Viidakon viimeiset

Suojeltuja gorilloja pääsee Ruandassa näkemään rajalliseksi ajaksi, maksusta. Sen jälkeen gorillafanit hätistellään pois.

Maailmassa elää arviolta 700 uhanalaista vuorigorillaa Ruandan, Kongon ja Ugandan alueella, valtaosa Ruandan vehreillä vuorilla. Suurin osa ulkomaisista matkailijoista suuntaa juuri sinne nähdäkseen näitä valloittavia eläimiä.

Ruandassa on viisi gorillojen perheryhmää, joiden luona voi vierailla. Kutakin ryhmää katselemaan viedään päivittäin enintään kahdeksan matkailijaa. Heidän sallitaan viettää gorillojen luona enintään tunti aikaa. Vierasmääristä ja vierailuajoista pidetään tiukasti kiinni, jotta gorillat voivat elää mahdollisimman normaalia elämää ihmisten niitä liikaa häiritsemättä.

Suuren kysynnän vuoksi niiden luokse pääseminen ei ole mitenkään selvää, eikä se tule turistille halvaksi. Ja tämähän on aivan oikein niin gorillojen suojelun kuin köyhän maan talouden kannalta.

Matkaoppaassa kerrottiin gorillojen näkemiseksi vaadittavan luvan maksavan 250 dollaria. Saavuttuani Kigaliin ryntäsin heti lupia välittävään matkatoimistoon, jossa minulle kerrottiin, että hinta on nykyään 375 dollaria, eikä siitä voi tinkiä.

Tie kaupungista vuorille oli mutkainen ja kuoppainen. Teiden varsilla paikallinen väestö aloitteli aamuaskareitaan. Lapset vilkuttivat ja nauroivat autoissa pällisteleville valkonaamoille. Kuvasin ohi vilahtelevia maisemia ja sumun keskeltä näkyviä taianomaisia vuoria. Takapenkillä istuva yhdysvaltalaispari suhtautui matkaan huomattavasti rauhallisemmin.

Retken järjestävän firman toimistossa minut sijoitettiin Sabyinyo-ryhmään, jossa olisi mahdollista nähdä jopa 11 gorillaa. Ilokseni samaa matkaa tuli Katie Fawcett, Dian Fossey Gorilla Fund Internationalin (DFGFI) Karisoken tutkimuskeskuksen johtaja. Häneltä saimme ensi käden tietoa gorilloista ja niiden hyväksi tehtävästä työstä.

”DFGFI tutkii gorillojen käyttäytymistä ja muun muassa tiedottaa ruandalaisia niiden suojelemisen tärkeydestä”, kertoi neljä vuotta Ruandassa asunut Fawcett.

”Yksi ongelma on paikallisten asukkaiden puuntarve. Kun puita hakataan, jäävät gorillat pahimmassa tapauksessa ilman ruokaa”, pelkää tunnetun gorillatutkijan Dian Fosseyn elämäntyötä jatkanut tutkija.

Myös ihmisten mukanaan tuomat taudit vaarantavat gorillat. Siksi metsään ei saa jättää roskia, ruokaa tai ulosteita, vaan roskat viedään metsästä pois, ja ulosteet haudataan maahan. Gorillat tarvitsevat suojelua myös salametsästyksen takia.

Muutama vuosi sitten kaksi gorillaemoa tapettiin niiden yrittäessä pelastaa gorillapentuja, joita oltiin ryöstämässä myytäviksi.

Uudet gorillatulokkaat otetaan innolla vastaan: ”Tämän vuoden puolella ensimmäinen saamani tekstiviesti oli tieto gorillan syntymästä. Se oli paras uudenvuodentoivotus”, iloitsee Fawcett.

Oppaamme selitettyä meille metsässäkäyttäytymisen säännöt lähdimme kohti lopullista määränpäätä, Parc Nacional des Volcans -kansallispuistoa. Retkueellamme oli turvana sotilaita, sillä Ruandan ja Kongon rajaseudun vuorilla käydään tälläkin hetkellä sissisotaa.

Matka vuoren juurelta gorillojen luo kesti tunnin. Ylitimme peltoja ja vaelsimme tiheässä metsässä apunamme kepit, joihin tukeutuen märkä ja liukas matka oli helpompi taittaa.

Jäljittäjät olivat menneet metsään jo ennen kuin ryhmämme saapui alueelle. He paikansivat gorillat ja ilmoittivat havainnoistaan oppaallemme radiopuhelimella. Ensimmäinen näkemäni gorilla oli ujo naaras, joka poistui paikalta meidät nähtyään. Seuraavaksi löysimme Ryangon, joka hurmasi rauhallisuudellaan.

Gorillat ovat leppoisia olentoja, jotka harvoin yltyvät uhkaaviksi. Yli 200-kiloinen johtajauros Guhonda olisi halutessaan voinut murskata luumme samoin kuin se katkoi bambunoksia syödäkseen niiden lehdet.

Poistuessaan paikalta hopeaselkä sai meidät peräänsä. Seurasimme sitä sitkeästi ja kohtasimme loputkin laumasta, muun muassa kaksi leikkivää pienokaista ja niiden emot.

Jäljittäjät ja opas matkivat gorillan ääniä saadakseen nämä kiinnostumaan meistä.

Totta kai minunkin oli kokeiltava. Istuin parhaillaan metrin päässä lauman johtajasta, sillä välillä gorillat lähestyivät ryhmäämme. Tällöin jäljittäjät käskivät meidän perääntyä hitaasti. Hetken ajan minun ja laumaansa vartioivan johtajauroksen katseet kohtasivat. Vaikka opas sanoi, ettei gorillaa kannata tuijottaa silmiin, en pelännyt, vaan olisin sillä hetkellä halunnut jäädä metsään. Tunti ja kaksi minuuttia ensimmäisen gorillakohtaamisen jälkeen meidät hätisteltiin pois.

Leona Kotilainen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu