen sijaan heimon sosiaaliset rakenteet olivat uskomattoman hienovaraiset ja monimuotoiset, mutta niitä ei enää ole.

Käärme vietteli ihmisen syntiinlankeemukseen paratiisissa, Afrikan kuumalla savannilla. Rangaistukseksi Jumala otti siltä pois sen siivet.

Nainen on viimeinen, joka puhuu heimon vanhaa kieltä. Hänen jälkeensä sitä ei enää ole. Me olemme myöhässä. Joka viikko kuolee yksi kieli, eikä sitä enää koskaan kuulla maan päällä. Kysymys kuuluu, kuinka monta kertaa me saamme myöhästymisemme anteeksi.

Menen ulos kadulle. Lapset juoksevat räsyistä kootun pallon perässä. Ostan kioskista mehua ja istun vanhaan puutarhatuoliin. Tapailen suussani sanoja ja äänteitä, mutta mitään ei tule ulos. Tuolin käsinojasta on maali lohkeillut. Ohi ajaa autoja, joiden taakse aurinko laskee, viimeistä kertaa hänelle, ehkä viimeistä kertaa meille. Helene.

Kirjoittaja on turkulainen opiskelija ja vapaa toimittaja, joka kirjoittaa vapaahetkinään lyhytproosaa. Hän toimii myös Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n varapuheenjohtajana.

Saara Henriksson

  • 9.9.2009