Valkokangas

Arvostelussa elokuvat Tiikeri ja lumi, Laitakaupungin valot, 9. komppania ja The New World.

IRVAILLEN SODASTA. Roberto Benigni jatkaa Charles Chaplinin, ja erityisesti Diktaattorin, jalanjäljissä kulkemista. Benignin ohjaama ja näyttelemä romanttinen komedia Tiikeri ja lumi kietoutuu niinkin yllättävään viitekehykseen kuin Irakin sota.

Ihmishengen merkitystä korostava ja sodan järkyttävyyttä alleviivaava tarina tarjoaa jatkoa Benignin aikaisemmalle elokuvalle, komedialle Kaunis elämä. Toisen maailmansodan holokaustiin sidottu elokuva tosin käsitteli tapahtumia, jotka olivat elokuvan valmistuessa jo 60 vuoden takaisia.

Tällä kertaa karnevalisoidaan sotaa, joka on edelleen käynnissä. Ihmettelempä olisiko se onnistunut, jos sotaa käytäisiin omalla kotiovella.

Elokuvan melko makaaberi lähtökohta jäi vaivaamaan mieltä pidemmäksi aikaa. Nostattaisiko komedia kulmakarvoja, jos siinä surtaisiin yhden muslimin kohtaloa keskellä Euroopan paloa?

Chaplin oli aikanaan edellä aikaansa ja irvaili sotaa, joka ei ollut vielä edes syttynyt, siinä on eroa parhaillaan riehuvan sodan irvailuun. (JT)

Roberto Benigni: Tiikeri ja lumi Neljä tähteä.

_______________

VASTALAUSE KYYNISYYDELLE. Kun Aki Kaurismäki puhui Voiman (10/05) haastattelussa politiikkaa, kyyniset kommentaattorit kolumnoivat katkeroituneesta taiteilijasta ja viittasivat vanhanaikaiseen poliittiseen vastakkainasetteluun.

Kaurismäki maalaa Laitakaupungin valoissa ajastamme synkän kuvan. Ihmisten väliset suhteet ovat kilpailun ja riiston värittämiä. Kaikkien kiusaama työläinen näkee pelastumisen mahdollisuuden yrittäjäksi pyrkimisessä. Huijarit pärjäävät ja köyhä on vaarassa menettää ylpeytensäkin.

Kaurismäen elokuvissa ankea maailma usein pehmentyy huumorilla, nostalgialla ja kurjien keskinäisellä solidaarisuudella.

Nyt nämäkin kontrastit on väännetty minimiin. Elokuvan ankeassa maailmassa elää toivo ensi sijassa siinä, että joku jakaa kameran katseen ja kokee pitkästä aikaa tee-se-itse-solidaarisuutta.

Laitakaupungin valot voi tulkita poliittiseksi elokuvaksi. Se ei julista, mutta se ottaa kantaa. Se ei ole kyyninen. Tänään se on paljon se. (TR)

Aki Kaurismäki: Laitakaupungin valot Neljä tähteä.

_______________

VIHOLLISUUKSIA. Feodor Bondartshukin 9. komppania on raadollinen sotaelokuva neuvostojoukkojen taisteluista Afganistanissa. Elokuvassa ei pohjusteta sodan monimutkaisia taustoja eikä avata sotaan lähteneiden sotilaiden motiiveja. Huomio keskittyy, kuten monissa sotaelokuvissa, eturivin sotilaiden selviytymistaisteluun.

Elokuvan kulttuuriboheemi hahmo Gioconda väittää rintamalla, että sota on puhdas heijastus kauneudesta. Katujen kasvatti Ljutyin mielestä taas sota ei ole kaunista vaan hirveää ja täynnä kuolemaa. Ken tuntee väkivallan, ei ole niin herkkä sitä ihannoimaan.

Bondartshukin elokuvakin kuvaa sodan raakuuksia sankarillisena ja esteettisesti tulkittavissa olevana tapahtumana. Psykopelissä kärsimyksen vastapariksi asettuvat henkilökohtainen tai toverijoukolla jaettu rohkeus, voima, kekseliäisyys ja kivun sietokyky.

Realistisesta sotaelokuvasta ei tule paha olo vain sen esittämien kauheuksien takia, vaan myös siksi, että sen myötäelämisessä joutuu kohtaamaan oman sisäisen sotilaansa. (AS)

Feodor Bondartshuk: 9. komppania Kolme tähteä.

_______________

PIENIÄ HETKIÄ.Terrence Malickin elokuva The New World on uusi versio Disneyn romantisoimasta Pocahontas-tarinasta. Malickin elokuva on osuvimmillaan kuvatessaan arkisen yksinkertaisesti eurooppalaisten ja intiaanien ensi kohtaamista uudella mantereella. The New Worldin kuvamaailma tuntuu tuoreelta ja uskottavalta.

Malickilla on taito pysäyttää aika arkisiin tunnelmapaloihin, ihmisten joutenolon ja kyllästyneisyyden hetkiin tai jopa oudon uskottavasti niinkin kliseisiin kuvallisiin elementteihin kuten virtaava vesi, pilvinen taivas tai tuulessa huojuva heinikko.

Samalla tavalla kuin tunnetuissa 1970-luvun elokuvissaan Julma maa (Badlands 1973) ja Onnellisten aika (Days of Heaven 1978) pahoja tekoja tekevät ihmiset eivät tunnu pahoilta, vaan merkityksellisiltä juuri heikkouksiensa takia.

Eikä Malickin näkökulma eksy vieläkään kyynisyyteen. The New Worldin heikkous on siinä, että se on kaareltaan muotopuoli. Malick panostaa paljon siihen kuinka kuvata viipyilevienkin tunnelmien kautta Pocahontasin ja John Smithin suhdetta ja koko kulttuurien törmäyksestä syntyvää uutta maailmaa. Mutta kun hän ei samaan aikaan malta leikata muualta tarinasta, hänelle tulee loppua kohden turhankin kiire juoksuttaa historiallinen henkilökuvansa kuolinvuoteelle asti.

Lisäksi Malicikn kamera tuntuu paikoitellen liiankin rakastuneelta pääosan esittävän Q’Orianka Kilcherin viattoman luonnonlapsen karismaan. Myytinpurkajana maestro kompastuu itsekin myyttiin. (TR)

Terrence Malick: The New World Neljä tähteä.

_______________

Tuomas Rantanen, Ari Sardar & Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu