Vaikka voissa paistais

Inna Latiševa tietää, millaista on olla kotoisin väärästä maasta. Ryssäviha teki Suomessa asumisen helvetiksi.

Inna Latiševa oli nuori, akateemisesti koulutettu ja työelämässä menestyvä nainen kotikaupungissaan Pietarissa, kun hän rakastui suomalaiseen mieheen ja muutti tyttärensä kanssa Suomeen. Hän avioitui, vaihtoi kansalaisuutta ja huomasi nopeasti elävänsä kamalassa parisuhteessa.

Latiševa tajusi myös olevansa vääränmaalainen: venäläisyys oli Suomessa niin suuri synti, että jopa aviomies ja Latiševan Suomessa syntynyt poika häpesivät hänen taustaansa. 

Suomessa Latiševa vietti lähes 20 vuotta ja hankki sinä aikana suomalaisen yliopistotutkinnon sekä työskenteli menestyksekkäästi muutamankin suomalaisyrityksen johtotehtävissä. Kolme vuotta sitten Latiševa muutti Barcelonaan. Suomen kokemuksistaan hän kirjoitti Ryssänä Suomessa -kirjan.

Paluu Suomeen on kummallinen kokemus.

”Suomi aiheuttaa ristiriitaisia tunteita ja jotkin paikat tuntuvat surullisilta. Kirjoitin kirjaa jo Suomessa asuessani ja itken aina tekstiin palatessani”, Latiševa sanoo.

Latiševan kokemukset olivat karuja. Venäläisyys aiheutti alemmuuskompleksin sekä ongelmia sosiaalisessa elämässä. Kenellä tahansa oli oikeus ryssittelyyn ja huonoon käytökseen, eikä suomalaisia ystäviä saanut. 

Vanhempi lapsi sairastui masennukseen, Latiševa itse kävi lähellä alkoholismia, ja nuorimmainen pyysi äitiään käyttämään julkisilla paikoilla englantia, jottei suomenkielessä kuuluva aksentti paljasta äidin venäläistä syntyperää.

”Kun tarkistin kirjan viimeistä korjattua versiota, totesin, etten pysty lukemaan sitä enää. Tyttäreni on kirjan lukenut, vaikka sitä pelkäsikin. Hän itki ja luki. Myös poikani sanoo olevansa minusta ylpeä. Se antaa paljon voimaa.”

Ryssänä Suomessa -kirjan ei ole tarkoitus loukata ketään. Latiševa ei mainitse työpaikkojaan ja kohtaamiaan ihmisiä nimiltä, ellei kokemus ole ollut positiivinen. 

Kirja ei ole myöskään tarina rasistisesta kansasta. Se kertoo yhden ihmisen kokemuksista, venäläisyydestä, suomalaisuudesta, työstressistä ja yksinäisyydestä. Latiševalle kirjan tärkein teema on äitiys.

”Vaikeinta Suomessa oli olla äiti, kun lapsia ei kohdeltu niin kuin olisi halunnut. Pelkäsin hirveästi ja halusin suojella lapsiani. Siksi poikani on kasvatettu sataprosenttisen suomalaiseksi, eikä hän puhu venäjää, vaikka sitä ymmärtääkin.”

Latiševa koki tulleensa syrjityksi niin tavallisessa arjessa ja asunnon hankinnassa kuin töitä etsiessäänkin. Hän sai kuitenkin yliopistosta valmistuttuaan suhteellisen nopeasti vientipäällikön pestin. Toinen työhaastatteluja tehneistä yhtiön johtajista oli ruotsalainen. Latiševa oli 40 hakijan joukossa ainoa nainen ja venäläinen.

”Kysyin toimitusjohtajalta työn saatuani, mikä mussa oli työhaastattelun perusteella kaikista negatiivisinta. Se, että olen venäläinen nainen, hän vastasi. Kysyin kumpi oli pahempaa, venäläisyys vai naiseus. Hänen mukaansa naiseus. Ilahduin vastauksesta, sillä on helpompaa osoittaa, että tämä tyttö osaa, kuin muuttaa kansalaisuuteen pohjautuvia ennakkoluuloja”, Latiševa sanoo.

Latiševan mielestä kenties yllättävintä Suomessa oli huomata, kuinka vaikeaa ulkomaalaisen on luoda ystävyyssuhteita. Puhelin soi vain, jos jollakulla on oikeaa, tärkeää asiaa. 

Saman ovat Latiševan mukaan havainneet myös suomalaisten suosikkiulkomaalaiset, kuten britit ja jenkit.

”Suomessa on helposti yksinäinen. Oma poikani oli Suomessa aina sitä mieltä, ettei hän tarvitse ystäviä. Nyt Espanjassa asuessaan hän sanoo ymmärtävänsä miksi olen kaivannut niin paljon ystävyyttä.”

Latiševalle ongelmia aiheuttivat sekä kansalaisuus että sukupuoli. Hän ei osaa sanoa, onko venäläisillä miehillä Suomessa helpompaa kuin naisilla. Latiševa on tehnyt kirjansa myötä paljon haastatteluita Suomeen ja näyttää erään sähköpostihaastattelun kysymyksen, josta on pahoittanut mielensä.

Miestoimittaja haluaa tietää miltä Latiševasta tuntuu, kun venäläisnaiset ovat vieneet monelta suomalaismieheltä omaisuuden ja kunniantunnon, masennusta ja itsemurhia aiheuttaen.

”Tulin kysymyksestä hyvin surulliseksi, sillä median rooli stereotypioiden luomisessa on suuri”, hän huokaa.

Latiševa pitää stereotypioita vaarallisina eikä halua omien kokemustensa perusteella määrittää tyypillistä suomalaista. Suomalaisesta naisesta hän kuitenkin uskaltaa puhua.

”Suomalaisten miesten ja naisten välillä on iso ero. Kunnioitan suomalaisia naisia hirveästi, he rakentavat itsenäisesti omaa uraa ja elämää eivätkä ole riippuvaisia miehistä. Kaikilla meillä naisilla on samoja kokemuksia erilaisista naisen rooleista: naisena työelämässä, äitinä, vaimona, tyttöystävänä, työntekijänä ja pomona.”

Suomalaisten ryssävihalle Latiševa ei löydä järkevää selitystä. Sodasta on kulunut jo aikaa, eivätkä esimerkiksi venäläiset vihaa saksalaisia, vaikka sodassa Saksan kanssa kuoli miljoonia ihmisiä.

”Eräs nuori suomalaisnainen sanoi, etteivät suomalaiset halua unohtaa sotaa ja mitä Stalin teki. En ymmärrä mitä hyötyä siitä on. Pitää muistaa, mutta myös oppia virheistä ja rakentaa uutta.”

Nykyisessä kotimaassaan Espanjassa Latiševa on ryhtynyt pohtimaan, että kenties kaikilla kansalaisuuksilla on oma lempivihollisensa. Espanjalaisille kakkosluokan kansalaisia ovat Etelä-Amerikasta ja Pohjois-Afrikasta maahan saapuneet.

Venäjällä huonoja kansalaisia ovat juutalaiset, joihin myös Latiševa suhtautui epäluulolla ennen Suomeen muuttoaan.

”Se oli niin luonnollista, etten sitä edes huomannut ennen kuin itse kuuluin ryhmään, jota kohtaan on ennakkoluuloja. Vasta silloin rupesin miettimään mistä se johtuu ja onko se epäreilua”, hän sanoo.

Ironista sinänsä, että yksi harvoista Latiševaan myönteisesti suhtautuneista suomalaisista oli hänen entisen miehensä tuttava, juutalainen kansanedustaja Ben Zyskowicz.

”Olen puhunut kakkosluokan kansalaisuudesta hänen kanssaan, ja hän on kertonut, ettei ole koskaan kohdannut Suomessa ennakkoluuloja juutalaisuutensa vuoksi.”

”Muutama vuosi sitten eräs venäläisjohtaja, nuori hyvin koulutettu fiksu mies, puhui minulle juutalaisista. Hän sanoi, ettei hänellä ole huonoa asennetta, jos juutalainen on yksin, mutta tilanne on eri, jos juutalaisia on monta. Psykologeilla riittää paljon työtä selvittää, mistä tällaiset ennakkoluulot tulevat.”

”Jos yksilöllä tai kansalla on terve, hyvä itsetunto, ei itseään tarvitse nostaa toisten kustannuksella. Ihmiset voisivat olla onnellisempia, jos pitäisivät muita kulttuureja rikkautena, josta voi oppia jotain uutta”, Latiševa sanoo.

Latiševalle Suomen tämänhetkinen maahanmuuttokeskustelu tuli yllätyksenä, kun hän viimeksi Suomeen saapuessaan luki lentokoneessa suomalaislehtiä.

”En ollut uskoa silmiäni, lehdet olivat täynnä artikkeleita ulkomaalaisista ja siitä, mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä. On tärkeää, että asioista puhutaan. Talouskriisi lisää maahanmuuttajakriittisyyttä, muttei selitä sitä kokonaan.”

Esimerkiksi Espanjassa työt, joita maahanmuuttajat tekevät, ovat pääosin niitä, jotka eivät kantaväestölle kelpaa.

”Molemmissa maissa, sekä Suomessa että Espanjassa, ongelma on pikemminkin väestön ikääntyminen, nuoria ei ole tarpeeksi maksamaan tulevia eläkkeitä.”

Huonoista kokemuksistaan huolimatta Latiševa ei pidä Suomea rasistisena maana. Hän puhuu mieluummin ennakkoluuloisuudesta ja uskoo, että nykypäivän suomalaisnuoret suhtautuvat muihin kulttuureihin jo suvaitsevammin.

”Ennakkoluuloista ei päästä yhdessä päivässä, koska ne eivät yhdessä päivässä syntyneetkään. Ulkomaalaisille järjestetään erilaisia integroitumisohjelmia yhteiskuntaan, mutta saman voisi tehdä myös toisinpäin.”

Lapsissa on maan toivo.

”Lapsille pitäisi opettaa jo pienestä pitäen, että ulkomaalaisia on, mutta se on hyvä asia eikä vika. Esimerkiksi koulussa ja mediassa pitäisi käydä myös tällaista keskustelua. Se on mahdollista, ja pakko, jos haluamme lapsillemme parempaa tulevaisuutta.”

Inna Latiševa: Ryssänä Suomessa. Otava 2010. 238 s.

Laura Haapala

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu