Vesirajan valtaus

Lukuaika: 3 minuuttia

Vesirajan valtaus

Aktivistit rakensivat Kööpenhaminaan unelmakylän.

Ensin rakennettiin autohidasteet kukkaistutuksin, ja hetkessä kadun varrelle alkoi ilmestyä pieniä jämälaudoista kyhättyjä puuhökkeleitä sekä aina vaan enemmän asuntovaunuja. Kohta ponttooneihin sidotut puukehikot laskettiin veteen ja niiden päälle nousi rakenteita. Heti ensimmäisenä päivänä kierrettiin alueen omakotitalot ja sovittiin yhteisistä pelisäännöistä riitojen välttämiseksi. Arkisin kymmenen jälkeen ei kadulla meluta tai soiteta musiikkia.

Nukun yhden yön ranskalaisen shamaanin kanssa omenapuun kylkeen sidotussa laituritiipiissä, ja toisen kelluvassa yksiössä. Aamulla herään turistivesibussien megafoneihin. Opas osoittaa meitä päin ja kehottaa katsomaan oikealle, ”siellä on jonkinlainen kulttuuriprojekti”.

Christianian kupeessa paistattelevan Refshalevejn rantatien valtaus alkoi kauan ennen toukokuun 31. päivää, jolloin Kööpenhaminan normalisoinnin politiikkaa vastustanut mielenosoitus loppui suuriin yhteisrakennustalkoisiin. Joka kesä rantatielle oli saapunut kiertolaisia asuntovaunuineen, ja tänä kesänä keskelle Refshalevejtä ilmestyi soittolava. Kukaan ei tiedä, ketkä sen pystyttivät, mutta se toi musiikin ja musiikki toi ihmiset. Kun ”Opbyggerne” eli rakentajat-kollektiivi hoiti paikalle kasan lautoja, nauloja sekä suuria ponttooneita, väki oli valmiiksi viritetty jousi.

Tommy on aktivistiveteraani, mutta hänenlaisiaan on täällä harvassa.

”Tämä ei ole Ungdomshuset-projekti, eikä tämä väki tule vain Christianian vapaakaupungistakaan”, Tommy korostaa. ”Tavalliset ihmiset ovat vihdoin oppineet, että minne vain voi rakentaa.”

Totta kai täällä on paljon eri yhteiskunnallisesti tiedostavissa piireissä pyörinyttä väkeä, mutta on helppo nähdä, että tämä on jotain aivan uutta. Vierekkäisillä rakennusprojekteilla on partiolaisia, arkkitehtuuriopiskelijoita, kännikavereita, punkkareita ja ikihippejä. Refshalevejn kansankeittiön antimet kelpaavat kaikille, vaikka ainekset onkin dyykattu kaupungin roskalavoilta.

Kolme eri Tanskan hallintoelintä tappelee, kuka maksaa laskun valtaajien häätämisestä. Yksi on vastuussa kadusta itsestään, toinen tonttialueesta, jolla katu on, ja kolmas vesirajasta kadun vierellä. Ensimmäinen kokous loppui ovet paukkuen, kun puolueriidat räjähtivät virkamiesten kasvoille. Silti kaikki tietävät, että häätö on väistämätön, sitä voidaan vain viivyttää. Häädön uhka tuo tiettyä jännitettä, mutta se myös maustaa läsnäolon kokemuksen. Kuten kaikki väliaikaiset autonomiset alueet, myös Refshalevej on kuin kukka, joka lakastuu kantaakseen hedelmää.

Lähistölle ilmestynyt uusi laituri onkin oudompi tarina. Real Dania, tanskalainen kiinteistöfirma, on rakentanut sen Refshalevejn valtauksen tueksi, ja siitä onkin ollut apua ponttoonialusten vesillesaatossa. Mutta yksityisen yrityksen motiivi tukea ruohonjuuritoimintaa herättää kysymyksiä. Real Danian tiedetään havittelevan osuutta Christianiasta, jos Kööpenhaminan kaupungin suunnitelma vapaakaupungin avaamisesta vapaiden markkinoiden kiinteistökaupalle menee läpi.

Tommy kertoo, että yritys olisi tarjonnut rahallista tukea Refshalevejn valtaukselle, mistä kuitenkin kieltäydyttiin.

”Ei meitä voi ostaa, eikä meidän tarkoitusperiä voi kaupallistaa.”

Rakentajat-kollektiivilla ei ole johtajia, vaan valtausliikkeelle tuttuun tapaan päätökset tehdään talokokouksessa, tässä tapauksessa katukokouksessa. Kollektiivin monimuotoisuus näyttää vaikeat kasvonsa heti kun päästään alkuun. Näyttää siltä, ettei kukaan ole ennen istunut ringissä hakemassa konsensusta. Joku junttaa omaa ideaansa, ja harva saa äänensä kuuluviin.

Kokouskäytännöt paranevat huimasti sen kuukauden aikana, jonka Refshalevejllä vietän, ja onkin yhtäkkiä helppo uskoa, ettei horisontaalinen päätöksenteko olekaan vain aktivisteille ja teoreetikoille.

Vanha valtausliike on Tanskassa monesti kuollut ja henkiinherätetty, ja sen näkyvimmät kaupunkitilan konfliktit liittyvät jo olemassa olevien tilojen ja yhteisöjen, kuten Christianian ja Ungdomshusetin, puolustukseen tai uudelleenvaltaukseen. Refshalevej kytkeytyykin lähemmin puutarhavaltausten perinteeseen, jota Kööpenhaminassa edustaa muun muassa Blue Garden, entinen Blue House, joka häädön ja purkamisen jälkeen syntyi uudelleen kansanpuutarhaksi. Avainkonsepti on rakentaminen ilmaisukeinona ilman ajatuksia pysyvyydestä, rakentamisen itsensä tähden.

”Me rakennamme, he purkavat”, sanoo Tommy, ja hänen sanomanaan se kuulostaa voitonriemuiselta.

Tommy viljelee tiuhaan sanaa deurbanisaatio, mutta se ei sitten tarkoitakaan erämaahan muuttamista tai lähiöiden puskutraktorointia metsien tieltä, vaan juuri tätä elämää täällä.

Katselen ympärilleni ja ymmärrän.

Väki toimii yhdessä, kuten lapset puumajoja rakentaessaan. Oma viritys nousee samaa tahtia naapurin kanssa. Kaikki tuntevat toisensa, syövät yhdessä ja jakavat työkalunsa ja materiaalinsa. Tämä on se kaupunki, josta kaupunkilaiset uneksivat, se myyttinen kyläyhteisö, jonka katoamista muistetaan voivotella.

Primitivismin ehdottomuudesta riisuttuna ja eskapistisesta fantasiasta todellisuuteen tuotuna yhteisöasumisen idylli ei voisikaan olla sen yksinkertaisempi kuin kasa taloja ilman piha-aitoja.

Mellakkapoliisit häätivät Refshalevejn 15. heinäkuuta aamuviideltä, pippurisumutetta ei säästelty. Häätö ei enää yllättänyt ketään, kun erilaisia kirjallisia poistumiskäskyjä viimeisine päivämäärineen oli annettu jo puolen tusinaa.

mainos

”Kaupungin strategiaan kuuluu uhkailu ja pelottelu siinä toivossa, että se vähentäisi osallistumisintoa vaihtoehtoisiin projekteihin”, kertoo Tommy. Mutta jatko on jo suunnitteilla.

”Ensi kerralla rakennamme vain veden varaan. Katsotaan kuinkas sitten häädetään, kun vastassa onkin taiteilijoiden miehittämä kelluva ponttoonikylä.”

Tommy taitaa olla vakavissaan.

Yakup Albekoglu

  • 9.9.2009