Vastarinta on antautumista

Vasemmisto on valinnut kahdeksan kehnoa reittiä. Slavoj Zizekin artikkeli.

Viime vuosikymmeninä on opittu ainakin se, että kapitalismia ei voi tuhota. Marx vertasi kapitalismia vampyyriin – ehkä siksi, että vampyyri nousee aina kuolleista, vaikka sen puukottaisi hengiltä. Myös Mao yritti tuhota kapitalismin hapatukset kulttuurivallankumouksessa, mutta seurauksena oli vain sen voittoisa paluu.

Nykyään vasemmisto reagoi monin eri tavoin globaalin kapitalismin ja sen poliittisen lisäkkeen – liberaalin demokratian – johtoasemaan. Vasemmisto saattaa esimerkiksi hyväksyä kapitalismin hegemonian, mutta jatkaa taistelua uudistusten puolesta kapitalismin pelisääntöjen mukaan. Tätä tarkoittaa kolmas tie – sosiaalidemokratia.

Tai vasemmisto hyväksyy, että hegemonia on tullut jäädäkseen, mutta silti kapitalismia pitäisi vastustaa sen ”välitiloista” käsin.

Tai vasemmisto hyväksyy, että kaikki taistelu on turhaa, koska hegemonia on tunkeutunut jo kaikkialle. Emme voi tehdä muuta kuin odottaa ”jumalallisen väkivallan” syttymistä – tämä on vallankumouksellinen versio Martin Heideggerin ajatuksesta, jonka mukaan ”vain Jumala voi meidät pelastaa”.

Tai vasemmisto tunnustaa, että hetkellisesti taistelu on turhaa. Argumentoidaan, että globaalin kapitalismin voittokulun aikana todellinen vastarinta ei ole mahdollista. Ennen kuin globaalin työväenluokan vallankumouksellinen henki on syntynyt uudelleen, emme voi tehdä muuta kuin puolustaa sitä, mitä hyvinvointiyhteiskunnasta on jäljellä, ja asettaa vallanpitäjille vaatimuksia, joita he eivät voi toteuttaa. Me itse voimme puolestamme vetäytyä kulttuuritutkimuksen pariin, jota voi harrastaa ketään häiritsemättä.

Tai vasemmisto tähdentää, että ongelmat ovat laatuaan paljon perustavampia, koska globaali kapitalismi on viime kädessä teknologian tai ”välineellisen järjen” seurausta.

Tai vasemmisto ottaa lähtökohdaksi sen, että globaalin kapitalismin ja valtion valtaa voi nakertaa – ei hyökkäämällä suoraan niitä vastaan – vaan kohdistamalla taistelun jokapäiväisiin käytäntöihin, joista jokainen voi ”rakentaa oman maailmansa”. Näin pääoman ja valtion vallan perustuksia saadaan asteittain heikennettyä, ja ehkä joskus valtio romahtaa, esimerkkinä tästä on meksikolainen zapatisti-liike.

Tai vasemmisto voi valita ”postmodernin” reitin ja siirtyä kapitalisminvastaisuudesta siihen, että nyt taistellaan hegemoniasta poliittis-ideologisella tasolla monilla eri tavoilla ja painotetaan kielellisten uudelleen muotoilujen merkitystä.

Tai vasemmisto saattaa pistää roponsa sen puolesta, että näinä postmodernina aikoina voitaisiin marxilaiseen tyyliin synnyttää kapitalismille ”tietynlainen negaatio”. Nykypäivän ”tietotyön” synnyn myötä ristiriita yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalististen suhteiden välillä kun on jyrkentynyt entisestään. Tämän tilanteen katsotaan tarjoavan ensimmäistä kertaa mahdollisuuden ”absoluuttiselle demokratialle”.Tämä on Michael Hardtin ja Toni Negrin lähtökohta kirjassa Imperiumi.

En esittele näitä lähtökohtia mitätöidäkseni jotakin ”todellista” radikaalia vasemmistolaista politiikkaa – ne kaikki itse asiassa vain ovat todisteita vasemmistolaisen lähtökohdan puuttumisesta. Tämä vasemmiston tappio ei ole kuitenkaan koko totuus kolmestakymmenestä viime vuodesta. Yhtä lailla hämmästyttävän opetuksen saa Kiinan kommunisteilta, jotka ohjailevat luultavasti räjähdysherkintä kehityskulkua kapitalismin historiassa, ja länsieurooppalaisen kolmannen tien sosiaalidemokratian kasvusta. Opetus kuuluu: me osaamme tehdä sen paremmin.

Thatcherin vallankumous Britanniassa oli kaoottinen ja impulsiivinen, sille oli ominaista ennakoimattomat sattumat. Vasta Tony Blair kykeni institutionalisoimaan sen, tai Hegelin termein, teki alun perin sattumanvaraiselta näyttäneestä historiallisesta tapauksesta välttämättömyyden. Thatcher ei ollut thatcherilainen, hän oli pelkästään oma itsensä: juuri Blair, enemmän kuin Major, antoi todellisen muodon thatcherilaisuudelle.

Postmodernit vasemmistolaiset vastasivat tähän peräänkuuluttamalla uutta vastarinnan politiikkaa. Valtion valtaa vastaan taistelemaan jääneitä, ja etenkin vallankumouksen suunnittelijoita, syytetään jämähtämisestä ”vanhaan paradigmaan”. Vanhaa polvea kritisoivien mukaan tämän päivän tehtävänä on vastustaa valtion valtaa – vetäytyä sen alueelta ja luoda uusia tiloja valtion kontrollin ulottumattomiin. Tämä vastaa täysin kapitalismin voiton hyväksymistä. Vastarinnan politiikka ei ole muuta kuin kolmannen tien vasemmiston moralisoiva lisäke.

Simon Critchleyn viimeisin kirja Infinetely Demanding on tämän lähtökohdan lähes täydellinen ruumiillistuma. Chritchleylle liberaalidemokraattinen valtio on tullut jäädäkseen. Koska yritykset lakkauttaa valtio epäonnistuivat surkeasti, uusi politiikka löytyy etäisyyden ottamisesta valtioon: sodanvastaiset liikkeet, ympäristöliikkeet, rasismia ja seksististä pahoinpitelyä vastaan protestoivat ryhmät, muut paikallisen itseorganisoitumisen muodot. Uuden politiikan kun olisi aina oltava valtion vastustamista, valtion pommittamista mahdottomilla vaatimuksilla ja valtion mekanismien rajoittuneisuuden tuomitsemista.

Valtioon etäisyyttä ottavan vastarinnan politiikan pääargumentti muuntuu itse asiassa eettiseksi kysymykseksi, oikeudenmukaisuuden ”äärettömäksi vaateeksi”: yksikään valtio ei voi hyväksyä vaadetta, koska valtion tosiasiallinen päämäärä on ”reaalipoliittinen”, sen tarkoituksena on varmistaa sen oman tuotannon uusiutuminen eli taloudellinen kasvu, yleinen turvallisuus ja niin edelleen.

”Totta kai”, Critchley kirjoittaa, ”historiaa kirjoittavat välillä ihmiset, joilla on aseet ja kepit eikä heitä voi odottaa voittavansa ivallisella satiirilla ja tomuharjalla.”

Kuitenkin – näin ultravasemmistolaisten aktiivinen nihilismi kaunopuheisesti opettaa – ihminen on mennyttä kalua heti, kun tarttuu aseeseen ja keppeihin. Anarkistis-poliittinen vastarinta ei saisi ottaa mallia järjestyksen ja väkivallan suvereniteetista, jota se vastustaa.

Mitä sitten esimerkiksi USA:n demokraattien pitäisi tehdä? Pitäisikö heidän lakata kilpailemasta valtiovallasta ja vetäytyä valtion välitiloihin, jättää valtiovalta republikaaneille ja aloittaa anarkistinen vastarinnan kampanja sitä vastaan? Ja mitä Critchley tekisi, jos vastassa olisi Hitler? Varmasti siinä tapauksessa pitäisi ”ottaa mallia järjestyksen ja väkivallan suvereniteetista”, jota vastustetaan?

Eikö vasemmiston pitäisi tehdä ero sellaisten tilanteiden välillä, jolloin pitää turvautua väkivaltaan vastustettaessa valtiota ja jolloin taas voi ja pitää käyttää ”ivailevaa satiiria ja pölyhuiskia”? Critchleyn lähtökohdan epäselvyys seuraa päättelyvirheestä: jos valtio on tullut jäädäkseen, ja jos on mahdotonta kumota se (tai kapitalismi), niin miksi vetäytyä siitä? Miksi ei toimita valtion puitteissa? Miksi ei hyväksytä kolmannen tien perusoletusta?

Miksi rajoittua Critchleyn sanoin politiikkaan, joka ”kyseenalaistaa valtion ja vaatii vakiintunutta järjestystä vastuuseen – ei siksi että pääsisi eroon valtiosta, tuo mukava vaikkakin hieman utopistinen ajatus – parantaakseen sitä tai heikentääkseen sen huonoja vaikutuksia”?

Nämä sanat todistavat, että nykyään liberaalidemokraattinen valtio ja unelma ”äärettömästi vaativasta” anarkistisesta politiikasta elävät molemminpuolisessa loissuhteessa: anarkistiset toimijat vastaavat eettisestä ajattelusta ja valtio puolestaan vastaa yhteiskunnan pyörittämisestä ja säännöistä. Critchleyn ajattelussa anarkistiset eettis-poliittiset toimijat toimivat kuten yliminä ja pommittavat mukavasti valtiota vaateillaan; ja mitä enemmän valtio yrittää tyydyttää nämä vaatimukset, sitä syyllisempänä se nähdään.

Tämän logiikan mukaisesti anarkistiset toimijat eivät kohdista protestejaan avoimia diktaattoreita vastaan vaan liberaalien demokratioiden tekopyhyyttä vastaan. Niitä syytetään omien periaatteidensa pettämisestä.

Suuret mielenosoitukset Lontoossa ja Washingtonissa muutama vuosi sitten vastustivat usa:n hyökkäystä Irakiin. Ne ovat samalla esimerkki vallan ja vastarinnan oudosta symbioottisesta suhteesta. Paradoksaalisesti kummatkin osapuolet olivat tyytyväisiä. Protestoijat säilyttivät kauniit sielunsa: he saivat perille viestinsä, että he eivät ole samaa mieltä hallituksen Irakin-politiikasta.

Vallanpitäjät hyväksyivät sen tyynesti ja jopa hyötyivät siitä: protestoijat eivät epäonnistuneet ainoastaan Irakiin hyökkäyksen estämisessä, he myös auttoivat sen oikeuttamisessa. Vieraillessaan Lontoossa George Bush kommentoi massamielenosoituksia: ”Katsokaapas, me taistelemme tämän puolesta, että ihmiset voisivat tehdä kuten täällä ja protestoida hallituksen politiikkaa vastaan. Pian se on mahdollista myös Irakissa!”

On hätkähdyttävää, että Hugo Chávezin kurssi vuodesta 2006 alkaen on täysi vastakohtaista postmodernille vasemmistolle. Sen sijaan että hän olisi vastustanut valtion valtaa, Chávez kahmaisi sen omiin käsiinsä, aluksi vallankaappauksella ja sitten demokraattisesti. Chávez myös käyttää venezuelalaista valtiokonetta armottomasti omien päämääriensä välineenä. Hän militarisoi barriot ja organisoi sinne aseelliset yksiköt.

Kauheinta kaikessa on, että nyt kun hän kokee kapitalismin ”vastarinnan” taloudelliset paineet omaa hallintoaan vastaan (valtion tukemista supermarketeista puuttuu välillä tuotteita), hän on julkistanut pyrkivänsä yhdistämään häntä kannattavat 24 puoluetta yhdeksi puolueeksi. Jopa osa hänen liittolaisistaankin epäilee projektia, joka saattaa heikentää venezuelalaisen vallankumouksen elinvoimaa.

Kuitenkin tätä riskialtista hanketta pitäisi tukea. Sen tavoitteena on saada uusi puolue toimimaan ihan eri tavalla kuin tyypillinen valtion sosialistinen (tai peronistinen) puolue. Sen tavoitteena on pistää liikkeelle politiikan uudet muodot (kuten ruohonjuuritason slummikomiteat).

Mitä mieltä pitäisi olla Chávezista?

”Ei, älkää tavoitelko valtaa valtiossa, jättäkää valtio ja nykyinen tilanne silleen.”

Chávezia kutsutaan usein pelleksi – mutta eikö vetäytyminen vallasta supistaisi hänet subcomandante Marcosin kopioksi, jota monet vasemmistolaiset Meksikossa kutsuvat nykyään ”subcomediante Marcosiksi”?

Nykyäänhän todelliset kapitalistit – kuten Bill Gates, suuryhtiösaastuttajat, ketunmetsästäjät – ”vastustavat” valtiota.

Opetuksena olkoon, että oikea kumouksellinen ei jää roikumaan sellaisiin ”äärettömiin” vaatimuksiin, joista tiedämme että vallanpitäjät eivät voi niitä toteuttaa. Koska he tietävät, että me tiedämme tämän, ei ”äärettömien vaatimusten” asenne aiheuta mitään ongelmia vallanpitäjille: ”Upeaa, että muistutatte kriittisillä huomioillanne millaisessa maailmassa me kaikki elämme. Ikävä kyllä me elämme todellisessa maailmassa, jossa meidän on tehtävä mikä on mahdollista.”

Sen sijaan onkin pommitettava vallanpitäjiä strategisesti hyvin valituilla, tarkoilla, äärellisillä vaatimuksilla, joita ei voi kiertää samoilla tekosyillä.

Suomentanut Kimmo Jylhämö. Kirjoittaja Slavoj Zizek on dialektis-materialistinen filosofi ja psykoanalyytikko. Alun perin julkaistu London Review of Bookissa 15.11.2007.

Slavoj Zizek

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu