splash_image.jpg

Väkivalta mellakoiden takana

Poliisi syrjii, nöyryyttää & lyö vähemmistönuoria ranskalaislähiössä, erikoispoliisijoukkoja yli vuoden ajan seurannut antropologi paljastaa.

Elämänsä viimeisenä päivänä 15-vuotias Bouna Traoré herää myöhään. On syysloma, ja ulkona on lämmin. Bouna lähtee äänettömästi ulos: Pariisin kaupungilla katuja lakaiseva isä on palannut kotiin aamukuudelta.

Viiden maissa Bouna lähtee futismatsista poikaporukan kanssa kohti kotia. Mukana ovat Sofiane, Aristide, David, Martin, Bruno ja Yahya sekä Zyed Benna ja Muhuttin Altun. Rakennustyöläisen poika Muhuttin on kurdi, ja Zyed on tunisialaisperheen nuorin, jonka isä myös lakaisee Pariisin katuja.

Hautausliikkeen työntekijä näkee ikkunasta poikaryhmän, joka pistäytyy rakennustyömaalla. Työntekijä epäilee varkautta ja soittaa poliisille. Kymmenessä minuutissa paikalle saapuu merkitsemätön poliisin erikoisjoukkojen auto.

Pojat lähtevät juoksuun, koska heillä ei ole papereita mukanaan. Niiden puuttumisen takia poliisi veisi heidät varmasti asemalle kuulusteltavaksi. Se toisi ongelmia, sillä on ramadan, ja poikien on oltava kotona tasan kuudelta paaston jälkeistä illallista varten.

Poliisit pysäyttävät Harounan ja Sofianen, ryhmän hitaimmat, aidatun jättömaapuistikon laidalla. Zyed, Bouna ja Muhittin juoksevat jättömaan päätyyn ja ylittävät sen rajaavan betoniseinän. He kiipeävät muuntajaan, neljän metrin korkeuteen, jossa he ovat piilossa katseilta. Toinen poliisiryhmä odottaa heitä viereisellä hautausmaalla.

”Jos he menevät sähköyhtiön alueelle, he ovat kyllä mennyttä”, poliisi kommentoi radioviestissä. Lopulta poliisijoukko lähtee varmistamatta, mitä pojille on käynyt.

Clichyn poliisiasemalla virkailija kirjaa raporttiinsa, ettei työmaalta olekaan varastettu mitään. Samalla hetkellä sähköt katkeavat, ja 20 000 voltin sähköisku nostaa kolme poikaa ilmaan.

Muhittinin iho on palanut kiinni vaatteisiin, mutta hän on elossa. Hän pystyy vain toistamaan ystäviensä nimet ja lauseen ”meitä jahdattiin, meitä jahdattiin”. Muhuttin peittää kasvonsa ja itkee.

Sinä iltana, 27. lokakuuta 2005, Clichy-sous-Bois’sa palaa.

Seuraavana päivänä sisäministeri Nicolas Sarkozy väittää medialle, ettei poliisi ajanut poikia takaa. Uutistoimisto AFP:n poliisilähteisiin perustuva sähke yhdistää pojat rakennustyömaan varkauteen, jota ei koskaan tapahtunut.

Clichy-sous-Bois’sa asukkaat tietävät asioiden todellisen laidan. Illalla autot palavat taas, samoin kuin seuraavana iltana asukkaiden järjestämän mielenosoituksen jälkeen. Mielenosoituksessa vaaditaan selvitystä tapahtumien kulusta.

Kuudentena yönä Clichyssä on rauhallista, mutta muualla Ranskassa roihahtaa: kolmen viikon aikana maan lähiöissä palaa yhteensä 300 rakennusta ja 10 000 autoa.

Kaikki Ranskan lähiömellakat 1980-luvun alun jälkeen ovat syttyneet siitä, että nuori – yleensä vähemmistöön kuuluva – henkilö saa surmansa kohtaamisessa poliisin kanssa, kirjoittaa ranskalaisantropologi Didier Fassin vuonna 2013 englanniksi ilmestyneessä kirjassaan Enforcing Order – an Ethnography of Urban Policing.

Fassin listaa kirjassaan 24 tällaista kuolemaa. Yksikään näistä tapauksista ei ole johtanut selvityksiin taustasyistä tai laajoihin tutkimuksiin poliisin toiminnasta. Ylipäänsä pyynnöt tutkia Ranskan poliisin toimintaa evätään systemaattisesti.

Fassin on onnekas poikkeus. Hän aloitti kenttätyönsä pariisilaisessa ympäryskaupungissa ja erityisesti sen betonilähiöissä partioivien poliisin erikoisjoukkojen parissa keväällä 2005, joitain kuukausia ennen Bouna Traorén ja Zyed Bennan kuolemasta alkaneita Ranskan kaikkien aikojen suurimpia lähiömellakoita. Pari vuotta myöhemmin Fassin olisi halunnut laajentaa tutkimustaan pariin muuhun poliisiyksikköön, mutta ei saanut tutkimukselleen jatkolupaa.

Yhteensä 15 kuukauden poliisipartioiden mukana kulkemisen pohjalta syntynyt teos avaa järkyttävän ja hämmentävän näkökulman ranskalaislähiöihin ja ranskalaiseen yhteiskuntaan. Tietoisesti antropologipiirejä suuremmalle yleisölle suunnattu kirja on esimerkillisen selkeästi kirjoitettu ja toimitettu: sitä lukiessa hätkähtää miettimään, millainen maailma olisi, jos akateeminen kirjallisuus olisi aina yhtä innostavaa ja helposti lähestyttävää.

Aseen tähtäimen läpi nähdyt tornitalot Courbevoiessa, susijoukko lähiötalon edessä Brunoy’ssa, Ivry-sur-Seinen kaupunginosaa repivät pantterin kynnet – tällaisia ovat ranskalaislähiöissä partioivien poliisin erikoisyksiköiden logot.

1990-luvulta lähtien Ranskassa on vallinnut pakkomielle erityisesti etnisten vähemmistöjen ja siirtolaisten asuttamien köyhien vuokratalovaltaisten betonilähiöiden turvallisuusongelmiin. Silti edes sisäministeriön omien tilastojen mukaan näillä yhteensä 8 miljoonan ranskalaisen kotialueilla ei ole sen enempää rikollisuutta kuin muuallakaan.

Varkauksia on vähemmän kuin ympäröivillä alueilla ja ilkivaltaa julkista omaisuutta kohtaan puolestaan hieman enemmän. Fyysinen väkivalta on hieman yleisempää kuin ympäröivillä alueilla, mutta merkittävä osa lähiöissä tilastoiduista teoista on virkavallan vastustamista, mitä poliisi Didier Fassinin mukaan itse provosoi.

Myös uhritutkimusten mukaan ainoastaan julkisen omaisuuden tuhoaminen on lähiöissä yleisempää kuin muualla. Ylipäänsä rikosten määrä on laskenut Ranskassa 1980-luvulta lähtien.

Tilastoista huolimatta hallitus toisensa jälkeen on leimannut lähiöt rikollisuuden pesäkkeiksi. Uhan torjumiseksi alueille on kehitetty omat siviilipukuiset, merkitsemättömiä autoja ajavat rikoksentorjuntajoukot.

Tällaisen yksikön arkea Fassin seurasi yli vuoden ajan. Yksikössä palvelevat poliisit ovat kaikki valkoisia miehiä, koska ryhmää johtava avoimesti äärioikeistolainen päällikkö ei hyväksy ryhmään naisia tai vähemmistöjen edustajia.

Suurin osa miehistä on kotoisin maaseudun pikkukaupungeista. Kaupunkilähiöt ovat heille tuntematon maailma, johon useimmat eivät ole valinneet päätyvänsä töihin.

”Rasismia vastaan…pysäyttäkää maahanmuutto”, lukee poliisien taukotilan kaappiin liimatussa tarrassa, jossa muslimimiehen karikatyyrin päälle on piirretty rasti. Myöhemmin sen rinnalle ilmestyy toinen tarra, jossa lukee goottikirjaisimin ”Patriootti” ja numerosarja 732. Numerosarja viittaa antijihadistien lempivuoteen, jolloin frankkiheimot pysäyttivät arabit Potiersin taistelussa.

Keväällä 2007 useat ryhmän poliisit alkavat käyttää Ranskan lipulla ja tarrojen teksteillä varustettuja mustia t-paitoja. Kun sää on lämmin, poliisit ottavat pois takkinsa ja esiintyvät paidoissa myös partioidessaan lähiöissä. Poliisikomentaja ei uskalla kieltää t-paitoja, koska pelkää menettävänsä auktoriteettinsa.

Kirjan antama kuva lähiöiden partioinnista on todella kaukana sekä tv-sarjoista että antijihadistien liekkien ja luotien täyttämistä no-go-zone-fantasioista. Peruspäivänä suurin osa poliisin työvuorosta menee odotellessa, että jotain tapahtuu. Vain 10–20 prosenttia ajasta kuluu ihmisten yhteydenottoihin vastaamiseen, ja niistäkin moni on väärinymmärryksiä tai pilasoittoja.

Loput ajasta partioautot ajavat lähiöiden läpi ja yrittävät etsiä jotain epäilyttävää. Keskeisintä toimintaa on pysäyttää ihmisiä kadulla ja tarkistaa heidän henkilöpaperinsa. Näin tehdään lähes ainoastaan vähemmistöön kuuluville alempien sosiaaliluokkien nuorille miehille, vaikka he eivät olisi tehneet mitään: riittää, että on liikkeellä.

Yksi syy tarkastuksiin on niin sanottu numeroiden politiikka. Poliisilla on korkeat kuukausittaiset pidätys- ja rikosten selvitystavoitteet, vaikka rikosten määrä on laskenut ja lukuisissa tutkimuksissa on todettu, ettei autopartiointi ole tehokas tapa saada rikollisia kiinni.

Pidätysnumerotavoitteisiin päästäkseen erikoisjoukkojen poliisit etsivät todellisten rikollisten sijaan paperittomia siirtolaisia ja pilvenpolttajia. Fassinin mukaan poliisit valitsevat oman ideologiansa perusteella, kumpaan ryhmään keskittyvät.

Tarkastettavat henkilöt valitaan paitsi etnisin myös sosiaalisin ja maantieteellisin perustein: betonitaloalueiden ulkopuolella yliopisto-opiskelijoiden pilvenpolttoa ja juhlintaa katsotaan läpi sormien.

Etninen profilointi, eli ihmisten valitseminen toimenpiteiden kohteeksi pelkän ulkonäön pohjalta, on tietenkin laitonta, mutta kukaan poliisissa ei Fassinin mukaan piittaa siitä.

Fassinin mielestä kyse ei ole yksinkertaisesta rasismista. Hän nimittää poliisin toimintatapaa sosiaalisen järjestyksen ylläpitämiseksi, jossa ihmiset jaetaan kansalaisiin ja alamaisiin. Kansalaisia pysäytetään äärimmäisen harvoin ja yleensä ystävällisesti, mutta kun näin tehdään, nämä suuttuvat ja vaativat oikeuksiaan.

Alamaisia puolestaan pysäytetään jatkuvasti, ja he tietävät, että oikeuksien vaatiminen on turhaa, sillä heillä ei niitä ole.
Lähiöiden vähemmistöihin kuuluvat nuoret oppivat vanhemmiltaan olemaan hiljaa ja nöyrtymään poliisin edessä toistuviin tarkastuksiin. Kotitalonsa edustalla aikaa viettävät nuoret saatetaan tarkastaa saman illan aikana useita kertoja, vaikka poliisi tuntee monet heistä nimeltä.

On myöhäinen iltapäivä betonitaloalueella. Erikoispoliisijoukon auto ajaa kävelyvauhtia 15-vuotiaan tummaihoisen pojan perässä. Pojan olalla olevasta laukusta voi päätellä hänen tulevan koulusta.

Yksi poliiseista rullaa ikkunan alas ja solvaa poikaa rasistisesti. Noin parinkymmen sekunnin päästä hämmentynyt, itkuinen poika vaatii poliiseja jättämään hänet rauhaan. Auto pysähtyy heti, ja siitä nousee kolme poliisia piirittämään pojan. He tekevät pojalle rajun ruumiintarkastuksen, ja koska tämä on alaikäinen, valmistautuvat viemään hänet asemalle, josta vanhempien pitäisi hänet hakea. Ohikulkeva naapuri saa onneksi muutettua poliisien mielen.

Tällaiset kohtaukset ovat Fassinin mukaan arkipäivää. Käytöksen päämääränä on saada ihmisissä aikaan alistumisen ja häpeän kokemus tilanteessa, jossa heidän ei ole mahdollista puolustautua. Jos nuori erehtyy vastaamaan loukkauksiin, siitä saa kätevästi numeroita pullistavan niskoittelusyytteen.

Fyysistä väkivaltaa Fassin kohtaa harvoin. Hän arvioi sen johtuvan siitä, että tutkijan läsnäolo estää rajuimman laittoman toiminnan. Kirjassa on kuitenkin kuvaus myös lyönneistä.

Syrjinnästä, nöyryytyksestä ja väkivallasta aiheutuu tuskin koskaan seuraamuksia poliisille, sillä oikeustapauksia on mahdollista nostaa vain kohtuuttomasta väkivallasta. Lähiönuoret harvoin valittavat edes selkeistä väkivaltatapauksista, ja vain pieni osa valituksista kirjataan.

Fassin kertoo esimerkin pojasta, joka haluaa kuulustelupöytäkirjaansa kysymyksen siitä, miksi poliisi löi häntä. Kuulusteleva poliisi ei tutkijan läsnäolosta huolimatta ensin suostu kirjaamaan sitä.

Harvoista kirjatuista valituksista vain yksi kymmenestä johtaa jatkotutkimuksiin.

Fassinin kirjan julkaisu Ranskassa marraskuussa 2011 osuu yhteen poliisin lähiöjoukkojen 40-vuotisjuhlallisuuksien kanssa. Tutkimus saa huomiota kaikissa tärkeissä ranskalaismedioissa, ja sen lukevat myös poliitikot.

”Se, että joku, joka väittää itseään tutkijaksi, tuottaa kirjan aiheesta, ei tarkoita, että kaikki hänen kirjoittamansa olisi totta tai että kirjasta pitäisi tulla alan keskeinen teos”, sisäministeri Claude Guéant kommentoi erikoisjoukkojen juhlatilaisuudessa.

Vuotta myöhemmin kirjan englanninkielisen laitoksen esipuheessa Fassin kertoo, että toukokuussa 2012 sosialistipresidentti François Hollanden nimittämä uusi sisäministeri Manuel Valls lupasi luopua numeroiden politiikasta. Valls kuitenkin totesi suhtautuvansa epäluuloisesti kansalaisjärjestöjen ja juristien vaatimukseen siitä, että kaikille kadulla pysäytetyille ja kuulustelluille annettaisiin kuitti tapahtumasta.

On epävarmaa, saavatko Bouna Traorén ja Zyed Bennan perheet koskaan virallista anteeksipyyntöä poikien kuolemasta. Mahdollisuus siihen on, sillä tänä vuonna, yhdeksän vuotta traagisesti päättyneen takaa-ajon jälkeen, kahta poliisia vastaan nostetaan syytteet ”vaarassa olevan henkilön auttamatta jättämisestä”. Tuomio voi olla jopa viisi vuotta vankeutta.

Sopii toivoa, että oikeudenkäynti herättää Ranskassa keskustelun poliisin lähiöjoukkojen toiminnasta. Fassinin esimerkin soisi puolestaan inspiroivan antropologeja tutkimaan poliisin suhdetta vähemmistöihin kuuluviin ja lähiöasukkaisiin – myös Suomessa.

Didier Fassin: Enforcing Order. Institute of Advanced Study, Princeton 2013. 287 s.

Tekstiin on käytetty Ariane Cheminin artikkelia Le dernier jour de Bouna Traoré et Zyed Benna, joka julkaistiin Le Mondessa 7.12.2005.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka tekee kirjaa maahanmuuttajakaupunginosista.

Kati Pietarinen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu