Viikonloppu väli-suomessa

Kaksi kuukautta kodittomana viettänyt nuorukainen löytää positiivista kerrottavaa paikkakunnan reilusta hengestä. ”Aina pääsee kavereiden luokse nukkumaan, ketään ei jätetä pulaan.”Siitä onkin muutaman tunnin kokemuksen perusteella helppoa olla samaa mieltä. Olutta tarjotaan toimittajallekin kernaasti, eikä ketään jätetä pois ringistä hasissätkän kiertäessä.

Räntäsade. Auton valot leikkaavat pimeydestä näkyviin palan sohjoista tienpintaa. Vastaantulijoita ei ole. Ilmassa leijuvat hiutaleet muodostavat valokiilassa hypnoottisen pyörteen.

Ympärillä pimeys on lähes täydellinen – vain silloin tällöin sitä rikkovat korpien kätköistä toinen toistaan epätodellisempina talojen pihoilla loistavat jouluvalot sinisessään, punaisessaan ja vihreässään. Ne ovat huomaamatta hiipineet osaksi pohjoista talvimaisemaa. Amerikka on taas askeleen verranlähempänä.

Välillä ohi vilahtaa tienviitta. Tiet haarautuvat kehä kolmosen sisäpuolelle päätyneiden ihmisten mielistä jo kauan sitten kadonneisiin kyliin, joiden taivaanrantoja värittää enää muutama savu. Teollisuuspaikkakuntien opasteista kotikieltä saa hakemalla hakea arizona chemicalsien, forest industriesien ja papermillsien joukosta. Globalisaatio Valkeakoskella, Jämsässä, Tampereella…

Radiossa uutistoimittaja selostaa Yhdysvaltojen sotilaiden, lentotukialusten ja panssarikaluston sijoittumista kaukaisen öljymaan rajojen tuntumaan. Maailman mahtavin valtio valmistautuu sotaan. Täällä pimeän ja rännän keskellä kaikki se mistä radiossa kerrotaan tuntuu olevan jossakin toisessa maailmassa.

Väli-Suomi. Kun Ilmatieteen laitos 90-luvun puolivälissä lanseerasi säätiedotuksiin uuden termin määrittelemään Etelä- ja Pohjois-Suomen väliin jäävää aluetta, nousi valtava äläkkä. Alueen asukkaiden mielissä Väli-Suomi alkoi kuulostaa Helsingin ja Oulun metropolien väliin jääneeltä alueelta – ”Väliinputoaja-Suomelta”.

Jyväskylän valtavien automarkettien ja uutuuttaan hohtavien lasisten palatsien lipuessa ohi väliinputoaminen ei tule ensimmäisenä mieleen. Mutta kun valot jälleen harvenevat auton ympäriltä ja räntäsade vaihtuu lumimyrskyksi, hiipii Väli-Suomi jälleen mietteisiin. Jossain, hieman kauempana valtatien pauhusta, jo puretaan parikymmentä vuotta vanhoja taloja, joihin ei enää löydy asukkaita.

Ensimmäinen kosketus määränpäähämme, Keski-Suomen pohjoisosassa sijaitsevaan Äänekosken kaupunkiin, on legendaarinen Hirvaskankaan huoltoasemakeskittymä.

”Täällä saatamme jo saada ensikosketuksen paikalliseen virkavaltaan”, valaisee oppaamme, pikkukaupungista etelään aikoinaan lähtenyt Pekka.

”Viime kerralla poliisit lähtivät linja-autoasemalta mun perään, seurasivat naapurikaupunkiin Suolahteen asti ja pysäyttivät.”

Sisällä jäänestoaineiden, tuulettimenhihnojen ja vahvan kahvin maailmassa nuoret isät istuvat sylilastensa kanssa paksun tupakansavun keskellä. Esson baarin tv:ssä savannilla kävelevä mies kertoo, että mustasarvikuonot voivat olla vaarallisia.

Ulkona tuulessa heiluu sininen nyrkkeilysäkki, jonka tarkoituksen Pekka osaa selostaa. ”Säkki on sitä varten, että sitä voi mennä mättämään, jos tulee aggressiivinen fiilis. Ei tartte tapella.”

Toisella puolella tietä toisenlaista helpotusta fiilikseen tarjoaa pieni puutalo, jonka katolla valomainos valottaa rakennuksen käyttötarkoitusta: ”Elävät kivet seurakunta.”

Seuraava merkki lähestyvästä kaupungista ovat Hirvaskankaan jälkeen taivaanrantaan piirtyvät savupiiput. Täällä, Hitech-Suomen sydämessä, raskas teollisuus muodostaa yhä talouden perustan. Äänekoski on paperiteollisuuskaupunki.

Kaupunkiin johdattaa valtava nelikaistainen katu, jolla ei meidän lisäksemme näy yhtään liikkujaa. Sohjosta kuhmuraiseksi jäätyneitä teitä kuljemme läpi pienen keskustan. Päädymme nuhjuisen kerrostalon pihaan ja tapaamme ensimmäisen paikallisen asukkaan, M.S.H:n, joka vie meidät autotalliin juomaan olutta.

”Vielä toisen kerran tulit, otan osaa!” M.S.H. päivittelee kuultuaan, etten ole kaupungissa ensimmäistä kertaa. ”Haluutsä tehdä oikeen vittumaisen jutun?” Mies alkaa selittää rönsyilevästi unohtaen välillä, mistä on puhumassa.

”Mulla oli mittari. Aloin kahdelta juomaan, join sikspäkin. Viiden aikaan puhalsin nollat. Sen verran se normaali-ihmisen maksa polttaa”, M.S.H. kommentoi alkoholinkäyttöään. ”Olin mä välillä juomatta. Vihreetä sitten menikin ja rouskuja.” Tupakkaakin on mennyt: ”Kolme askia punasta norttia tossa joskus poltin kevyesti vuorokaudessa. Sitä heräs yölläkin röökaamaan.”

Seuraava puheenaihe löytyy naapurikaupungin uudesta rakennuksesta. ”Saarijärvelle tuli uusi hotelli – yleisö-wc. Sinne se Väiski nyt pääsee 50 sentillä nukkumaan ja dokaamaan. Ennen ne kytät toi sen tänne joka ilta…”

”Sut pitäis tutustuttaa muutamaan tyyppiin, niin näkisit varjopuolen täällä”, M.S.H. ker-too. ”Suolahdessa on Sisä-Suomen sairaala, paikallinen lataamo. Sinne viedään jengiä näin pyhien aikaan. Osasto 5 on vapaaehtoinen, osastolla 6 on ovet lukossa, ja jos joutuu osastolle 8, ei paluuta ole.”

”Sunnuntaina oli joku taas vetäny ittensä jojoon Saarijärvellä. Nuori kundi, joku kolkyt suunnilleen.”

Autotallin nurkassa lojuvassa kasettisoittimessa raikaa Leevi and the Leevings, kun M.S.H. selvittää paikallista elinkeinorakennetta. ”Elektroniikkakaupunki oikein! Täältä on kaikki firmat käyneet pulttaamassa rahat – polttivat tukiaiset loppuun ja nostivat kytkintä. Parisataa jättivät työttömiksi.”

Viime vuosisadan alussa paikkakunnalle asettuneisiin tehtaisiin uskotaan edelleen, mutta duunarit eivät herätä pelkästään myönteisiä ajatuksia. ”Jos noita tehtaita ei olis, tää kylä olis nälkäkuoleman partaalla. Tehtaalle töihin päästäkseen täytyy kuitenkin olla kommari ja omata suhteita.”

Pekkaakaan ei tehdastyöläisen ura kiinnosta: ”Menee vittu tehtaalle töihin, tahkoo koko ikänsä samaa paskaa ja kuolee. Ja tärkeetä on se, että omistaa ison kämpän ja auton.”

Teollisuudesta M.S.H. siirtyy päivittelemään sitä, miten seurakuntavaaleissa kirkkovaltuustoon päätyi henkilö, joka on ”homo ammatiltaan”. Samanlainen henkilö löytyy hänen mukaansa vaikuttavasta asemasta myös sosiaalitoimessa. ”Tällä kylällä ei siis mikään oo mahdotonta!”

Elimistön läpi soljunut ohraneste tyhjennetään uuden tieltä tallin nurkassa olevaan lavuaariin.

”Kytät varmaan vittu murjo ton mun olkapään”, M.S.H. valittaa. ”Veivät mut putkaan, kun pääsin terveyskeskuksesta.”

Järjestyksenvalvojat eivät herätä miehessä suuria sympatioita. ”Haluutsä kuulla pedofiileistä, salametsästäjistä vai huumeidenkäyttäjistä, asuntojen särkemisistä, autojen hajottamisista, laittomista ratsioista, poliisiväkivallasta”, hän luettelee kokemuksiaan paikallisista poliiseista. ”Ne luulee, että tää on joku Chicago.”

On aika jatkaa matkaa. ”Meidän pitäis nähdä paremmalla ajalla – saisit kasaan kirjan, jota ei uskoisi kukaan”, M. S. H. huikkaa vielä.

Kaupungintalolla puhelimeen vastaa kaupunginsihteeri Hannu Javanainen. ”Näen Äänekosken kehityksen positiivisena”, hän toteaa valoisalla äänellä.

”Meillä on ollut vaikeita tilanteita, meiltä lähti esimerkiksi Mobira ja metsäteollisuudesta tuhat työpaikkaa. Metsäteollisuus luo kuitenkin edelleen vahvan perustan, ja kaupungin talous on Keski-Suomen kärkeä.”

Tulevaisuudenusko on Javanaisella verissä: ”Kai se on, kun on optimistinen luonne aina ollut.”

Poliisiasemalla puhelu ohjataan komisario Markku Suokakselle. ”Ei ole tullut ilmi suurempaa ja erikoisempaa”, hän tietää.

”Niin sanottua normaalia päihteidenkäyttöä on Äänekoskella, mukana myös huumausaineita. Osittain tähän liittyy myös väkivalta, joka on keskiarvoa suurempaa. Katuturvallisuus on näyttäytynyt heikkona.”

”Voiman käyttö ei ole poliisin ensisijainen toimintamalli. Tiedossamme ei ole merkittäviä valituksia esimerkiksi poliisin voimakeinojen käytöstä”, Suokas kuittaa.

Ajamme pitkin leveitä katuja ohi matalien talojen. Myrsky nostaa lunta korkealle ilmaan ja kinostaa sen suuriksi kasoiksi tien laitaan. Saavumme rivitaloasuntoon, jonne joukko nuoria miehiä on kokoontunut perjantai-illan viettoon. ”Jos tää juttu hyväksytään lehteen, saatte kuulla tästä vielä monta kertaa”, ennustaa isäntä Mikko.

”Jotta sä ymmärrät tätä meinikiä, sun pitää vetää ihan vitusti viinaa”, Mikko vihjaa.

Muut ovat samaa mieltä. ”Sellanen on meininki, että perjantaina ja lauantaina hirveet lärvit.”

”Ei oo selviä viikonloppuja, vittu.”

Päihdetottumusten mukaan luokitellaan ihmisetkin. ”Täällä on hirveesti pieniä piirejä: on viinamiehiä jotka tappelee, on niitä pirimiehiä ja sitten niitä jotka lussuttelee”, miehet selostavat.

”Kun on noita vauhtiveikkoja, niin niitä ei jaksa kattoa”, avautuu yksi miehistä.

”Ollaan mekin kyllä kaikkee vedetty”, tunnustaa toinen.

Yhtä kiinteästi kuin päihteet kuuluvat pikkukaupungin nuorten elämään myös moottorit. ”Moottoriurheilu on täällä ihmisten sydäntä lähellä. Ajellaan moottoripyörillä ja muilla sellasilla. Sitä parempi, mitä kovempaa pääsee.”

Moottoriharrastus saa joskus hurjiakin muotoja: ”Repästiin tosta kylältä yks pentu bemariin ja luvattiin tonni, jos se roikkuu lumilaudalla auton perässä. Ei suostunu. Piti sitte ite mennä…”

”Tää on sellanen helvetin tuppukylä. Oot kova jätkä, jos sulla on musta bemari, tummennetut lasit ja poppi soi”, pohtii nuorimies, kunnes kännykän pirahdus keskeyttää puheen. ”Koita nyt pärjätä niiden naisten kanssa. Otat isot ryypyt kirkasta viinaa, niin kymmenessä minuutissa pitäs helpottaa”, hän ohjeistaa seuralaisenhankkimisvihjeitä kaipaavaa kaveriaan.

Toimittajalle ja kuvaajalle tarjotaan kahvia, jossa paikallisen tavan mukaan on mausteena suolaa. ”Suolaa pitää kahvissa olla aina, se tuo kahvin maun esiin. Mutta jos suolaa on liikaa, janottaa niin perkeleesti”, analysoi Mikko.

”Saarijärvellä oli vanha deeku, joka laittoi kahviin suolaa ja voita”, tietää yksi miehistä kertoa.

Sisään tullut mies säikähtää kun kuulee, että tekeillä on lehtijuttu. ”Älä mua siihen juttuun paa, mulla on työpaikka!”

Paikallinen elinkeinoelämä ei saa täälläkään kiitosta. ”Suolahden traktoritehtaalla pomo vei vieraan kierrokselle. Kaikki työntekijät nukku tai surffasi netissä.”

Yhdellä miehistä on pohjaa nykyisen kotikaupunkinsa vertailulle, hän on viettänyt elämänsä ensimmäiset 14 vuotta Tukholmassa. ”Täällä ollaan ainakin seitsemän vuotta jäljessä Tukholman meiningeistä”, hän arvioi.

Kaksi kuukautta kodittomana viettänyt nuorukainen löytää positiivista kerrottavaa paikkakunnan reilusta hengestä. ”Aina pääsee kavereiden luokse nukkumaan, ketään ei jätetä pulaan.”

Siitä onkin muutaman tunnin kokemuksen perusteella helppoa olla samaa mieltä. Olutta tarjotaan toimittajallekin kernaasti, eikä ketään jätetä pois ringistä hasissätkän kiertäessä. Yösija etelästä tuleville vieraille löytyy kysymättä.

Vuorokauden vaihduttua stereot väännetään täysille ja tanakka rokin jyrinä saa asunnon lattiankin tärisemään. Musiikin keskellä nukkuu yksi miehistä sikeästi ilman pienintäkään käsitystä päänsä ulkopuolella tapahtuvista asioista. Muut taputtavat käsiään ja tanssivat musiikin tahdissa. ”Baariin, baariin”, raikuu huuto kilvan musiikin kanssa.

Iloisen joukkion ahtautuessa taksiin jatkamme kaupungin halki lähiöön, jota paikalliset kutsuvat Bronxiksi. ”Kesällä täällä juodaan pontikkaa ja pihoilla palavat isot nuotiot”, selostaa Pekka työttömyyden ja päihteiden värittämän kaupunginosan tunnelmia.

Nyt Bronxissa on kuitenkin hiljaista. Rankasta menosta muistuttavat vain puukoniskujen jäljet erään talon ovessa ja lumen täyttämä ikkunaton autonromu tienposkessa.

Matkalla baariin ei kaupungilla näy liikettä. Hyytävä viima on karkottanut keskustasta jopa pillurallin. ”Yleensä täällä pörrää viikonloppuisin kymmeniä autoja”, Pekka muistelee.

Puoli kolmelta yöllä paikalliseen yökerhoon jonottaa pakkasessa toistakymmentä ihmistä. Sisällä täpötäydessä ravintolassa ihmisiä tahdittavat 90-lukuhenkisellä diskopuolella Las Ketchup ja kotimaiseen rokkiin erikoistuneella puolella Popeda. ”Vaikea on olla selvin päin – kännissä täällä ollaan”, paljastaa Mikko.

Ravintolan sulkeutuessa ihmiset siirtyvät grillikioskille, jonne muodostuu hetkessä pitkä jono. ”Soittakaa ambulanssi, soittakaa ambulanssi”, hokee sekavanoloinen mies.

”Ei mitään hämminkiä, toi on ihan normaalia”, rauhoittelee Pekka huomattuaan huolestuneen ilmeeni.

Kämpillä miehet jatkavat juhlimista pitkälle aamuun. Muutaman tunnin yöunen jälkeen korkkaillaan illasta yli jääneitä pulloja ja ryhdytään suunnittelemaan lumilautailureissua läheiselle soramontulle.

Lumimyräkkä jatkuu yhä, kun jätämme iloisen seurueen ja kaarramme valtatielle. Tuuli kuljettaa lunta pitkinä nauhoina tienpintaa myöten.

Kaupunginsihteeriä ja poliisia lukuun ottamatta jutussa haastatellut henkilöt eivät esiinny omilla nimillään.

Sampsa Oinaala

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu