Valitusta & nyyhkettä

Kuvittelin oikeasti saavani lukea asiallista tekstiä. Kari Uotia ei ole kuitenkaan luotu kirjailijaksi, teksti on tylsää toteamista ilman pilkkuja.

Kari Uoti on hyvin hyvin katkera mies. Tulin tähän tulokseen luettuani hänen kirjoittamansa kirjan Oikeudet ja vankilat 2003. Kirja nimittäin kertoo Uotin totuuden hänen kokemuksistaan suomalaisesta oikeuslaitoksesta ja vankilasta. Odotettavissa ei ollut mikään positiivinen lukuelämys.

Kirja alkaa siitä, kun Kari pääsee lomille Sörkan vankilasta tyttären syntymäpäivänä. Kamalaa, kun ei voi seurata lasten kasvua kuin ainoastaan lomilla. Seuraavaksi annetaan lyhyt katsaus Uotin työhistoriaan, josta siirrytään mediasta tuttuihin oikeudenkäynteihin. Hän, Kari Uoti, on joutunut kokemaan kammottavaa vääryyttä.

Olin tehnyt rikoksen, koska alioikeuden mukaan minulla oli motiivi tehdä rikos. Jos tätini olisi kuollut ja hän olisi testamentannut minulle omaisuutta, olisi minut ilmeisesti tuomittu murhasta.

Mitä pidemmälle oikeusprosessi etenee, sitä rankempia ovat jutut. Minua suoraan vastapäätä istuu syyttäjä. Hän esittää oikeudessa kiltin tytön roolia. Kauhistelee ja jeesustelee.

Uoti kuvaa: Verottajan pesiä hoitaa pitkä ja karvainen asianajaja. Hän ei ole tyhmä. Hän on rupilaiska.

Ja: Täti oli koulutettu todistaja. Hän todisti työkseen. Hän osasi tuoda itsensä tykö. Mairea vilpitön hymy piilotti käärmeen. Hän oli tullut ristiinnaulitsemaan.

Lyhyt yhteenveto on, että suomalainen oikeusjärjestelmä on täysin paska. Viimeiset savut ovella. En polta. Asiamiehet yleensä polttavat. En ollut asiamies, olin poltettava.

Hovioikeuden päätöksen haettuaan Uoti siirrettiin suoraan vankilan uumeniin. Se ei ollut mukavaa. Valtiolle ei sovi, että ripustan itseni kravattiin ensimmäisenä iltana. Kun kerran on saatu kiinni, rangaistus on kärsittävä perusteellisesti. Sitä ei sovi paeta kuolemaan. Saisin varmaan sakot itsemurhasta… Selitän mitä mieltä olen tilanteestani. Olen poliittinen vanki.

Alkuvaiheen totuttelun jälkeen Uotikin sopeutuu vankilan sääntöihin. Hän tutustuu hyviin jätkiin. Hänessä kasvaa miehinen uho ja jutut vyötäröstä alaspäin.

Miehet mittaavat peniksensä. Vangit ovat isomunaisia ja lihaksikkaita… Riisun verkkarini ja annan ne Leeville, kävelen munasillani osastolle. Kukaan ei puutu liikkumiseeni, munasillaan kulkemista ei ole kielletty, ainoastaan shortsit.

Kuvittelin oikeasti saavani lukea asiallista tekstiä. Kari Uotia ei ole kuitenkaan luotu kirjailijaksi, teksti on tylsää toteamista ilman pilkkuja.

Kirja ei herättänyt minussa pienimpiäkään tunteita. Jos siis kirjan tarkoitus oli saada lukijat uskomaan Karin syyttömyys, toteutuminen jää kauas siitä. Kuka jaksaa lukea 300 sivua pelkkää valitusta?

Kuten Uoti sanoo: Salissa pitää valehdella taiten, hienotunteisesti, ei pärskyen.

Sama olisi voinut toimia myös kirjan kirjoittamisessa.

Kari Uoti: Oikeudet ja vankilat 2003. WSOY 2003.

Milla Rinne

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu