Välitiloja

Välittämisen tilassa – feminististä mediatutkimusta synnyttämässä -kirjassa neljä mediatutkijaa kertoo omasta urastaan feminismin ja mediatutkimuksen pyörteissä.

”Naistoimittaja ei voisi koskaan laittaa puolialastonta naista etusivulle”, väittää naistoimittaja nais- ja miesjournalismin eroista Irma Kaarina Halosen jo vuonna 1986 julkaiseman artikkelin ”Naiset, julkisuus ja journalistiikka” alussa.

Välittämisen tilassa – feminististä mediatutkimusta synnyttämässä -kirjassa neljä mediatutkijaa kertoo omasta urastaan feminismin ja mediatutkimuksen pyörteissä. Irma Kaarina Halonen, Iiris Ruoho, Tarja Savolainen ja Henrika Zilliacus-Tikkanen aloittivat akateemiset uransa jo 1970- ja 80-luvuilla.

Kirjassa lomittuvat tarinat sukupuolen takia kaltoin kohtelusta ja akateemisen uran takkuamisesta, sekä kunkin kirjoittajan nyt uudelleen julkaistavat valikoidut artikkelit tutkijanuran eri vaiheilta.

Artikkelit käsittelevät muun muassa sotajournalismin naiskuvia, saippuasarjojen feminististä kritiikkiä sekä naisen asemaa julkisuudessa ja journalismissa.

Kirjan artikkeleista vanhimmat ovat yli kaksikymppisiä, mikä tuo mukanaan omat ongelmansa teokseen, sillä sekä nais- että mediatutkimus on edistynyt viimeisten vuosikymmenien aikana.

Mutta esimerkiksi Halosen kirjoitus sotajournalismin naiskuvista istuu kuin kypärä päähän. Vaikka Halosen analyysi pohjautuu 1980–90-lukujen sanomalehtiaineistoon, sama kuvasto löytyy edelleenkin päivittäisestä uutisvirrasta niin televisiossa kuin lehdissä.

Sotajournalismissa mies on edelleen toimija naisen toiminnan jäädessä näkymättömäksi. Jos hän näkyy, niin uhrin roolissa sotatantereilla menetettyä lastaan tai miestään itkevänä naisena. Kun sotilaan surua ei voi näyttää, näytetään sotilasta rakastavan suru.

Halonen jaottelee sotajournalismin naiskuvat viiteen ryhmään. Sotakuvissa esiintyy seuraavia naismytologioita: Itkevä vanhempi nainen eli ”Lemminkäisen äiti”, joka suree sotaan lähtenyttä tai kaatunutta poikaansa. Kuvastosta löytyy myös nainen raunioiden keskellä, ”Äiti Maa”, jossa perheenäiti itkee kotinsa raunioilla, siis sivilisaation ja rauhan murskeessa.

Kolmantena mytologiana esittäytyy ”Sisaruus” – naiset itkevät keskenään kuollutta tai rintamalle joutunutta miestä. Samoin äärimmäisen tuttu ja liki päivittäin uutisista löytyvä sotakuva on ”Madonna ja lapsi”, jossa äiti pitää sylissään pientä lastaan pakolaisleirillä tai sodan keskellä kumartuen suojelevasti tämän ylle.

Viimeinen ryhmä on kuvasto, jossa miehet, ”Sankarit”, pelastavat naiset sodan kauhujen keskeltä.

Miesten ja erityisesti miessotilaiden suru ja itku puuttuvat tyystin sotakuvastosta. Eikö mies edelleenkään saa tuntea inhimillisiä tunteita?

Halonen ehdottaakin, että sodan logiikkaa voisi yrittää murtaa juuri säröttömän ja universaalin miessotilaan surun näyttämisellä.

Kun 1980-luvulla katsottiin naisten olevan mediassa näkymättömiä, on tällä vuosituhannella katseet käännetty queeriin.

Media ei toki yleensä suosi tylsää missään muodossa, mutta yksipuolinen glbt-kuvasto asettaa homot, lesbot, bit ja transihmiset samaan asemaan kuin missä naiset Tarja Savolaisen tutkimuksen mukaan olivat 1980-luvulla. Omalle kokemusmaailmalle ei löydy vastineita mediasta.

Median homot ovat kauniita ja hauskoja, tai neitimäisiä käsilaukkuhomoja ja siksi naurettavia. Tavalliset tylsät Alepankassahomot eivät vieläkään näy julkisuudessa ja transihmiset ovat kokonaan näkymättömiä.

Nykyisessä kulttuuri-ilmastossa homo saattaa parhaimmillaan jo olla draamasarjan kiintiömaskotti, aivan kuten mustat ovat yhdysvaltalaisessa valtavirtatelevisiossa. Homo on sarjassa hassu tai tyyliniekka, mutta haastajaksi hänestä ei ole.

Kotimaisesta televisiosta puuttuvat vielä glbt-ihmiset, joiden roolihahmot olisi kirjoitettu monisäikeisiksi ja rikkaiksi eli kokonaisiksi ihmisiksi.

Kirja painottuu loppujen lopuksi enemmänkin tiede- ja yliopistopolitiikan kehitykseen 1970-luvulta eteenpäin kuin itse feministiseen mediatutkimukseen. Se kuvaa, miten tasa-arvon kehitysoptimismi ei toteutunut siten kuin siitä vielä pari vuosikymmentä sitten haaveiltiin.

Naisilla on keskimäärin miehiä kehnompi urakehitys yliopistossa. Akateemiset kotitaloustyöt ja akateemiset emäntäammatit eli opintopiirit ja mapittaminen eivät kasvata ansioluetteloa, ja jäävät siten naisten tehtäviksi.

Miehet vievät kiinnostavat tutkimusprojektit, jotka kohottavat tutkijaprofiilia ja auttavat akateemisiin virkoihin pätevöitymisessä.

Edelleenkin Suomessa viestinnänprofessuureista kaikki paitsi yksi on miehillä, vaikka opiskelijoista enemmistö on jo jonkin aikaa ollut naisia.

Eri yliopistokaupunkeihin perustettiin 1980-luvulla yhdistyksiä tukemaan tutkijanaisten tasa-arvoa akateemisessa yhteisössä. Suurin osa näistä yhdistyksistä lakkautettiin 1990-luvulle tultaessa siinä uskossa, ettei niille olisi enää tarvetta.

Viime vuonna perustettiin uudelleen Helsingin tutkijanaiset ry monien koettua, ettei tasa-arvo akatemiassa ole edistynyt sitten 1980-luvun.

Alun lainaus muistuttaa uskosta sisaruuteen, joka oli vielä vallalla menneinä vuosikymmeninä.

Nykyinen paljaan pinnan ihannointi, jota myös naisvetoisissa naistenlehtien toimituksissa harjoitetaan, on hyvä esimerkki siitä, että nainen ei joudu mediassa katseen alle suinkaan vain miesten taholta. Naisten oletettu sisaruus ei toteutunut tässäkään asiassa.

Naiset eivät ole automaattisesti tasa-arvoasioissa miehiä valveutuneempia. Siskosolidaarisuus ei ole synnynnäinen lahja.

Irma Kaarina Halonen, Iiris Ruoho, Tarja Savolainen & Henrika Zillacus-Tikkanen: Välittämisen tilassa – feminististä mediatutkimusta synnyttämässä. SoPhi. Jyväskylä 2007. 281 s.

Naiset heikoilla virantäytöissä: Mikä neuvoksi yliopiston sukupuolisyrjintään? -seminaari 22.11.2007 klo 14–18 Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki.

Mira Karjalainen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu