Vain yksi Wuori

Sananvalta: Tutustuin Matti Wuoren ajatuksiin lukioikäisenä lukiessani isosiskolta lainaamaani Titanicin kansituolit -kirjaa.

TUTUSTUIN ENSI KERTAA Matti Wuoren ajatuksiin lukioikäisenä lukiessani isosiskolta lainaamaani Titanicin kansituolit -kirjaa. Parhaiten lukukokemuksesta on jäänyt mieleen Wuoren usein käyttämä liikennevalomoraalin käsite, joka on osuvin koskaan kuulemani kiteytys perisuomalaisesta tottelevaisuuden kulttuurista.

Kesäkuussa 2004, kun olin kirjoittanut Voimaan kolumnin tuoreimmasta Teemu Mäki -kohusta, Matti Wuori lähetti minulle sähköpostia ja sen liitteenä oman tekstinsä samasta aiheesta. Kirjoituksessaan Wuori palasi myös liikennevalojensa äärelle:

Mikään laki ei voi olla moraalisesti velvoittava vain siksi, että se on laki. Pakottavat eettiset ratkaisut voivat päinvastoin vaatia lain rikkomista. Meille on iskostunut merkillinen tapa piiloutua lain taakse. Olen kutsunut sitä liikennevalomoraaliksi: jalankulkijan yli saa periaatteessa ajaa, jos hän sattuu kävelemään päin punaisia.

EILEN KÄVELIN KADULLA ja mietin tätä kolumnitekstiä. Lääkäri Pentti Karvonen kulki ohitseni liikennevaloissa. Narkomaanien hoitoon käytetyn Subutex-lääkkeen maahantuonnista ja jakelusta vuonna 2002 vankeuteen tuomittu Karvonen on hyvä esimerkki Matti Wuoren oikeudessa puolustamista ihmisistä. Monet heistä ovat kävelleet päin punaisia ja saaneet väistellä yhteiskunnan yliajoyrityksiä.

Tapasin Wuoren vain pari kertaa, mutta toimittaessani Amnesty-lehteä tein hänen kanssaan yhteistyötä yli kuuden vuoden ajan. Wuori oli lehden toinen vakituinen kolumnisti. Hänen faksitse – sekä myöhemmin aina vähintään kahdesta erillisestä sähköpostiosoitteesta samaan aikaan lähettämänsä tekstit eivät koskaan olleet tylsiä, mutta aina vähän liian pitkiä.

Sanottavaa riitti, oli aiheena sitten Yhdysvaltojen terrorismin vastaisen taistelun ylilyönnit, EU:n pelkurimainen Tšetšenia-politiikka tai Suomen poliisin toimivaltuuksien kasvattaminen.

Kuvaavaa on myös se, että europarlamentaarikkona työskennellessään Wuori tarjoutui moneen otteeseen ohjaamaan EU-parlamentin tiedotusmäärärahojaan Amnestyn seminaarien ja kirjahankkeiden tukemiseen.

Matti Wuorelle laaja-alainen sivistys ja tieto tuntuivat olevan ennen kaikkea polttoainetta aktiiviseen toimintaan maailman muuttamiseksi. Wuori vieroksui maamme usein vaaralliseksi yltyvää konsensushenkeä eikä arastellut mätkiä Suomen lakeja, valtiokoneistoa, kansaa tai yleistä ilmapiiriä, kun siihen oli aihetta. Kansalais- ja ihmisoikeuksien puolustaminen oli itsestään selvä moraalinen velvoite. Ja vaikka hänen oikeustajunsa jakaa taatusti moni, harva meistä kykenee toimimaan yhtä väsymättömästi moraalinsa ja tietonsa vaatimalla tavalla.

MIELEENI HIIPII VAHVOJA MIELIKUVIA vuosikymmenen takaa. Yksi on Helsingin juhlaviikoilta 1995, jolloin Matti Wuori johti televisiossakin esitettyä keskustelua teatteriohjaajien Peter Sellarsin ja Heiner Müllerin kanssa. Pöydän ääressä pikkusikareita tuprutelleet Wuori ja Müller ovat nyt molemmat häipyneet tästä maailmasta.

Wuori aloitti puheen viittaamalla Joseph Brodskyn runoon. Siinä kerrotaan sirkuksen tuhoavista klovneista sekä illuusionsa menettäneestä taikurista. Ehkä hänessä itsessään oli vähän molempia.

Kaikkein vahvimmin muistan kuitenkin Heiner Müllerin sanat Bertolt Brechtin Galileo Galilei -näytelmän jaksosta, jossa Galilei inkvisitiovankeudessa pyytää tytärtään lukemaan ääneen kaksi otetta Michel de Montaignen kirjoituksista.

Ensimmäinen kuuluu: ”Jumala loi ihmisen varjokseen. Minne ihminen menee, kun aurinko on laskenut?” Tiedemies kuuntelee ja pysyy vaiti. Tytär jatkaa: ”Ihailtavaa on hyvyys”, minkä kuultuaan Galilei sanoo: ”Lujempaa!”

Ja tyttö toistaa uudestaan: ”Ihailtavaa on hyvyys.”

Matti Wuoren muistotilaisuus sunnuntaina 11.12. kello 16–22, G-18-juhlasali, Yrjönkatu 18, Helsinki.

Tommy Lindgren, tommy@kaapeli.fi

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu