Vasemmiston potpurri

Toimittaja lukee kuin piru raamattua, miten vasemmiston vapaa intelligentsia puhuu itse vasemmistosta.

Vastakkainasettelun aika on tai ei ole ohi, suomalainen vasemmistoälymystö kirjoittaa kahdessa uudessa kirjassa. Puolueiden kriisi pureutuu puolueiden nykyahdinkoon ja Vasemmisto etsii työtä vasemmiston kompastuskiveen, nimittäin työhön. Toisen taustalla on Megafoni-verkkolehden prekariaatti-intelligentsia, toisen taustalla politiikassa mukana pörräävä kansalaisaktivistien joukko. Osittain joukot limittyvät. Kummastakin leiristä löytyy myös Voimaan kirjoittaneita – siis meitä.

Keskustelulle vasemmistosta on tyypillistä dialektiikka, jossa asiat muuttuvat vastakohdikseen erityisesti silloin, kun aiheena on vasemmisto itse.

Kun vaaleissa porvarit pääsivät varastamaan työväen, ehdottaa vasemmisto nyt vastaiskua: on politisoitava yksilöllistyminen. Dialektiikka jatkuu. Vihreiden pitäisi ”ymmärtää” historiallinen kytkeytymisensä vasemmistoon. Ja oikeastihan vihreät porskuttavat porvarihallituksessa: ei oikealla eikä vasemmalla vaan edellä, vihreät itse sanovat.

Kirjoissa vasemmistoa määritellään parjaamalla ja paijaamalla. Ennen kaikkea siltä vaaditaan yhtä ja toista. Vaatimukset ovat usein ristiriitaisia, joskus mahdottomia. Ja alaluokituksia, erilaisia pikkuvasemmistoja? Niitä on lukemattomia, on vanhaa vasemmistoa, laitavasemmistoa, 1970-luvun vasemmistoa, vasemmistolaista opiskelijaliikettä, antiautoritääristä vasemmistoa ja systeemivasemmistolaisuutta.

Vasemmisto elää ristiriidoissaan. Sen koko olemassaolo kyseenalaistettiin, kun Neuvostoliitto hajosi ja vasemmistolaisen valtion elävä esimerkki hävisi keskustelujen horisontista. Sen jälkeen on ongelmaksi noussut, kuinka erottaa toisistaan puoluepoliittinen vasemmisto ja ay-liike.

Ristiriitaisimmillaan vasemmiston vaatimukset ovat silloin, kun se sanoo, että vastarinta on sallittua, jopa toivottavaa – jopa sitä itseään vastaan. Vasemmistohan näkee itsensä aina vastavoimana. Silloin on hyvä muistaa 1990-luvulla vasemmiston myöntelypolitiikkaa lama-ajan hallituksessa.

Myös kysymys työn merkityksestä pursuaa ristiriitoja. Perinteisen työn ulkopuolella jätetään tai jäävät pätkätyöläiset siinä missä pääomatuloilla elävät, eläkeläiset, työttömät, koululaiset, päiväkotilaiset, kotona olevat isät, äidit ja lapset ja niin edelleen. Ja silti pelkästään työn ja kapitalismin kautta määritellään nyky-yhteiskunnassa ihmisen arvo, kuten Vasemmisto etsii työtä osoittaa.

Vasemmistosta kirjoittamista horjuttaa jatkuva ideologinen hämmennys: vallankumouksellista vasemmistoa muistellessa unohdetaan nykyaika. Vasemmistolaiselle tekstille on kuitenkin ominaista, että kaikki ristiriidat tiedostetaan.

Vasemmiston monenkirjavuutta alleviivaa se, että eräissä teksteissä äärivasemmistolaisiksi ajatuksiksi nähdään vaatimukset täystyöllisyydestä ja tasaisemmasta tulonjaosta.

Toisaalla taas myönnetään vasemmiston älyllisen kehityksen pysähtyneisyys ja pidetään tunkkaisena näkemyksenä materialistista käsitystä politiikasta, jonka mukaan politiikka tarkoittaa ”eturyhmien välisiä intressikamppailuja”. Vai onko tunkkaista ainoastaan se, että eturyhmiksi luetaan vain perinteinen ay-liike ja sen kirkkaimmiksi edustajiksi paperi- ja ydinteollisuus?

Vielä 2000-luvulla vasemmistolle on ongelma, kuinka sovittaa saman liikkeen sisälle haihatteleva älymystö ja suoraselkäinen tehdastyöläinen puhumattakaan muualta tulleesta alipalkatusta paskaduunien tekijästä.

Vasemmiston tulevaisuuden kannalta pelottavalta kuulostaa se, että vasemmiston tärkein tehtävä on ”perustella oikeutuksensa olla olemassa”. Se ei ole minkään poliittisen liikkeen kannalta kovinkaan hedelmällinen lähtökohta.

Kovin radikaalilta ei kuulosta, että tulevaisuudessa vasemmisto saattaa vaatia pääoman vapaan liikkeen rajoittamista. Se ei kuulosta kovin jyrkältä ainakaan pamflettikirjassa. Sen jälkeen voikin muistella, että hyvinvointivaltio on ”vasemmiston suurin rakennusprojekti”. Ja tietenkin kirjoista löytyy myös vastakkainen kanta, jonka mukaan on myös ongelmallista, että vasemmisto nähdään yksisilmäisesti ”julkisten palveluiden puolustajana”.

Vasemmistolaiset puheet työelämän uudistamisesta eivät kuulosta inspiroivilta eikä uskottavilta, kun porvarihallitus parhaillaan uudistaa työelämää sosiaalidemokraattien perintöä jatkaen.

Vasemmistolainen vihreä alleviivaa pamflettikirjassa Puolueiden kriisi, että vasemmistosta kumpuaa ”retorinen tyhjyys” ja ”yhteisöllisyyden kriisi”. Että ihmiset eivät miellä suhdettaan yhteiskuntaan enää luokkien kautta. Että vasemmisto on tehnyt ”oikeistolaista politiikkaa”.

Sen sijaan prekariaattivasemmistosta huudetaan, että ”on murskattava yleisvasemmistolainen hegemonia”, vallalla oleva ajattelutapa, joka ei hyväksy työstä kieltäytymistä.

Kun uusliberalismi on häpäissyt työn, kansakunnan, edustuksellisen politiikan ja sukupuoliroolit, on vasemmiston tuhottava nämä arvot kokonaan ja ”luotava uusia”, parempia arvoja. Uuden vasemmiston tulee vastustaa teollisuustyön ”palkkatyömallia” ja puolustaa ”kaupunkitilan” haltuunottoa. Uuden vasemmiston pitäisi myös ”jättää ihmiset rauhaan” ja tiedostaa, että usein ”heikkojen auttaminen” ei auta.

Prekariaattivasemmisto vaatii lisäksi ”perustuloa”, ”vapaata kaupunkitilaa” ja ”tiedon vapautta”. Ja kuitenkin ”yhteisten taistelujen rakentamista”. Mutta kenen kanssa? Toisten vasemmistolaisten?

Kaikesta dialektiikoistaan huolimatta – ja ehkä juuri siksi – nämä kirjat kannattaa lukea yhdessä oppiakseen, missä vasemmisto menee ja mitä sieltä on tuleman. Rakkaudesta vasemmistoon.

Hanna Kuusela & Mika Rönkkö (toim.), Puolueiden kriisi. Like 2008. 142 s.

General Intellect, Vasemmisto etsii -työtä. Like 2008. 299 s.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu