Väsynyt susi

Aki Kaurismäki puhuu politiikkaa, mutta kajoaa myös elokuvien tekemiseen.

”HETI ALKUUN ON TODETTAVA, että Sinikka Mönkäre on niin tyhmä nainen, että tuntuu kuin koko Suomen typeryys olisi keskittynyt yhteen ihmiseen. Hän taisteli viidennen ydinvoimalan puolesta kuin raivostunut naarasstrutsi. Saatuaan hoidettua säteilevän tulevaisuuden seuraavaksi 8 000 vuodeksi, hänen haukansilmänsä puuttui ravintolassa tupakoimiseen, joka oli heti saatava pois. Siinä sivussa hän tuhoaa suomalaisen ravintolakulttuurin. Kun häntä kannettiin ulos sosiaali- ja terveysministerin virkahuoneesta, hän kirkui viimeiseksi ovenraosta, että kuudes ydinvoimala on saatava. Se on aika mielenkiintoinen kommentti sosiaali- ja terveysministeriltä. Mönkäre hoiti likaisen työn suurteollisuuden laskuun ja SDP:n valtuutuksella. Tuskinpa hän teki sitä ilmaiseksi, joten odotan mielenkiinnolla kuinka hänet palkitaan”, Aki Kaurismäki aloittaa ennen kuin olen ehtinyt esittää hänelle ensimmäistäkään kysymystä.

Viikko haastattelun jälkeen Mönkäre nimitettiin Raha-automaattiyhdistyksen toimitusjohtajaksi.

On harmaa ja sateinen marraskuun perjantai. Tapaan Kaurismäen tuotantoyhtiö Sputnikin toimistossa, Helsingin Museokadulla. Kun Aki Kaurismäki suostui Voiman haastatteluun, ehtona oli, että keskitymme politiikkaan, emme elokuviin. Jo haastattelun alkupuolella linjaus lipsuu.

AKI KAURISMÄEN TEKEMISTEN punaisena lankana 1980-luvulta nykypäivään on ollut voimakas sosiaalinen vastuu. ”Vetäisin yhtäläisyysviivat henkilökohtaiseen moraaliin. Lienee kansalaisvelvollisuus tuntea jonkinlaista sosiaalista vastuuta. Se ei kuitenkaan näytä olevan yleinen hyve.”

Kaurismäki luonnehtii moraalinsa rakennuspalikoita vaatimattoman suurpiirteisesti. ”Henkilökohtainen moraalini on kyllä ollut tiukka, mutta sosiaalisen vastuun kanssa on vähän niin ja näin. Se on ollut sellaista räpellystä. Olen pyrkinyt tekemään pieniä täsmäiskuja suuntaan jos toiseen, koska isompiin ei ole ollut resursseja. Mutta jos näen jonkun suullaan katuojassa, kyllä minä käännän hänet ympäri ja mittaan pulssin.”

Pinttyneen käsityksen mukaan taiteilija tekee taidetta ja ihmisten auttaminen on toisenlaista konkretiaa. ”Olen hieman allerginen taide-sanalle. Elokuvan tekeminen ei yleensä ole taiteiden rehellisimmästä päästä, enkä nyt koe, että sillä varsinaisesti voisi vaikuttaa mihinkään eikä oikein sanoakaan mitään. Kyllä kai tarinasta kuin tarinasta olisi löydyttävä vähintään jokin moraalinen lähtökohta.”

KAURISMÄKI ON OHJANNUT kaksi trilogiaa, joissa syrjäytyneet ja laitapuolen kulkijat ovat pääosassa. Ensi keväänä ensi-iltaan tuleva jälkimmäisen trilogian kolmas osa Laitakaupungin valot kertoo yksinäisestä yövartijasta.

”Ensin tulivat Varjoja paratiisissa, Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö, kutsuin niitä luuseritrilogiaksi, muut nimesivät ne jostain syystä työläistrilogiaksi. Eiväthän ne hahmot työläisiä olleet ainakaan perinteisessä mielessä.”

Jälkimmäisen kolmikon kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat Kauas pilvet karkaavat ja Mies vailla menneisyyttä. Niiden teemoja olivat muun muassa työttömyys ja asunnottomuus.

”Juppien small talkista ei ole lähtökohdaksi elokuvaan. Edellä mainituissa aiheissa tunnen kuvattavani ja on hyvä, jos tietää mistä puhuu. Niin sanotut hyvinvoivat ei ole kovin mielenkiintoinen aihe.”

Kaurismäen elokuvissa aihevalinta voi perustua myös tarinan draamalliseen mielekkyyteen – roso on sileyttä kiinnostavampaa. ”Kuvaan sitä mikä on tuttua ja läheistä. Olen itse katuojasta lähtenyt leffoja tekemään enkä ole sieltä kovin kauas päässyt enkä pyrikään pääsemään. Minulla ei ole mitään sanottavaa pörssiyhtiön apulaisjohtajan avio-ongelmista tai työsuhdeautovalinnoista.”

KAURISMÄKI TEKEE SAMAA ELOKUVAA vuodesta toiseen, mutta se tapahtuu voimakkaammin hänen persoonansa ehdoilla kuin Suomen elokuvatuotannossa on tapana. Sellainen ei tunnu nyky-yhteiskunnassa uusiutuvalta luonnonvaralta. Ilmaisuvoiman ylläpitämiseen ja sananvapauden vaalimiseen tarvitaan muitakin eväitä kuin leipä ja piimä tai matka maailman ympäri.

”Olen pyrkinyt pitämään leffojen budjetit niin alhaalla, että voin itse toimia tuottajana. Silloin säilyy sataprosenttinen määräysvalta. Kun itse vielä kirjoitan ja ohjaan, ei tarvitse riidellä kenenkään kanssa tai miettiä mitä kukin tarkoitti.”

EUROOPPA YHDENTYY, ja se luo uusia haasteita kansallisille identiteeteille. Aki Kaurismäen voi nähdä voimakkaana suomalaisuuden puolustajana. Hän on yksi tunnetuimmista suomalaisista ulkomailla, kosmopoliitti, joka ei häpeä juuriaan.

”Albert Camus kirjoitti, että jos Euroopalla ylipäänsä on olemassa tulevaisuus, se on mahdollista ainoastaan kansallisvaltioiden kautta. Olen samaa mieltä. EU on pirun keksintö, ja kun siihen vielä lisätään suomalaisten poliitikkojen lammasmainen toiminta, meillä on pian kypäräpakko saunassa. Se taas tarkoittaa, että Suomessa tulee olemaan vielä tylsempää kuin nykyisin. Perushyvinvointia karsitaan, mutta missä vaiheessa sosiaaliturvan tarjoaminen oikeuttaa yksilönvapauden täydellisen hylkäämisen? Milloin yksilönvapauden yli voidaan kävellä sosiaalipolitiikan nimissä?” Kaurismäki kuvaa elokuvissaan Suomea ja aihe tuntuu olevan hänelle rakas. Suomalaisessa yhteiskunnassa on vuonna 2005 kosolti hyvää ja olemisesta täällä voi jopa nauttia. ”Itse nyt en ole koskaan nauttinut yhtään mistään, mutta kun tällä hetkellä katselee Pakistanin vuorille, tulisi olla onnellinen siitä, ettei ole vilu eikä nälkä ja on katto pään päällä. Toisaalta lähden siitä, että maailmanyhteisöllä tai YK:lla pitäisi olla valmiudet ja rahat tuollaisen katastrofin hoitamiseen milloin tahansa. Helikopterien pitäisi olla jossain muualla kuin Irakin taivaalla tällaisessa tilanteessa, niin kuin tietysti ylipäätään.”

KAURISMÄKI ON OSALLISTUNUT myös hyväntekeväisyyteen, mutta kokee ihmisten kärsivän jonkinlaista auttamiskrapulaa. ”On surullista, että ihmiset laittoivat tsunamin jälkeen niin ylenpalttisesti rahaa avustuksiin, ettei nyt heru enää senttiäkään. Pakistanissa on kysymys elävistä ihmisistä, jotka voitaisiin pelastaa.”

Kaurismäki ei näe ongelmaa avun perille menossa, on vain valittava oikeat kohteet. ”Luotan paljon tiettyihin järjestöihin. Pienelläkin tuella voi saada konkreettista aikaan. Pienyrittäjänä osallistun mielelläni täsmähankkeisiin. Sanottakoon esimerkkinä vaikka toistakymmentä vuotta sitten toteutettu hanke, jossa kurdistanilainen lastenkoti tarvitsi linja-autoa. Zontan naisjärjestö sen sinne hoiti ja minä osallistuin rahoitukseen. On olennaista, että konkreettinen linja-auto, riisisäkki, teltta tai villapaita menee tiettyyn paikkaan.”

Pyydän tuhkakuppia. ”Meillä saa ja pitää tupakoida”, saan vastaukseksi.

Kaurismäen läsnäolo saa tuntemaan kuin olisin hypännyt hänen elokuvaansa. Niukka puhetyyli, terävät sutkautukset ja pitkät tauot ovat tuttuja valkokankaalta.

SIIRRYMME ELÄINAKTIVISMIIN. Kaurismäki kieltäytyi ottamasta vastaan Taideteollisen korkeakoulun kunniatohtorin arvoa, koska samassa tilaisuudessa kunniatohtorin arvon sai Marimekon toimitusjohtaja Kirsti Paakkanen, jota Kaurismäki piti välillisenä turkistarhaajana.

”En olisi halunnut kieltäytymiseni syytä julkisuuteen, sen päästi sinne Taideteollisen rehtori Yrjö Sotamaa. En oikein ymmärrä mikä hänen motiivinsa oli. Olen sitä mieltä, että turkistarhaajille pitäisi antaa jonkinlaisia korvauksia, jotta he voisivat hankkiutua toisen elinkeinon pariin. Ei lakia voi yhtäkkiä muuttaa niin, että jokin elinkeino on laiton.”

Kaurismäen mielestä turkistarhaus pitäisi silti lopettaa. ”Turkis on nykyihmiselle täysin tarpeeton kapistus. Se on vaate, jota käytetään gaalaillassa 20 metrin matka taksin ja ulko-oven välillä Se ei oikeuta eläinten kärsimystä. Samoin kaikki kosmetiikan eläinkokeet olisi pitänyt kieltää jo kauan sitten.”

ME IHMISET PODEMME usein kummallista auktoriteettiuskoa, joka juontuu lapsuudesta tai koulusta. Kaurismäki ei usko vastuun sälyttämiseen johtajille. Istun sohvalla hänen toimistossaan. Seiniä koristavat Urho Kekkosen ja Matti Pellonpään kuvat, ja on selvää kuka hallitsee tilannetta. Tässä kohtauksessa Kaurismäki toimii näyttelijän lisäksi ohjaajana. Tilanteen hallinta ei perustu liikemiesmäiseen kyynärpäätaktiikkaan, vaan vaikeasti tulkittavaan lempeän karismaattisuuden herättämään kunnioitukseen.

”Aina on joku auktoriteetti, joka muka ratkaisee ongelmat. Mutta kun säteily lähestyy ja vesi nousee, me kyllä löydämme Cheneyn, Rumsfeldin ja Bushin puristamasta lemmikkinalleaan silmät kauhusta ymmyrkäisinä, samalla kun keräävät pöytähopeitaan. Ei heistä ole ratkaisemaan mitään aiheuttamiaan ongelmia. Eikä kenestäkään. Ydinonnettomuudessa Mönkäre sulaa muiden mukana.”

Maailman tila on Kaurismäen mukaan lohduton, mutta eikö omenapuun voi istuttaa vaikka maailmanloppu tulisi huomenna. ”Jos 1970-luvun lopulla kaikki voimat olisi laitettu kehityksen kurssin kääntämiseen, olisi voinut olla edes pientä toivoa, mutta nyt sitä ei ole enää aikoihin ollut. Joka muuta väittää teeskentelee, valehtelee tai elää haavemaailmassa.”

JOS YKSILÖLLÄ tai poliittisilla johtajilla on vastuu tekemisistään, on taiteilijallakin ammattinsa kautta määriteltävä vastuu. Kun mainitsen sanat ’taide’ tai ’taiteilija’ Kaurismäki tuntuu poistavan aseestaan varmistimen.

Muutaman huokauksen ja tupakkatauon jälkeen hän kuitenkin vastaa.

”Kyllähän taiteilijalla on vastuu siinä missä muillakin ihmisillä, taiteilijalla jopa enemmän, koska hän yrittää tuputtaa näkemyksiään laajempaan kulutukseen. Taiteilijan täytyy itse määritellä mitä haluaa. Jos hän haluaa olla viihdeteollisuuden juoksupoika, on syytä unohtaa kaikki taiteilijapuheet, eikä silloin voi olla taiteilijan vastuutakaan.”

Viihde ei ehkä ole pelkästään paha asia, saati taiteen vastakohta. ”Viihdehän on mainio asia eikä täällä pirukaan kestäisi ilman. Kauneimmillaan viihde ja taide kohtaavat kuten Chaplinilla ja Buster Keatonilla tai Ohukaisella ja Paksukaisella. Ennen aikaan tämä kohtaaminen oli vielä mahdollista ja toki joskus nykyäänkin, joskin harvemmin, kun elokuva on siinä jamassa missä on.”

Viihde ja väkivalta on Kaurismäen mukaan mahdollista yhdistää. Hänen tyyliinsä kuuluu siteerata kirjallisuutta tai elokuvia.

”Akira Kurosawan Yojimbo on miekkatappeluineen esimerkki viihdyttävästä elokuvasta, jossa on huomattavasti väkivaltaa, se ei kuitenkaan herätä väkivaltaisia tunteita. Elokuvassa on myös tiukka moraali, joskin suhtautuminen siihen on ironista. Kun kylässä ei ole enää kuin yksi riisikauppias ja kaksi mummoa hengissä, toteaa samuraita esittävä Toshiro Mifune: ’Nyt täällä on rauhallista.’ Se voidaan katsoa allegoriaksi ihmiskunnasta. Ei täällä ole rauhallista ennen kuin kaikki ovat vainaita.”

KESKUSTELUSSAMME VILAHTELEE vähän väliä ’työväenluokka’, jonka olemassaolo alkaa olla tänä päivänä vähintään kiistanalaista. Lähes 90 vuotta sitten Helsingin Museokatua marssi valkoisen Suomen voitonparaati, jonka Mannerheim otti vastaan Kaurismäen nykyisen toimiston parvekkeelta.

”Leikittelimme ajatuksella, että jos olisin sillä hetkellä ollut tässä ja vähän pukannut takaapäin. Niin merkittävä hahmo kuin Mannerheim olikin, minä en missään olosuhteissa aio unohtaa turhaan kuolleiden punavankien kohtaloa.”

Nyt vastakkainasettelu on Kaurismäen mielestä toinen. ”Ehkei työväenluokkaa ole enää selkeästi luokkana, mutta työläisiä on.”

Uutena luokkana voitaneen pitää pätkätyöläisiä. ”Oikeastaan on kaksi luokkaa, ne joilla on rahaa ja ne joilla ei sitä ole. Sehän ei enää noudata perinteistä jakoa. Mielenkiintoista viime päivinä on ollut rahanpalvonnan kanonisointi. Jopa Helsingin Sanomat ja Yleisradio julkaisevat juorunettisivuja ihmisten tuloista. Ainoa arvonmitta on tulot, eikä niistä keskusteleminen ole enää iltapäivälehtien yksinoikeutta.”

ON TOINENKIN VAAKAKUPPI, se, missä ovat arvot. Jos ihmiskunnalla ei ole enää toivoa, sitä voi olla yksilöllä. ”Toivosta minulle tulee ensimmäisenä mieleen kiinteistöosakeyhtiö Karkkilan Toivo, navetta, jossa minulla on työhuone. Vanhetessaan ihminen näivettyy, käpertyy ja keskittyy niihin kolmeen kaveriin, jotka ovat hengissä, ja kirjallisuuteen. Kaikkien täytyy pitää pää pystyssä ja selkäranka suorana niin kauan kuin täällä ollaan. Eikä auta sirotella tuhkaa päälleen ja itkeä lohduttomasti. Teeskentelyn ja valehtelun voisi samalla vaivalla lopettaa. Olisi aikuistuttava, rajaton kasvu rajallisessa maailmassa ei ole mahdollinen. Loppu tulee viimeistään, kun kaikki intialaiset haluavat jääkaapin. Sellaista kulutuspiikkiä ei kestä mikään. Riisi patentoitiin jo ja sikaa yritetään patentoida. Das Kapitalin röyhkeydellä ei ole mitään rajaa.”

Kaurismäen puheissa vilahtaa usein, miten ennen kaikki oli paremmin. Se alkaa muodostua haastattelumme toistuvaksi vitsiksi.

”Eivät nyt ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana asiat olleet kovin paljon paremmin. Mutta olihan se onnellista aikaa, sotien jälkeen, kun kaikkea ei ollut liikaa ja naapurit tiesivät toisensa edes nimeltä. Raha ja sen äpärävelipuoli, tekniikka, eivät pysähdy, kun ne kerran on irti päästetty. Siinä on kaksi ilmestyskirjan petoa. Ei kapitalismi voittanut sosialismia, vaan kaikki siinä hävisivät.”

AKI KAURISMÄEN LUOTTAMUSTA poliitikkoihin kuvaa lause John le Carrén viimeisimmästä kirjasta Ylimmät ystävät (Tammi 2004): ”Ensin poliitikko valehtelee. Sen jälkeen hän lukee valheensa sanomalehdestä ja sanoo sen olevan yleinen mielipide. Kun valhetta toistetaan tarpeeksi monta kertaa, totuus alkaa vaikuttaa sekopäiseltä houreelta.”

Kaurismäen mieleen on jäänyt Maailmanpankin uuden pääjohtajan Paul Wolfowitzin väite, jonka mukaan globalisaatiosta hyötyvät eniten kaikkein köyhimmät. Se on Kaurismäen mielestä tyyppiesimerkki siitä miten valhetta yritetään toistamalla muuttaa vakiintuneeksi totuudeksi.

Kun asiat ovat tarpeeksi yksinkertaisia, ne alkavat hehkua. Siihen kiteytyy yksi Aki Kaurismäen estetiikan ja ilmaisun kulmakivistä. ”Joku on väittänyt, että pelkistäminen on kaiken taiteen perusta ja niin se varmaan onkin. Se oli minulle tietoinen ja helppo valinta. Tässä maassa elokuvanteko-olosuhteet olivat parikymmentä vuotta sitten niin alkeelliset, että pelkistäminen oli ainoa vaihtoehto. Pelkistäminen on minulle tyylilaji, jossa pitäisi mennä vielä pidemmälle. Valitettavasti ihminen ei opi mitään, paitsi toistamaan virheitään ja sen se oppii hyvin.”

KELLO ON KAKSITOISTA ja Kaurismäki on menossa iltapäivällä asianajaja Matti Wuoren hautajaisiin. Wuori esiintyi itsenään Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä.

”Miksi nykyään kaikki hautajaispäivät ovat näin harmaita? 1950-luvulla hautajaisissakin paistoi aurinko”, Kaurismäki miettii, avaa pullon keskiolutta ja sytyttää savukkeen.

”50 prosenttia Suomen älymystöstä lähti Wuoren kuoltua kerralla ja se toinenkin 50 prosenttia on pelkkä oletus. Taistelevasta humanismista katosi 80 prosenttia, puhumattakaan anarkiasta, joka loppui täysin. Matti oli hyvä esimerkki siitä, että yksilö voi vaikuttaa paljon. Kun näin hänet viimeksi, EU oli palkannut hänet sananvapauden vaalijaksi, vastuualueena maailma.”

Maailman mahtavimman maan, Amerikan Yhdysvaltojen, ulkopolitiikasta Kaurismäellä on selkeä näkemys. ”Yhdysvaltojen sotakoneistoa hallitsee lauma psykopaatteja, jotka pitäisi kiireimmän kaupalla taluttaa Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen. Ja valitettavasti myös Venäjää hallitsee psykopaatti, joka tosin on älykäs, loogisessa mielessä. En tiedä kumpi on pahempi. Joudun tietysti muiden tavoin vakuuttelemaan itseäni, että Bushin hallituksella on maassa vain 20–30 prosentin kannatus. Jos sitä tapaa, jolla yhdysvaltalaiset ottavat vastoinkäymiset vastaan omassa maassaan, verrataan esimerkiksi brittien suhtautumiseen Lontoon metropommeihin, siinä näkyy vanhan kulttuurin ja nousukaskulttuurin välinen ero. Eivät eurooppalaiset ala kirkua hysteerisesti ja huutaa: Oh my God, my God. Heissä on kaaoksenkin hetkellä tiettyä arvokkuutta. Tuntuu siltä, että USA:n virallisen politiikan mukaan ulkomaalaiset, paitsi ehkä valkoiset liittolaisvaltioiden kansalaiset, eivät ole ihmisiä lainkaan. Näillä ei ole tunteita eikä perheitä, ei iloa, ei surua eikä mitään muutakaan. Kaikki on vain potentiaalista uhkaa, jos ei hengelle, ainakin taloudelle ja nimenomaan sille.”

USA ei hyväksy Kioton ilmastosopimusta, ja harva meistä muistakaan on valmis tinkimään arkipäivän mukavuuksista, varsinkaan yksityisautoilusta. Aki Kaurismäki ja autot ovat erottamaton yhdistelmä.

”Kyllähän se koville ottaisi. Siis minäkään en saisi enää ajaa? Toisaalta voisin vaikka heti tyytyä vain vahailemaan museoautojani. Joku voi tietysti ajatella, että on kerskakulutusta tai suorastaan rikollista, että ihmisellä on kymmenkunta autoa niin kuin minulla. Mutta nyt ne eivät ole missään kaatopaikalla, enkä kuitenkaan aja kuin yhtä kerrallaan. Sehän on mitä humaaneinta kierrätystä. Tämä museo on tosin vahinko. Autoja on jäänyt leffoista käsiin. Olen esinefriikki. En voi vastustaa hienoa muotoilua, jota tietenkään nykyisin ei ole, mutta ennen oli. Silloin, kun kaikki oli paremmin, ellei suorastaan loistavasti. Toisaalta on helppoa vastustaa yksityisautoilua jos on parikymppinen, terve ja asuu Kalliossa. Sallassa asia näyttää toiselta etenkin kun julkinen liikenne maaseudulla ajetaan puolitietoisesti alas.”

SUOMALAISEN IDENTITEETIN lisäksi Aki Kaurismäellä on eurooppalainen identiteetti. Yksi hänen viimeaikaista töistään on lyhytelokuva Bico, se kertoo portugalilaisen vuoristokylän katoavasta maalaiskulttuurista.

”EU haluaa lopettaa eurooppalaisen identiteetin. Ehkäpä suomalainen identiteettikin vain korostuu sitä enemmän, mitä uhatumpi se on. Sama pätee muihinkin maihin. On turha kuvitella, että suomalaisilla olisi suurempi alemmuuskompleksi kuin muilla eurooppalaisilla. Yhtä kova se kompleksi on joka maassa.”

Eniten Kaurismäki kantaa huolta entisen itäblokin maista, joiden johtajat pyrkivät suin päin valitsemaan USA:n kapitalismin ja Naton jäsenyyden. Myös EU:n militarisoituminen ja YK:n mandaatitta toimivat kriisinhallintajoukot herättävät hänessä oudoksuntaa.

”En tiedä, mistä sotahullujen porukka on tänne pesiytynyt. Jos Tony Blair heittää kirveen kaivoon, Ahtisaari haluaa hypätä perässä. Blair jää maailmanhistoriaan Yhdysvaltojen surkeimman presidentin perseennuolijana. Haluavatko he paraateihin vai mistä on kysymys, vanhat miehet ja vänrikinnappulat, joilla ei ole selkärankaa edes pysyä pystyssä ilman telinettä. Kimmo Sasin Nato-vouhkaaminen on ymmärrettävää, koska hän on sijoittanut vapaat pääomansa aseteollisuuteen. Hänen mukaansa risteilyohjus on humaani ase.”

Natoon meneminen vaatisi uhrauksia ja olisi kallista. Ennen kaikkea voisimme heittää hyvästit lopullekin itsenäisyydelle. ”Jos olemme valmiit hyväksymään, että Suomesta tulee välillinen ydinasevalta, puolustusbudjettimme nousee 2,5-kertaiseksi ja kriisin tullessa olemme kohde, niin siitä vaan. Onneksi emme asu timanttien tai öljyn päällä. Tuskin kukaan tänne räntäsateeseen haluaa. Venäläiset eivät selviä edes Tšetšeniasta tai Afganistanista. Ei niillä ole mitään intressejä tulla tänne eikä edes voimaa. Jos Suomi menee Natoon ilman kansanäänestystä, luovutan passini. En tiedä, kenelle sen voi luovuttaa, mutta luovutan kuitenkin, ehkä rajavartijalle mennessäni.”

AKI KAURISMÄEN TAPA käyttää suomen kieltä on käsite. Myös hänen puheensa legendaarinen muuttuminen aika ajoin epäselväksi mutinaksi käy ilmi haastattelun kuluessa. Paperille tai näyttelijöiden suuhun hänellä on kyky tuoda kirkkaita lauseita. Herää ajatus elokuvaohjaajasta kirjailijana.

”Suomen kieli on vähäisen ajatteluni koti. Ei kai ihminen ole olemassa ilman kieltä. Olin joskus nuorena Ruotsissa tiskaamassa. Neljän kuukauden kuluttua kävelin kadulla ja huomasin ajattelevani ruotsiksi. Irtisanouduin välittömästi työpaikastani ja juoksin laivaan. Ajatus tuntui kammottavalta, vaikka ymmärsin samalla, että paradoksaalisesti ajattelu ruotsiksi on mahdollista. Alkuperäinen ajatukseni oli ryhtyä kirjailijaksi, mutta juutuin elokuvaan. Ongelmana on myös se, että olen niin mahdottoman laiska. En saa mitään aikaiseksi ilman sosiaalista pakkoa. Tarkoitan kuvausryhmää. Kyllä kirjoittaminen silti haaveissa siintää.”

Aki Kaurismäen elokuva Laitakaupungin valot ensi-illassa 3.2.

Timo Forss

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Sellosalin syksy 2018