Vanhan koulukunnan paluu

Saksalainen elokuva ronkkii terrorismin vanhoja haavoja & haluaa näyttää myös veren.

Silmät sen paljastavat. Katson berliiniläisessä ennakkonäytöksessä elokuvaa Der Baader Meinhof Komplex ja mietin mikä tässä viime piirtoa myöten fakta-aineistoon perustuvassa 1970-luvun terrorismin näköispatsaassa tuntuu oudolta. 

Tunne paikallistuu Andreas Baaderia näyttelevän Moritz Bleibtreun silmiin. Niissä ei ole samaa tasapainottomuuden, pelon ja vihan angstia kuin on aistittavissa niissä Baaderin kuvissa, joita Länsi-Saksan poliisi levitti massiivisten terroristijahtien aikana kaikkialle.

Bleibtreun katseessa on ylimääräistä empatiaa.

Saksassa paljon ennakkokohua herättäneessä elokuvassa ei ole liiemmin sijaa psykologialle sen enempää kuin tapahtumien taustojen selvittämiselle. Siinä ajetaan vuosien 1967 ja 1977 väliset tapahtumat läpi niin dynaamisella ja ajankuvan yksityiskohtia painottavalla pikakelauksella, että asioihin ennakkoon perehtymätön putoaa helposti kärryiltä. 

Der Baader Meinhof Komplex ei silti ole huono, saati mielenkiinnoton elokuva. Se on taidolla tehty ja kunnianhimoinen niin sisältönsä, muotonsa kuin tavoitteidensa puolesta.

Elokuva pohjautuu Stefan Austin jo vuonna 1985 kirjoittamaan laajaan tietoteokseen. Aust tietää mistä puhuu.  Hän oli tunnetun vasemmistointellektuelli Ulrike Meinhofin työtoveri konkret-lehdessä ennen kuin Meinhof perusti Gudrun Ensslinin ja Andreas Baaderin kanssa raf:n eli Punainen armeijakunta -terroristijärjestön. 

Sittemmin Spiegelin päätoimittajanakin toiminut Aust keräsi kirjaansa varten kaiken mahdollisen virallisen tiedon ja silminnäkijöiden haastatteluihin perustuvan aineiston tapahtumista. Myöhemmin hän on täydentänyt  työtään muun muassa ddr:n arkistoista avautuneilla lähteillä.

RAF-terroristiryhmä on edelleen Saksassa osa toisen maailmasodan jälkeistä ja vain osittain avattua traumojen kasautumaa. 

Ryhmän julkituotuna tavoitteena oli vastustaa Yhdysvaltojen imperialismia ja kapitalismia. 1960-luvulla kärjistyneen kylmän sodan jaossa Länsi-Saksa näytti hakeutuvan vailla parlamentaarisia soraääniä Vietnamin sotaa käyvän usa:n suoraan etupiiriin. Taloudellisilla johtopaikoilla oli yhä jo natsien aikaan vallassa olleita liikemiehiä.

Maltillisempaankin vasemmistolaiseen liikehdintään kohdistui yhä hyökkäävämpää kritiikkiä kaupallisen lehdistön suunnalta, ja samalla poliisin kontrollitoimet vahvistuivat. Mielenosoittajat saivat maistaa pamppua ja vesitykkejä.

raf:n tarkoitus oli nimenomaan terroriteoilla nostattaa laajan yleisön vastarintaa osoittamalla, kuinka jyrkästi Länsi-Saksan poliisivaltio toimii vastustajikseen kokemia kansalaisia kohtaan. 

Suunnitelma onnistui vain puolittain: poliisivaltion tyly arsenaali saatiin kyllä näkyviin ja aluksi raf:n kannatus vasemmistolaisen nuorison ja älymystön keskuudessa olikin laajaa. Se oli huipussaan heinäkuussa 1971 jolloin poliisi ampui terroristi Petra Schelmin kadulla käydyn laukausten vaihdon yhteydessä.

Sympatia kuitenkin väheni pian sen jälkeen, kun iskut alkoivat vaatia poliisi- ja siviiliuhreja. Poliittinen terrorismi osoittautui käytännössä vaikeaksi työkaluksi yleisen vallankumouksen käynnistämiseen: turvallisuushakuinen yleisö saattoi sittenkin pelätä enemmän terroristeja kuin tiukentuvaa yhteiskuntakuria.

Yleisiä vallankumoushaluja hillitsi myös Länsi-Saksan talousihmeen kohottama elintaso, joka nosti köyhempienkin luokkien luottamusta kompuroivaa systeemidemokratiaa kohtaan.

Mediassa Baader–Meinhof-ryhmäksi nimettyyn raf:ään liittyy erityistä jälkikuohuntaa myös siksi, että sen niin kutsutun ensimmäisen sukupolven neljä päätekijää kuolivat dramaattisissa olosuhteissa vankiselleihinsä.

Salaliittoteoriat viranomaisten toteuttamista murhista ovat eläneet vuosikymmeniä. Niitä on ruokkinut tietoisuus siitä, että Stammheimin erikoisvankilaan suljetuista terroristeista oli ehtinyt tulla liittovaltiolle merkittävä poliittinen rasite.

Toisaalta vankilan ulkopuolella jatkuva viranomaisiin kohdistuva terrori oli omiaan kärjistämään vartijoiden ja vankien välisiä suhteita.

Silti etenkin Ulrike Meinhofin kohdalla psykologiseen itsemurhamotiiviin löytyy vahvoja viitteitä. Äärimmäisen oikeudenmukaisena ihmisenä tunnettu Meinhof oli ajautunut henkilökohtaiseen umpikujaan. Hän suri etäisyyttä lapsiinsa ja oli joutunut muiden ryhmän jäsenten syrjimäksi.

Gudrun Eisslinin, Andreas Baaderin ja Jan-Carl Raspen samanaikaisten kuolemien outoutta lisäsi se, että kaksi jälkimmäistä olivat saaneet surmansa selleistä löydetyillä ampuma-aseilla. Jälkeenpäin on kuitenkin kyetty osoittamaan, kuinka aseet olisi voitu salakuljettaa selleihin.

Poliittisesti raf-terroristeja saattoi ajaa itsemurhiin pyrkimys päätyä oman liikkeensä marttyyreiksi. Oli se sitten ollut tavoitteena tai ei, marttyyreita heistä myös monelle tuli.

Ennakkonäytöksen jälkeisenä päivänä tapaan Der Baader Meinhof Komplex – elokuvan keskeisiä tekijöitä berliiniläisen Regent-loistohotellin hulppeisiin huoneisiin järjestetyissä pressikohtaamisissa.

Elokuvan tuottaja Bernd Eichinger kertoo olleensa kiinnostunut aiheesta jo vuosia. Hän kiistää, että elokuvan ajoitus liittyisi jotenkin vuoden 1968 nostalgiabuumiin.

”Tunsin, että oli pakko tehdä elokuva siitä mitä Saksan suuren romahduksen jälkeen tapahtui ja miten siitä seurasi posttraumaattinen stressi ja sukupolvien törmäys”, selittää Eichinger vakavasti.

Itsensä vuoden 1968 antiautoritäärisen opiskelijaliikkeen taustaan sijoittava tuottaja ei halua tiivistää elokuvansa viestiä yhteen määritelmään.

”Silloin elokuvan nimen pitäisi olla Der Baader Meinhof Simplex.”

Eichingerillä on kokemusta elokuvan lajityypistä, jossa Saksan traumattista lähihistoriaa käsitelevässä draamaelokuvassa fiktion määrä puristetaan minimiin. Aikaisemmin hän on tuottanut ja käsikirjoittanut Hitlerin viimeisiin päiviin keskittyvän elokuvan Perikato.

Viereissä hotellihuoneessa karismaattinen kirjailija-toimittaja Stefan Aust määrittelee projektin viestiä hiukan tarkemmin.

”Halusimme laskea myytit takaisin maanpinnalle ja osoittaa, että taistelu on ohi, että se on historiaa.”

Perimmäisenä faktapolissina Aust suostuu tunnustamaan elokuvassa fiktiiviseksi vain sen, että alun mielenosoitusjakso on ajankäytöllisistä syistä koostettu kolmesta eri paikassa olleesta tapahtumasta.

Lisäksi joihinkin repliikkeihin on pitänyt kerronnan selvyyden vuoksi kirjoittaa loogisia siirtymiä ja liittovaltion poliisipäällikkö Horst Heroldin assistentin historiallista vastinetta on hiukan muutettu dramaturgisista syistä. 

Kiisteltyjä vankilakuolemia ei näytetä, mutta itsemurhien psykologiset ja poliittiset motiivit nousevat esille selvästi.

”Elokuvassa haluttiin ensi sijassa näyttää mitä todella tapahtui. Elokuva antaa tapahtumista todenmukaisemman kuvan kuin media 30 vuotta sitten”, Aust summaa.

Mutta mikä ylipäänsä on totta? Tapahtumien kulku ja ympäristön yksityiskohdat vai ne yhteiskunnalliset olosuhteet ja psykologiset tekijät, jotka kulloisiakin tapahtumia ovat synnyttämässä? Voiko niitä erottaa toisistaan?

Elokuvaa onkin Saksassa kritisoitu siitä, että se raf:n toiminnan syiden sijaan keskittyy liikaa itse toimintaan ja väkivaltaan. Haastatteluja edeltäneen päivän Berliner Zeitung puhui suorastaan asefetisismistä. 

Elokuvassa kuvataankin naturalistisen yksityiskohtaisesti kuinka terroristit ampuvat poliiseja ja vartijoita, räjäyttävät usa:n armeijan tukikohtia ja kuolevat itse poliisien luoteihin. Kaikkein verisimmät kohdat liittyvät liittovaltion pääsyyttäjä Siegfried Bubackin ja hänen henkivartijoidensa ja autonkuljettajansa murhaan sekä teollisuusjohtaja Hanns Martin Schleyerin kaappauksen yhteydessä tapahtuneeseen tulitukseen.

Elokuvan ohjaaja Uli Edel puolustaa väkivallan tabun avaamista. Hänkin kertoo tehneensä työtä nimenomaan myyttiä vastaan. Juuri tästä syystä hänestä oleellista oli näyttää myös sitä rujoa väkivaltaa, joka aikalaisilta jäi uutiskuvien häveliäisyyden taakse.

”Esimerkiksi Hanns Martin Schleyerin sieppauksen yhteydessä lastenvaunuihin aseensa kätkenyt terroristinainen ampui autoon sisälle kaksi lippaallista luoteja. On tärkeää esittää tekijöiden silmitön viha, ettei ihmisten olisi enää niin helppo samaistua terroristeihin.”

Edel kuitenkin samalla myöntää, että myyttiä vastaan on myös vaikea työskennellä elokuvan keinoin.

”Elokuva ilmaisuvälineenä on aina omiaan myös synnyttämään myyttiä.”

Kun kysyn myöhemmin Ulrike Meinhofia elokuvassa esittävältä Martina Gedeckiltä, eikö tällainen elokuva sittenkin hiukan sympatisoi terroristeja, hän silmin nähden kiihtyy. Hänen mielestään elokuva osoittaa kyllä tiettyä sympatiaa vuoden 1968 liikkeelle, mutta ei terrorismille.

Minulle alkaa valjeta tämän elokuvan juju. Koko tuotantotiimi näyttää sisäistäneen elokuvalle tavoitteen, jonka mukaan vain kaikesta tulkinnasta pidättäytyvä, ulkoisten tapahtumien kirjaimellisen tarkka esittäminen voi puhdistaa historian myyteistä ja vapauttaa saksalaiset niiden piinasta. 

Mutta vaikka ohjaaja ja näyttelijät tekevät näillä pelimerkeillä kunnioitettavan taitavaa työtä, jotain oleellista terroristien sielunmaisemasta jää tavoittamatta. Kuten myös poliitikan ja yksilöiden välisestä suhteesta. Täydennykseen tarvittaisiin ehkä sittenkin myös kirjoitettua draamaa.

Mutta mitä poliittista opetusta elokuva voisi kantaa kuvaamastaan ajasta tähän päivään?

Ristiriitaista ja itsensä kovettanutta Gudrun Enssliniä näyttelevä Johanna Wokalek oli kaksivuotias Ensslinin kuollessa Staamheimin vankilassa. Aikakausien välistä eroa kuvaa hyvin se, että Wokalekin mielestä erityisen vaikeaa oli eläytyä kohtaukseen, missä piti löytää uskottava tapa esittää poliittista puhetta suuren ja kiihtyneen yleisön edessä.

Andreas Baaderia esittävän Moritz Bleibtreun mukaan Baader ei – toisin kuin häntä paljon älykkäämmät ryhmän naiset – ollut alun perin erityisen poliittinen. 

”Baader oli pikemminkin tyhmä narsistinen jätkä, joka piti lähinnä autoista ja naisista”, hihkuu Bleibtreu ja heiluttaa innoissaan savukettaan.

”Nyt pitää muistaa, että 1970-luvulla politiikassa oli oikeasti hypeä. Tänään on hiukan vaikea ymmärtää, että joskus oli aika jolloin tyttöjä sai kaadettua sänkyyn esittämällä poliittista aktivistia.”

Bleibtreu innostuu lisää omista puheistaan ja jatkaa: ”Minusta tämä elokuva kertoo ajasta jolloin ihmiset uskoivat, että maailmaa voi muuttaa. Silloin kommunismi oli vielä vaihtoehto. Esimerkiksi omassa osavaltiossani ovat tällä hetkellä vallassa kristillisdemokraatit ja vihreät. Kuka uskoo, että mikään muuttuu jos sosialidemokraatit voittavat seuraavat vaalit?”

Mutta eikö terrorismi noussut juuri poliittisen vaihtoehdottomuuden kritiikistä? 

”Nykyään köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat. Oikea politiikka alkaa siitä, että autamme naapuriamme jos häneltä puuttuu jotain”, Bleibtrau  keikkuu tuolillaan ja jatkaa ilman vähäisintäkään kyynisyyttä silmissään:

”Meidän pitää päästä eroon siitä ajattelusta, että jos Afrikassa tapahtuu jotain ikävää, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä me teemme täällä. Meidän pitäisi kohdella toisiamme paremmin ja ajatella enemmän hyviä tekoja kuin suuria teorioita.”

Entä tappaminen hyvien päämäärien takia? 

”Toiselle kuolemantuomion antaminen vahingoittaa aina myös hänen perhettään. En hyväksy toisten surmaamista, vihaisin itseäni, ja kuinka voisin parantaa maailmaa, jos vihaisin itseäni.”

Uli Edel: Der Baader Meinhof Komplex. Ensi-ilta Suomessa 24.10.

Lue myös

artikkeli RAF & zeitgeist.

Tuomas Rantanen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu