Varo konsulttia!

Norja on kuuluisa vuorenhuipuistaan & pian myös suorahakukonsulteistaan.

Taloudellisessa mielessä suorahakukonsulttia eli headhunteria voi pitää aikamme sankarina. Maailma ekonomisoituu, asioita mitataan kannattavuudella. On siis symmetrian lain mukaista, että saamme todistaa myös kuvitteellisten väkivaltaisten toimistotyöntekijöiden esiinmarssin.

Koska ekonomisaatio ja ja globalisaatio ovat muodissa ja ihmiset tekevät etupäässä hyödytöntä toimistotyötä, on luontevaa, että norjalainen Headhunters on globaali elokuva.

Se on kunnioitettava yritys muuttaa tappavan tylsä päivittäinen paperisota draamaksi.

Mistä alkaen bisnesmiehet ovat olleet rikosten ratkaisijoita? Yleensähän skandinaavisissa rikostarinoissa sankaruus liittyy nimenomaan polisiin toimintaan. Genressä seikkailee valtiolaivan ruoria kourissaan puristavia poliisisetiä, joiden yksityiselämä on suurennuslasin alla. Sellaisia valtion hyvinvoinnista huolehtivia mieshenkilöitä kuin komisario Beck, Wallander, tai Håkan Nesserin Van Veeteren.

Jo Nesbøn kirja Hodejegerne voitti julkaisuvuonnaan 2008 vuoden parhaan romaanin palkinnon Norjassa. Siihen perustuvan Headhunters-elokuvan päähenkilö on Roger Brown -niminen suorahakukonsultti. Häntä esittää Norjan ehkä suosituin näyttelijä, Aksel Hennie, 35.

Roger Brownin hahmo vaikuttaa moraalisesti epäilyttävältä. Hennie itse väittää, että Roger Brownin hahmo on myös jonkinlainen satiiri nyky-Norjasta.

Voin kuvitella, että todellisissa tylsissä avokonttoreissa nämä Roger Brownin suusta tulevat voimakasta itsetuntoa uhkuvat rivit ovat hykerryttäviä: ”Minä hymyilen, koska olen sellainen, ammattimainen, analyyttinen ja riittävän etäinen. Olen pääkallonmetsästäjä. Työni ei ole erityisen vaikeaa. Mutta minä olen kukkulan kuningas.”

Sitten seuraa takaa-ajo, jota voi simuloida matkalla kahviautomaatille.

Ehkä tämä on viimeinen yritys tehdä toimistotyöstä seksuaalisesti kiihottavaa. Nesbøn romaanissa on jatkuvasti viittauksia vereen, joka syöksyy suorahakukonsultin penikseen.

Roger Brownin hahmo linkittyy näpsäkästi aikamme henkeen. Työhaastattelun muuttaminen jännitysnäytelmäksi on loistava keksintö.
Mutta siinä on myös jotain naurettavaa.

Haluaisin tietää, moraalisen levottomuuteni rauhoittaakseni, onko voittamattoman pukumiehen hahmo ironiaa. Kysyn tätä Hennielta, kun hän vierailee Helsingissä markkinoimassa elokuvaansa.

”Voidakseen ansaita paljon rahaa, täytyy tehdä jotain hämäräperäistäkin. Meidän yhteiskunnassamme ura on kaikki. Minä kasvoin tilanteessa, jossa oli ok istua kassakoneen takana. Nykyään, jos jollakulla on tavallinen duuni, hän tavallisesti ilmoittaa puoliksi salaillen: olen vain se ja se. Ihmisillä tuntuu olevan pakkomielle mahtaviin uriin. Minusta tuntuu, että meillä Norjassa kaikilla ajattelevat, että heidän pitää olla jotakin. Ei riitä, että tekee rahaa ja säällisen toimeentulon. Täytyy olla iso talo. Täytyy olla Lexus kuten Rogerilla.”

Hennie kertoo äidistään ja isästään. He erosivat kun Aksel oli yksivuotias.

Isä oli bisnesmies, joka asui Oslon rikkaalla alueella. Äiti oli työläistyttö, joka asui tavallisten alueella. Heidän välissään oli joki, Akerselva, joka jakaa kaupungin kahteen luokkaan.

Hennie sanoo saaneensa parhaat palat molemmista elämänpiireistä. Hänen mielestään Roger Brownin brassailu mittatilauspuvuilla on oikeastaan lopulta bisnesmiehen dekonstruoimista.

Roger vain luulee pystyvänsä selviytymään asioista ostamalla.

”Hän ei ole psykopaatti. Minusta elokuva on Roger Brownin matka kohti rehellisyyttä”, Hennie sanoo.

Hän viittaa kohtaukseen, jossa Roger Brown vajoaa päätä myöten paskaan. Kirjaimellisesti.

Brown joutuu myös koirien raatelemaksi. Hän syöksyy alas kalliolta. Hän kolkuttelee kuoleman portteja. Eräässä mielessä Roger Brown on tyypillinen kostaja. Hän ottaa oikeuden omiin käsii nsä. Poliisit ovat liian typeriä tähän.

Vaikka Hennie on näytellyt Shakespearen tragediossa, joissa kosto on suloista, hän ei näe kostoa pelkästään 1600-luvun teatterin keksintönä.

”Kosto on inhimillistä. Se on tarpeellista nyt, kun Norjassa on paljon surua massamurhan johdosta. On hyvä nähdä jonkun kostavan jotakin. Mehän tahdomme, että tuo kosto tapahtuu mieluummin elokuvissa eikä todellisuudessa, eikö niin?

Morten Tyldum: Headhunters (Norja 2011). Ensi-ilta 30.9.

Kimmo Laakso

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu