Auttavatko Facebook ja Twitter todella levittämään demokratiaa ja ihmisoikeuksia, Zygmunt Bauman kysyy.

Yhdysvaltain valtaapitävien virallinen reaktio siihen, kuinka Iranin nuoriso hetken vuodatti kaduille kesäkuun 2009 vilpillisten vaalien aiheuttamaa turhautumistaan, muistutti silmiinpistävästi Facebookin, Googlen, Twitterin tai vastaavien mainoskampanjaa.

Luultavasti joku urhea tutkiva journalisti pystyisi hankkimaan vaikutelman takeeksi painavia todisteitakin, mutta minä en ole yksi heistä.

”Tätä ei olisi tapahtunut ilman Twitteriä”, totesi Wall Street Journal paavillisin äänenpainoin.

Vaikutusvaltainen ja asioista hyvin perillä oleva yhdysvaltalainen bloggaaja Andrew Sullivan viittasi Twitteriin ”korvaamattomana työkaluna Iranin vastarinnan organisoimisessa”, kun taas kunnianarvoisa New York Times heittäytyi runolliseksi ja väitti, että käynnissä oli taisto ”laukauksia ampuvien roistojen” ja ”twiittejä sinkoavien aktivistien” välillä.

Hillary Clinton todistettavasti julisti Internet Freedom -puheessaan 21.1.2010 aikamme ”samizdatin” syntyneen, ja että meidän ”on annettava nämä työkalut (siis ”viruksen lailla leviävät videot ja bloggaukset”) ympäri maailman sellaisten ihmisten käsiin, jotka käyttävät niitä demokratian ja ihmisoikeuksien edistämiseen”.

”Tiedon vapaus”, kuului hänen mielipiteensä, ”edistää rauhaa ja turvallisuutta, ja ne taas ovat maailmanlaajuisen edistyksen ehto”.

(Sallinette minun huomauttaa, että Potomacin sillan alla ei ollut ehtinyt virrata paljoakaan vettä, ennen kuin amerikkalainen poliittinen eliitti alkoi, kuin ranskalaista deux poids, deux mesures -periaatetta noudattaen, vaatia WikiLeaksin rajoittamista ja vankilatuomiota sen perustajalle.)

The Guardian -lehdessä Ed Pilkinton muistelee George Bushin neuvonantajaa Mark Pfeifleä, joka yritti ajaa Twitterin Nobel-ehdokkuutta, ja siteeraa Yhdysvaltain ulkoministeriön virkamiestä Jared Cohenia, joka on kuvaillut Facebookia yhdeksi ”orgaanisimmista demokratian välineistä, joita maailma on koskaan nähnyt”.

Pähkinänkuoressa, siis: Jack Dorsey, Mark Zuckerberg ja heidän aseveljensä ovat jatkuvasti etenevän demokratia-ja-ihmisoikeudet-armeijan kenraaleja ja me kaikki twiitteinemme ja Facebook-viesteinemme olemme sen sotilaita. Media ja viesti ovat yhtä – ja digitaalisten viestimien viesti on, että informaatio on nyt paljasta ja että silmiemme edessä aukeaa uudenlainen vallan ja universaalien ihmisoikeuksien topografia.

Juuri tällaisen terveen järjen vastaisen toiminnan, jota Amerikan poliittinen eliitti, mielipidevaikuttajat ja muut digimedian palkattomat myyntitykit harjoittavat, Evgeni Morozov, äskettäin Valko-Venäjältä Yhdysvaltoihin saapunut 26-vuotias opiskelija, kyseenalaisti, osoitti naurettavaksi ja tuomitsi nettiharhaksi, Net Delusion, samannimisessä kirjassaan, joka on juuri ilmestynyt Allen Lanen kustantamana.

Yksi Morozovin 400-sivuiseen tutkielmaansa mahduttamista lukuisista väitteistä oli, että Al-Jazeeran mukaan Teheranissa oli vain kuusikymmentä aktiivista Twitter-tiliä. Siksi mielenosoitusten järjestäjät turvautuivat enimmäkseen sellaisiin häpeällisen vanhanaikaisiin joukkotiedotuskeinoihin kuin puheluihin ja naapureiden ovien koputtamiseen. Samaan aikaan autokraattisen Iranin nokkelat johtajat, jotka ovat netin käyttäjinä yhtä taitavia kuin poliitikkoina armottomia ja häikäilemättömiä, etsivät Facebookista vihjeitä tunnetuista toisinajattelijoista ja käyttivät löydöksiään eristääkseen, pidättääkseen ja neutralisoidakseen potentiaaliset kumousjohtajat – ja nitistääkseen kansanvallan haasteen autokratialle (jos sellaista koskaan voi olla) alkuunsa.

Ja tapoja, joilla autoritaariset valtiot voivat käyttää internetiä edukseen, on monia erilaisia, Morozov huomauttaa – ja monia niistä on käytettykin tai käytetään juuri nyt.

Sosiaalinen media tarjoaa halvemman, nopeamman, perusteellisemman ja yksinkertaisesti helpomman tavan tunnistaa ja paikantaa aktiiviset tai potentiaaliset toisinajattelijat kuin mikään perinteinen tarkkailumenetelmä. Ja kuten David Lyon esittää loppuvuodesta ilmestyvässä yhteisessä kirjassamme Liquid Surveillance, valvonta sosiaalisen median kautta on tehokasta juuri siksi, että sen kohteet ja uhrit niin auliisti antautuvat yhteistyöhön.

Elämme tunnustusten yhteiskunnassa, jossa julkinen itsensä paljastaminen on paras ja helpoimmin tavoitettava, tehokkain ja ainoa varmasti toimiva keino, jonka avulla yksilö voi saada sosiaalista tunnustusta olemiselleen.

Facebookin käyttäjät kilvoittelevat kaikkein intiimeimpien identiteettiään, sosiaalista verkostoaan, ajatuksiaan, tunteitaan ja tekemisiään koskevien tietojen paljastamisessa ja julkaisemisessa – asioiden, jotka muuten pysyisivät luonnostaan salassa.

Yhteisölliset internetsivustot ovat vapaaehtoisen tee-se-itse-valvonnan alueita, ja ne hakkaavat mennen tullen (sekä laajudessa että taloudellisesti) minkä tahansa vakoiluun ja jäljittämiseen erikoistuneen yksittäisen yrityksen.

Internet on todellinen pennejä taivaasta -tyyppinen aarre jokaiselle diktaattorille ja hänen salaiselle palvelulleen – ja loistava lisä niihin lukuisiin ”ban-optisiin” instituutioihin, joiden avulla demokraattiset yhteisöt estävät ei-haluttuja ja niitä, jotka eivät ole pääsyä ansainneet (eli kaikki ne, jotka käyttäytyvät tai saattaisivat käyttäytyä comme il ne faut pas) luikertelemasta meidän siveään, omasta mielestämme demokraattiseen seuraamme. Yksi Net Delusion -kirjan luvuista onkin nimeltään Miksi KGB haluaa sinun liittyvän Facebookiin.

Morozov jäljittää niitä lukuisia tapoja, joilla autoritaariset, ei, vaan tyrannialle perustuvat valtiot voivat lyödä vapaustaistelijat heidän omilla aseillaan, hyödyntäen teknologiaa johon internetin demokraattisten mahdollisuuksien apostolit ja saarnamiehet ovat kiinnittäneet toiveensa.

Ei uutta tällä rintamalla: diktaattorit hyödynsivät vanhaakin teknologiaa, kuten The Economistin artikkeli Caught in the net tammikuulta 2011 meitä muistuttaa, rauhoitellakseen uhrejaan ja riisuakseen heidät aseista: tutkimukset osoittivat, että niillä itäsaksalaisilla, joilla oli pääsy lännen televisioon, oli vähemmän taipumusta kritisoida olojaan.

Mitä taas kieltämättä tehokkaampiin digitaalisiin informaatiokanaviin tulee, ”internet tarjoaa niin paljon halpaa ja helposti tavoitettavaa viihdehuumetta autoritaarisen vallan alla eläville, että alkaa olla yhä hankalampaa saada ihmisiä ensinkään kiinnostumaan politiikasta”.

Näin siis, ellei politiikkaa paketoida uudestaan jälleen yhdeksi jännittäväksi, räiskyväksi mutta mukavan hampaattomaksi, turvalliseksi ja viattomaksi viihteen muodoksi; joksikin, jota uusi ”slacktivistien” sukupolvi kuluttaa uskoen, että ”Facebook-addressin klikkaaminen on poliittista aktivismia”, ”jakaen energiaansa tuhanteen suuntaan”, joista jokainen on tarkoitettu heti kulutettavaksi ja kertakäyttöiseksi – muoto, jonka päivittäisessä tuottamisessa internet on ylittämätön.

(”Save the Children of Africa” -ryhmä on vain yksi lukemattomista esimerkeistä, jotka osoittavat, kuinka tehoton keino slacktivismi on ”reaalimaailman” muuttamisessa: siltä meni useampi vuosi kerätä säälittävä 12 000 punnan summa samaan aikaan, kun lapset, joita kampanja ei tavoittanut, jatkoivat kuolemistaan.)

Yleisen vallanpitäjiin kohdistuvan epäluottamuksen levitessä ja syventyessä samaan aikaan, kun usko internetin mahdollisuuksiin lisätä kansanvaltaa kasvaa räjähdysmäisesti kiitos silikonilaakson markinnoinnin ja tuhansista akateemisista työhuoneista maailmalle kuulutetun Hillary Clinton -tyylisen lyriikan, ei ole ihme, jos hallituksia myötäilevänkin propagandan on helpompi tulla kuulluksi ja omaksutuksi, jos se tavoittaa kohteensa internetin kautta.

Fiksuimmat yksinvaltiaat tietävät liiankin hyvin, että tämä on totta: tietotekniikan eksperttien palkkaaminen on helppoa, he myyvät mielellään ammattitaitonsa eniten tarjoavan palvelukseen.

Hugo Chavez on Twitterissä ja hänellä väitetään olevan puoli miljoonaa Facebook-ystävää. Kiinassa näyttää olevan todellinen armeija hallituksen tukemia bloggaajia (joita kutsutaan yleisesti videnkymmenen sentin puolueeksi, koska heille maksetaan viisikymmentä senttiä joka bloggauksesta).

Morozov muistuttaa toistuvasti lukijoitaan siitä, että – kuten Pat Kane asian muotoilee – ”nuori sosio-tekninen rintama voi motivoitua yhtä hyvin isänmaan palvelemisesta kuin Assangen ja hänen ystäviensä boheemista anarkismista”. Hakkerit saattavat yhtä innokkaasti ja vilpittömän hyväntahtoisesti liittyä niin korruption vastustajiin kuin uusiin punaprikaateihinkin. Internet tukee molempia ratkaisuja yhtä tyynesti.

Tämähän on nähty jo monta kertaa: kirvestä voi käyttää niin puiden kaatamiseen kuin päiden katkomiseenkin. Kirveet eivät valitse vaan ne, jotka kirveitä käyttävät. Kirveet eivät välitä.

Vaikka teknologian terä olisi kuinka tarkasti hiottu, se ei ”edistä demokratiaa ja ihmisoikeuksia” sinun eduksesi (eikä sinun puolestasi).

Kirjoittaja on Puolassa vuonna 1925 syntynyt sosiologi ja yhteiskuntakriitikko.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Social Europe -lehdessä 8. toukokuuta 2012.

Englannin kielestä suomentanut Elsi Hyttinen.

Zygmunt Bauman