Uusliberalismin hiljainen vallankumous

Harva tunnustautuu uusliberalistiksi Suomessa. Professori Heikki Patomäki kertoo miksi.

Usein uusliberalismi on termi, jota vain opin vastustajat käyttävät. Kuitenkin vuonna 1947 perustetun Mont Pelerin yhdistyksen jäsenet kutsuivat itseään ylpeästi liberaaleiksi.

Filosofi Friedrich von Hayekin ympärille kokoontunut yhdistys halusi puolustaa yksilön ja markkinoiden vapauksia kaikkialla vallitsevia kollektivistisia ideoita vastaan. Hayek kirjoitti ehkä tunnetuimman teoksensa Road to Serfdom (1944) viimeisessä kappaleessa, että “vaikka meillä ei ole kykyä kääntää aikaa emmekä voi toivoa paluuta 1800-luvulle, niin meillä on mahdollisuus toteuttaa 1800-luvun ihanteet”.

Uusliberalismi tavoittelee paluuta 1800-luvun klassiseen talousliberalismiin. Yksilön vapaudet, yksityinen omistusoikeus ja vapaat markkinat edustavat hyvää, kaikki 1900-luvun kollektivistiset ideat edustavat sen sijaan pahaa.

Uusliberalismiksi voidaan nimittää kaikkia sellaisia suuntauksia, jotka kannattavat talousliberalistisia uudistuksia – silloinkin kun eivät tunnusta 1800-lukua ihanteeksi.

Uusliberalisti voi kuulua mihin poliittiseen puolueeseen tahansa, vaikka perinteisen vasemmisto/oikeisto-jaon näkökulmasta talousliberalismi on oikeistolainen aate. Puoluekenttä on muuttunut: aikahorisontti on lyhentynyt ja koko kenttä siirtynyt oikealle.

Uusliberalismin nousu alkoi pienistä tapahtumista ja valinnoista 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa. Näiden valintojen vaikutukset ovat kasautuneet ja ohjanneet maailman polulle, joka joissakin suhteissa on merkinnyt paluulta menneisyyteen.

Vuonna 1971 Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon irrotti dollarin kultakannasta ja siirsi sen maailman markkinoilla vapaasti kelluvien vaihtokurssien maailmaan. Globaali rahoitusjärjestelmä alkoi nopeasti asettaa ehtoja taloudenpidolle: valtioiden täytyy suosia ”liiketoiminnalle otollista ilmapiiriä”.

Silti 1970-luvulla uusliberalismi oli vielä enemmän käytäntö kuin ideologia. Monissa osin maailmaa se tuntui menneisyyden jäänteeltä. Kuitenkin kun Ronald Reagan ja Margaret Thatcher astuivat virkaan 1980-luvun alussa, he nostivat Friedrich von Hayekin sankarilliseksi vapauden puolustajaksi ja alkoivat toteuttaa talousliberaalia uudistusohjelmaansa.

Suomessa juuri kukaan ei tunnustaudu uusliberalistiksi. Valtaväestö uskoo edelleen hyvinvointivaltion periaatteisiin. Silti Suomea on uudistettu Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin oppien mukaisesti 1980-luvun loppupuolelta lähtien.

Suomi on pääsääntöisesti sääntöjen ja periaatteiden omaksuja, ei niiden luoja. Vaikka tämä on ollut jossain mielessä asianlaita koko itsenäisyyden ajan, se on yhä enemmän pitänyt paikkaansa viime vuosikymmeninä.

Suomen viimeaikainen historia on vain yksi muunnelma maailmanlaajuisesta uusliberalisaatiosta, joka on ollut itse itseään vahvistava tapahtumaketju.

Suomeen uusliberalismin ideat ovat saapuneet kansainvälisten järjestöjen kautta. Tärkeimpiä järjestöjä ovat olleet OECD (Organisation for Economic Co-operation and Development), Kansainvälinen valuuttarahasto imf ja Euroopan unioni (eu). Reaganin ja Thatcherin ajoista alkaen uusliberalismin oppia on tietoisesti levitetty näillä globaaleilla foorumeilla. Suomalaiset ovat oppineet läksyt kuuliaisesti.

Suomi seurasi myös Ruotsin esimerkkiä ja vapautti rahoitusmarkkinat ja pääomaliikkeet 1980-luvun kuluessa. Harri Holkerin hallitus (1987–91) alkoi varovaisesti liikelaitoistaa valtionhallintoa. Erityisesti 1990-luvun alun syvän laman jälkeen Suomessa on nopeasti siirrytty kvartaalitalouteen ja markkinoiden toimintaa jäljittelevään julkishallintoon.

Kvartaalitaloudessa liikkeenjohdon päätöksiä ohjaa pörssisijoittajille neljännes- tai puolivuosittain annettava informaatio. Tavoitteena on vaikuttaa kotimaisten ja poikkikansallisten sijoittajien vaikutelmiin, jotta yhtiön osakkeiden arvo nousisi mahdollisimman paljon (tai laskisi mahdollisimman vähän).

Samalla kun yksityisen markkinatalouden aikajänne on lyhentynyt ja toiminta tullut hermostuneemmaksi, niin valtion ja kuntien hallintoa on yksityistetty, ulkoistettu ja tehty mahdollisimman paljon yksityisten markkinoiden kaltaiseksi.

Suomessa sovelletut uusliberalistiset ideat ovat usein olleet kotoisin kansainvälisistä komiteoista, joihin on osallistunut pieni joukko valtionvarainministeriön virkamiehiä sekä liiketaloustieteen ja hallinnon asiantuntijoita. Mallina on toiminut angloamerikkalainen maailma.

Uudistukset ovat saaneet lisäauktoriteettia OECD:ltä, eu:lta ja siitä, että muuallakin näytetään toimivan samoin. Jos ”maailmalla” toimitaan näin, niin miksi ei myös Suomessa?

Eri hallitusten pääministerit, valtiovarainministerit ja pari muuta ministeriä ovat olleet perustamassa pieniä työryhmiä ja toimikuntia valmistelemaan näiden ideoiden sovelluksia Suomessa, usein virkamiesten aloitteista.

Varsinaisessa ideoinnissa ja valmistelussa on siis ollut mukana vain ani harva suomalainen, ja suurin osa heistä on toiminut valtiovarainministeriössä tai sen elimissä, mukaan lukien valtionhallinnon kehittämiskeskus ja valtion työmarkkinalaitos.

Useimmat ”rohkeat” yritykset marssia suomalaisen politiikan ja julkisuuden kentille uusliberalismin lippu uljaasti liehuen ovat epäonnistuneet. Suomessa uusliberalistinen vallankumous on toteutettu teknokraattisesti.

Teknokratia on sellainen oppi vallasta, jonka mukaan tekniikan osaajilla tulisi olla yhteiskunnassa hallitseva asema. Teknokraattisessa yhteiskunnassa valtaa käyttävät asiantuntijat: virkamiehet, tutkijat ja konsultit.

Suomessa asiantuntijavaltaan suhtaudutaan sitä nöyremmin, mitä kansainvälisempiä asiantuntijat ovat. Esimerkiksi Suomen ulkoministeriö saattaa maksaa kehitysapuvaroista huomattavan summan brittiläiselle kehityskonsulttifirmalle Overseas Development Institutelle, joka opettaa koulutustilaisuudessa virkamiehille Maailmanpankin uusliberaaleja ideoita, käsitteitä ja fraaseja. Asetelma on vastaansanomaton.

Korkeatasoiset kansainväliset asiantuntijat ovat kertomassa totuutta. Suomalaiset virkamiehet oppivat kaiken kuuliaisesti ja kirjoittavat siltä pohjalta Suomen uudet kehityspoliittiset linjaukset. Poliitikot ihailevat virkamiesten hyvää työtä, perustuuhan se parhaimpaan asiantuntemukseen. Kriittisiä kysymyksiä esittävät saavat ”hankalan” tai ”vanhakantaisen” maineen.

Systeemi on aukoton. Kenenkään ei ole tarvinnut puhua julkisilla kentillä sanaakaan uusliberalismin tai Milton Friedmannin tai Washingtonin konsensuksen puolesta, mutta silti Suomen kehityspolitiikka rakennetaan uudelleen niiden pohjalta. Ainoa erottelu mikä poliittisessa retoriikassa tarvitaan, on jako vanhaan ja uuteen.

Vanha on huonoa ja uusi hyvää. Kyse on siis vain modernisaatiosta, joka voidaan toteuttaa teknisesti asiantuntijoiden valmistelun pohjalta.

______________

Alter-globalisaatio

Kun globalisaatio nousi suureksi kiistakysymykseksi 1990-luvun loppupuolella, media alkoi kutsua vastahuippukokousten järjestäjiä ja mielenosoittajia ”anti-globalisaatioliikkeeksi”. Liikkeen sisältä otettiin pian käyttöön termi alter-globalisaatio (alun perin ranskaksi altermondialisme). Sillä korostettiin sitä, että globalisaatiokritiikki kohdistuu vain uusliberaaliin ja ekonomistiseen tulkintaan globalisaatiosta.

Alter-globalistit kannattavat maailmanlaajuista integraatiota silloin kun se tapahtuu moniarvoisesti, demokraattisesti, oikeudenmukaisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla. Termi juontaa juurensa myös Maailman sosiaalifoorumin tunnuslauseesta: ”Toisenlainen maailma on mahdollinen”.

______________

Talousliberalismi

Talousliberalismi puolustaa yksityisen omistamisen ja sopimusten tekemisen vapautta. Se syntyi 1600-luvun Hollannissa ja Britanniassa. John Locken (1632–1704) mukaan yksityisomistus on luonnonoikeus. Locken teoria omistusoikeudesta ja vapaudesta kasata vaurautta perusteli myös sitä, miksi valtion sisäisen hallinnan pitää perustua vauraiden miesten suostumukseen.

Talousliberalismin mukaan vapaat markkinat johtavat kaikille edulliseen lopputulokseen ikään kuin ”näkymättömän käden” toiminnan kautta. Markkinoilla on kyky luoda spontaani järjestys, joka on koko yhteiskunnalle hyväksi.

______________

Historian loppu

Saksalaisen filosofi G. W. F. Hegelin mukaan yhteiskunnan järjestäytymisperiaatteiden kehitys saavuttaa lopulta täyttymyksensä, kun valtiollisen liberalismin periaatteet vakiintuvat.

Vuonna 1989, vain muutamaa kuukautta ennen Berliinin muurin kaatumista, yhdysvaltalainen politiikan tutkija Francis Fukuyama esitti uushegeliläisen väitteen Historian lopusta. Yhdysvaltain asevoimien kuuluisassa ajatushautomossa työskennellyt Fukuyama tuli väitteensä vuoksi hetkessä maailmankuuluksi. Myöhemmin Fukuyama täsmensi, että vauraan arkielämän tylsyys ja ihmisen vietit ja kunnianhimo voivat vielä syöstä maailman uudelleen sotien ja poliittisen kuohunnan aikaan eli Historiaan.

Fukuyaman mielestä olisi kuitenkin järkevää hyväksyä, että Historia on päättynyt uusliberalismiin, joka takaa pysyvän vaurauden, vapauden ja rauhan maailmaan.

______________

Kehysbudjetointi

Kehysbudjetointi on rahankäytön suunnittelun menetelmä, jossa eri ministeriöille valtiontaloudessa ja toimialoille kuntataloudessa osoitetaan määrärahakehys, jonka sisälle niiden pitää sovittaa kaikki menonsa. Kehykset tai raamit turvaavat sen, etteivät ministeriöt ja toimialat ylitä niiden käytettävissä olevien määrärahojen kokonaissummaa. Tämä on keskitetty tapa suunnitella valtion menoja. Sen ensisijaisena tavoitteena on rajoittaa menojen kasvua tai jopa kääntää menot laskuun.

Kehysbudjetointi otettiin Suomessa käyttöön 1990-luvun alussa, osin myös vastauksena silloin alkaneeseen lamaan. Kehysbudjetoinnilla on ollut kaksi merkittävää vaikutusta. Ensinnäkin se on lisännyt valtiovarainministeriön valtaa suhteessa muihin ministeriöihin. Toiseksi se on toiminut tehokkaasti muun muassa sosiaali-, terveys- ja koulutusmenojen lisäämisen automaattisena rajoittimena riippumatta siitä, kuinka perusteltuja lisäykset jollekin alueelle olisivat.

______________

Globalisaatio

Yhteiskuntatieteissä globalisaatio eli maapalloistuminen tarkoittaa yhteiskunnallisten suhteiden alan laajenemista ja fyysisen etäisyyden merkityksen pienenemistä. Tämän vuoksi yhteiskunnalliset valta- ja riippuvuussuhteet ovat yhä intensiivisemmin poikkikansallisia ja myös poikkimantereellisia.

Sanan toisessa eli ekonomistisessa merkityksessä globalisaatiolla viitataan yritysten toimintakentän ja -kulttuurin muutoksiin. Tyypillisenä oletuksena on, että pääoman liikkeet ovat vapaita rajoituksista ja säätelystä, tai vaihtoehtoisesti, että niiden pitäisi olla vapaita rajoituksista. Tässä mielessä globalisaatio tarkoittaa poikkikansallista uusliberalismia.

Termiä globalisaatio alettiin käyttää 1980-luvun alussa. Kun Harvardin kauppakorkeakoulun professori Theodore Levitt julkaisi artikkelin ”Markkinoiden globalisaatio” vuonna 1983, yli 1 000 yritystä tilasi välittömästi yhteensä 35 000 kopiota artikkelista.

______________

Ote kirjasta Heikki Patomäki: Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. WSOY 2007.

Katso myös Suomen-malli on optinen illuusio.

Heikki Patomäki

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *