splash_image.jpg

Verenimijät peilikuvana

Vampyyrisaagat opastavat ihmiset nöyryyteen. Olemme
himokkaita kärpäsiä, jotka tuhoavat maapallon.

Pokkarihyllyjen tummakantinen valtias, vampyyriromaani, on imenyt itseensä romantiikkaa, kauhua ja pehmoerotiikkaa.

Vampyyrin hahmo on muuntunut kulttuurin alitajunnan mukana. Kun länsimaisen kirjallisuuden ensimmäiset mainittavat vampyyriteokset ilmestyivät 1800-luvulla, kyse oli torjutusta seksuaalisuudesta.

John Polidorin pienoisromaani Vampyyri (1819) sisältää miestenvälistä seksuaalista latausta vampyyri lordi Ruthvenin panseksuaalisessa hahmossa.

Bram Stokerin Dracula (1897) siirsi painopisteen paremminkin uhrien, viktoriaanisten nuorten naisten ja miesten, seksuaalisuuden käsittelyyn. Samoin kuin kansanperinteessä, vampyyrin tuho vahvisti yhteisön moraalista järjestystä.

Vampyyriromaanin uusi sukupolvi yhdistelee kauhua ja romantiikkaa. Samalla vampyyrin hahmoon latautunut musta energia on muuttunut seksuaalisuudesta joksikin muuksi.

Seksuaalisuutta tai seksuaali-identiteettejä voi käsitellä jo suoraan. Viimeistään Anne Ricen Veren vangeista (1976) alkanut romaanisarja Vampyyrikronikat toi avoimesti erilaiset seksuaalisuudet vampyyrifiktioon.

Elävän kuolleen hahmoon kietoutuu paljon eettisiä kysymyksiä. Vampyyri kyseenalaistaa seksuaalimoraalin ja ihmiselämän arvon.

Moraalisesti suoraselkäinen vampyyri korvaa ihmisveren eläinten verellä tai keinoverellä, kuten Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjassa ja sen pohjalta tehdyssä True Blood -tv-sarjassa. Keinoveri antaa vampyyreille oikeuden elää osana yhteiskuntaa.

Ravinnon hankkiminen ihmisiä vahingoittamatta on vampyyriproosassa yleensä hyvisvampyyrin merkki. Tällainen on Twilight-saagan nuori Edward perheineen – vegaani vampyyrien joukossa.

Toinen vaihtoehto on vain pahojen ihmisten verellä ruokaileminen, kuten tekee Anne Ricen vampyyri Lestat. Hän tappaa vain murhaajia, jotka eivät kadu tekojaan.

Vampyyrikirjallisuutta tutkinut Nina Auerbach (Our Vampires, ourselves 1992) väittää, että vampyyri on aina kulttuurin peili. Se käyttää ravinnokseen aikaansa ja näyttää siltä.

Polidorin lordi Ruthven oli 1800-luvun alun eurooppalaisen hengen varjokuva samalla tavalla kuin vampyyri Lestat on 1970- ja -80-lukujen amerikkalaisen todellisuuden varjokuva.

Leimallisin tunne toiseutta kohtaan on pelko, joka Auerbachin mukaan on presidentti Richard Nixonin valtakaudesta alkaen määrittänyt voimakkaasti amerikkalaista kokemusta niin julkisesti kuin yksityisestikin. Vampyyriin latautuu kulttuurin torjuttu.

Dracula kokoaa yhteen viktoriaanisen ajan pelkoja: hulluus, seksuaalisuus, maallistuminen, kuolema. Sigmund Freudin teoriat Eroksesta ja Thanatoksesta, rakkaudesta ja kuolemasta, länsimaisen ihmisen viettienergian olennaisimpina tekijöinä heijastavat samaa ajan henkeä.

Yli-inhimillisyys irrottaa vampyyrin hahmon sekä kristillisesti määrittyvästä seksuaalietiikasta että humanistis-kristillisestä yksilönarvoon pohjautuvasta etiikasta.

Koskemattomuuden menettämisen kauhu yhdistää erilaisia vampyyrifiktioita. Tuo pelko on yleinen kauhukirjallisuuden eri lajeissa, ja esimerkiksi vampyyri- ja ihmissusiaiheistoissa vielä kovennettuna: absoluuttisen ja uhkaavan toiseuden koskettamaksi tuleminen merkitsee usein myös muuttumista tuoksi toiseksi.

True Blood -tv-sarjassa pelon luonne on muuttunut. Kun vampyyrit saavat oikeuden elää tasavertaisina ihmisten kanssa, tulee esiin muitakin maan alle painuneita elämänmuotoja: muodonmuuttajia, myyttisiä hirviöitä, ihmissusia, keijuja.

Maailmasta tulee pandemonium, jossa erilaiset toisilleen enemmän tai vähemmän vahingolliset lajit pyritään sopeuttamaan poliittisesti yhteen.

True Blood on ymmärretty usein poliittiseksi allegoriaksi, jota sarjan tunnuksessa toistuva teksti ”God hates fangs” (vrt. ”God hates fags”) alleviivaa. Sarjan monilajinen yhteisö kuvaa jatkuvaa taistelua seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta vallitsevia normeja vastaan. Kuitenkaan asia ei ole näin
yksinkertainen.

Sarjassa ei ihannoida mitään yksittäistä lajia, vaan korruption, puhtaan pahanteon, tyhmyyden, laiminlyöntien ja laittomuuksien otteessa rimpuilevat kaikki. Pastori Steve Newlin (Michael McMillian) on ihmisenä yhtä kuvottava kuin vampyyrinniljakkeena.

Moraalisuus ja hyvyys ovat eri olentojen henkilökohtaisia mutta heiveröisiä ominaisuuksia. Yhteisöllä ei ole yhteistä moraalikoodia vaan useita, ja väkivalta läpäisee ne kaikki. Yksilöiden tehtäväksi jää toimia ja vastustaa vääryyttä.

Mitä länsimaissa nykyään pelätään True Bloodin valossa? Erilaisten yksilönoikeuksien täysimittaisesta toteutumisesta seuraavaa kaaostako? Kyvyttömyyttä elää moninaisessa maailmassa? Sitä, että sekä samanlaiset että erilaiset vahingoittavat meitä? Valtatyhjiöitä, jotka tekevät nousukkaiden tihutyöt mahdollisiksi? Pienen piilevän eliitin valtaa meihin?

True Bloodin maailmassa vampyyri on kuitenkin moraalisesti erityinen olento. Se elää hyvin pitkään, sillä voi olla vuosisatainen, jopa vuosituhantinen muisti, jonka on muovannut sivullisuus ihmiskulttuurien liepeillä. Koska se käyttää ihmisiä ravinnokseen, se joutuu sopeuttamaan oman elämänmuotonsa ihmisten kulttuuriin, ja yleensä myös lymyämään, vaikka pitää ihmisiä itseään heikompina.

Vampyyrin perimmäinen yhteistyökyvyttömyys tekee siitä altavastaajan.

Kun vampyyri Lestat herää kymmenien vuosien unen jälkeen 1980-luvulle, hän syntyy uuteen maailmaan: ”Tämä vuosisata totisesti oli joka suhteessa perinyt maan.”

Lestat luettelee useita asioita: ihmisen vahva maallinen moraali ei tarvinnut enää tuekseen uskontoa, ja se oli vuosisatojen aikana siirtynyt yläluokalta kansalle. Nälkää, suursotaa ja ympäristötuhoa vastaan taisteltiin ”yhtä kiihkeästi kuin aikoinaan noituutta tai kerettiläisyyttä vastaan.”

Vampyyrihahmo pystyy kehittämään suprahistoriallisen näkökulman nousemalla ihmiskunnan historian yläpuolelle.

Ivan Turgenevin novellissa Aaveita (1864) vampyyri lennättää kertojaa pitkin Eurooppaa, Venäjältä Wightsaarelle, Italiaan ja Pariisiin. Vampyyri pystyy kuljettamaan kuolevaisen keskelle Caesarin sotajoukkoa. Ajan ja paikan kudoksiin niveltyy ylevän, seksuaalisesti latautuneen kokemuksen euforia, kauhu ja suru:

”Ja näiden ihmiskärpästen, tuhansia kertoja kärpäsiä harvalukuisempien, asumukset, jotka saasta yhdistää toisiinsa, heidän pienten, yksitoikkoisten puuhiensa säälittävät jäljet, heidän huvittava taistelunsa muuttumatonta ja väistämätöntä vastaan – tämä kaikki alkoi yhtäkkiä iljettää minua.”

Fiktio nostaa tavallisesti esille kaksi asiaa vanhan vampyyrin näkökulmasta. Anne Ricen Vampyyrikronikoissa ihmisten keskinäinen hännänveto ja suursodat ovat tehneet vanhoista vampyyreista kyynisiä.

True Bloodin vampyyrinestori Russell Edgington (Denis O’Hare) toivoo ihmislajin tuhoa, koska ihminen on tuhonnut planeetan. Edgingtonin kolmituhatvuotinen kokemus maailmasta riittää ihmisen aiheuttaman muutoksen hahmottamiseen.

Edgingtonin kaltaisten hyvin vanhojen vampyyrien hahmoihin ruumiillistuu yksi länsimaisen kulttuurin peloista: kykymme inhota itseämme lajina, kun näemme aiheuttamaamme tuhoa maapallolla.

Kauhu tuhon kohtaamisesta on Edgingtonin hahmon olemus: maailman ja luonnon tuhoutumista todistanut ja rakastettunsa menettänyt vampyyri on enää täydellisen kyyninen ja tuhoava hahmo. Sillä ei ole enää mitään mitä puolustaa, pelkästään kostettavaa.

Lestatille maa näyttäytyi uuden uljaan ihmisen perimänä, ja vain muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kaikki näyttäytyy menetettynä Edgingtonille, kulttuurisen alitajunnan alhaisimmalle konnalle.

Vampyyri viihteen hahmona vaikuttaa olevan kulloistenkin poliittisten huoltemme, eksistentiaalisten ahdistustemme ja katastrofintunteidemme huolinukke.

Vampyyri pitää ne sekä hallinnassa että käsiteltävinä, kuten kunnon alitajunnan kuuluukin.

Maaria Pääjärvi

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu