Valtiomies joka katosi

Joskus jo otsikko lyö lukijaa tämän omalla tietämättömyydellään päähän.

Näin tekee Erkki Tuomiojan poliittinen elämäkerta Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys, jonka päähenkilöstä allekirjoittanut ei muista koskaan kuulleen mainintaakaan – ennen Tuomiojan isoäidistään Hella Wuolijoesta kirjoittamaa historiikkia Häivähdys punaista.

Tämä siitä huolimatta, että Jaan Tõnisson on etelänaapurimme Viron moninkertainen pääministeri ja riigivanem, lehtimies ja aikansa keskeinen oikeistovaikuttaja. Häntä voi pitää myös yhtenä keskeisenä vaikuttajana Viron kansallisidentiteetin muodostumisessa toista maailmansotaa edeltävänä aikana.

Ongelmana on se, että Tõnisson oli edellä mainittuja asioita aikana, jonka päätti Konstantin Pätsin autoritaarinen pseudodemokratia. Ja että tämän jälkimmäisen päätti neuvostomiehitys, josta ei Päts sen enempää kuin Tõnissonkaan selvinnyt hengissä.

Jaan Tõnisson (1868–1941) omistautui jo nuorella iällä virolaiselle kansallisuusaatteelle. Vauraan talonpoikaisperheen lapsi kasvoi tsaarin Venäjään kuuluvassa, maataloudesta elävässä Virossa, jossa maanomistussuhteita määräsivät saksalaisen eliitin privilegiot.

Varhaiskypsästä ja itsetietoisesta Tõnissonista tuli lakitieteen opintojen kautta jo 28-vuotiaana tarttolaisen Postimees-lehden päätoimittaja. Tämän vuoteen 1935 jatkuneen päätoimittajakauden ympärille Erkki Tuomiojan kuvaus pitkälti rakentuu.

Päätoimittajuus kun oli Tõnissonille ilmeisesti ennen kaikkea yhteiskunnallinen vaikutuskanava ja astinlauta kohti kansallista johtajuutta.

Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys kuvaa tragikoomisellakin tavalla kansallismielisen miehen ja tämän kotimaan ristiriitaisia tarinoita. Tragikoomisuus piilee Tõnissonin henkilössä, joka tuntuu aina olleen oikeassa ja aina kuuluneen ”kansakunnan kaapin päälle”.

Itsepäinen ja itserakaskin Tõnisson oli demokratia-aktiivi, joka ei oikein sietänyt demokratiaan kuuluvaa moniäänisyyttä. Kansallisuusmies, joka halusi itse määritellä mitä virolaisuuteen kuuluu.

Tämän ristiriitaisuuden havainnollistaminen lähes yksinomaan poliittisen toiminnan kautta on Tuomiojan teoksen keskeinen ansio mutta samalla myös ongelma.

Tuomiojan kerronta on tiukan dokumentaarista, niin hyvässä kuin pahassa: tapahtumien kuvaus ei etene koskaan kovinkaan kauas alkuperäis-asiakirjoista tai jo tehdyistä historiallisista tutkimuksista.

Lopputulos on lakoninen luetelma historiallisia vaiheita. Tämä tyylilaji toimisi paremmin, ellei kaksoispainotus sekä Viron yleiseen että Jaan Tõnissonin yksittäiseen historiaan suorastaan huutaisi synteesiä.

Tehokeinona tämä huomion rajaaminen kuitenkin kirkastaa sen, miten haavoittuva on nuori demokratia ja miten vähän tulevaisuus voi itsestään päättäjälle paljastaa. Tässä Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys on opettava tragedia.

Erkki Tuomioja: Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys. Tammi 2010. 352 s. Kolme tähteä.

Tapani Möttönen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu