Kirjoittanut satu taskinen

Vääntyy, vaan ei säry

Lukuaika: 3 minuuttia

Vääntyy, vaan ei säry

Marja Björkin esikoisromaani Posliini purkaa pahuuden tabuja.

Timitran kylässä asuu Jaana, kuusivuotias tyttö, jota kukaan ei rakasta. Sitten hänen elämäänsä astuu äidin siskon mies, ihmeellinen kaupunkilainen maailmanmies Kurt, joka lupaa rakastaa. Jaana vietellään, kesytetään, manipuloidaan rakkaudeksi naamioidulla pahoinpitelyllä niin että hän itsekin alkaa uskoa sen olevan rakkautta. Mitä Jaana voisi muuta luullakaan? Hän ei ole toisenlaista koskaan kokenut.

Marja Björkin pedofiliasta kertovan esikoisromaanin lukeminen sai minut käymään itsekseni samantapaisia väittelyjä kuin katsoessani muutama vuosi sitten Bruno Ganzin ihmisenoloista Hitleriä elokuvassa Perikato. Posliinin päähenkilö ei tosin ole rikoksen tekijä, vaan sen uhri, mutta myös Björk on valinnut tabuja rikkovan tavan kertoa. Björk on lisäksi valinnut tarinalleen minäkertojan, mikä tekee lapsen seksuaalisten tunteiden kuvaamisesta vieläkin rajumman valinnan.

Kun Bruno Ganz sukelsi Hitlerin rooliin Perikadossa ja teki ”absoluuttisesta pahasta” ihmisen, monet pitivät tätä juuri oikeana lähtökohtana. Pahan alkuperä on meissä jokaisessa mahdollisuutena olemassa, he perustelivat. Taiteen tulee tarjota vaihtoehtoja Hollywood-tyylin pahan metsästysreissuille aina vain vierailla mailla.

Olen samaa mieltä. Eikä ajatuskaan ole uusi. Kaiken epämiellyttävän ja pelottavan projisoiminen ohjelmallisesti ja ainoastaan itsen ulkopuolelle on sekä epärealistista, vahingollista että valtavan uuvuttavaa.

Oliver Hirschbiegelin ohjaamasta elokuvasta oli kyllä mielipiteitä toiseenkin suuntaan. Niiden mukaan Perikato rikkoi tabuja väärällä tavalla, koska samalla kun Ganz ikään kuin teki pirusta ihmisen, katsoja koki inhon lisäksi myös samastumisen, ehkä paikka paikoin jopa säälin tunteita katsoessaan tuota uppoavaa ja tärisevää miestä. Tabun säännön mukaan näin ei saisi tapahtua. Ei riitä, että pahaa vastustaa. Pahaa ei saa koskettaa, saati sitten ymmärtää. Pahan pitäisi olla joka hetki pirullinen ja luotaan työntävä ja uhrin pitäisi joka sekunti tiedostaa se ja kärsiä.

Tabuina asioita on helpompi käsitellä kuin elävänä todellisuutena. Tai tosin päin: tabuina tiettyjä asioita ei tarvitse käsitellä ollenkaan.

Mutta oliko siepatun Natascha Kampuschin elämän jokainen sekunti kellarissa pelkkää kärsimystä kahdeksan vuoden ajan? Alleviivaan sanaa ”pelkkää”. En usko. Entä oliko hänen vangitsijansa Wolfgang Priklopil kaikissa tilanteissa ja kaikkien ihmisten kanssa aina ja jatkuvasti itse piru? Siis ”kaikkien” ja ”aina”. En usko sitäkään. Kuitenkaan ei ole epäilystäkään, että Priklopil teki todella ison rikoksen eikä Kampuschilla ollut siihen minkäänlaista syytä.

Ja silti Kampuschia alettiin pelastautumisensa jälkeen hyvin pian myös arvostella. Mikäs uhri se sellainen on, jonka suusta ei tule pelkkiä mustavalkoisia totuuksia, joka ylipäätään avaa suunsa, arvostelee mediaa ja poliiseja ja jolla näyttää menevän tätä nykyä jopa aika hyvin? Tabu typistää ihmisen kuviksi ja symboleiksi.

Björkin romaanissa lapsen hyväksikäyttäjä löytää keinon, jolla hän saa toimintansa näyttämään uhrin silmissä tavalliselta ja oikealta. Aluksi ehkä hiukan oudolta mutta loppujen lopuksi hyvältä ja etenkin ainoalta vaihtoehdolta. Björk tuo pahan lähelle, jopa inhottavan ja intiimin lähelle ja näyttää, kuinka se usein toimii: keinojaan varioiden ja vaivihkaa ujuttautuen. Rikoksen tekijällä ei myöskään ole lasta suojelevaa vaistoa, vaan ainoa pisto sydämessä johtuu pelosta jäädä kiinni. Vai pitäisikö puhua puuttuvasta omastatunnosta?

Posliini ei säry vaan se väännetään hitaasti kieroon. Paha ei saa palkkaansa. Mikä voisi olla isompi rikos, kuin pilata nuorelta ihmiseltä kyky pitkään aikaan tai ehkä koskaan tuntea oikeaa rakkautta? Sillä niin käy lapselle, jota pahoinpitelevät samat ihmiset, joita lapsi rakastaa ja joihin hän haluaa luottaa.

Entä onko tämä uskottavaa? On kyllä, valitettavasti. Tilastoista voidaan lukea insestin ja pedofilian uhreista ja rikoksen tekijöistä. Suurin osa lapsen hyväksikäyttäjistä löytyy lähiympäristöstä.

On yksiselitteisesti kammottavaa seurata, kuinka muutoin niin tarkkanäköinen Jaana kasvaa kiinni pahantekijäänsä. Lukija pakotetaan kokemaan ja tarkkailemaan itseään. Lukija synnyttää tarinan omalta osaltaan ja siten joutuu osalliseksi likaisesta työstä.

Ei jää epäselväksi, minkä kannan Björk rikoksen tekijään ottaa. Yllättyisin silti kovasti, mikäli tämän teoksen yhteydessä ei syksyn mittaan syntyisi kovaa keskustelua siitä, mitä taiteilija saa ja mitä hän ei saa. Kirjailija lienee tähän valmistautunut.

Marja Björk: Posliini. Like 2008. 265 s.

Artikkelin pitkä versio on luettavissa Voiman verkkolehdestä Fifistä. Vääntyy, vaan ei säry

Satu Taskinen