Ihmisen luonto: Pitäjänmäen juna-asemalla ymmärsin vihdoin, mitä oli tehtävä. Tunne oli pakahduttava. Oli päästävä hiihtämään.
Sinä päivänä Helsingissä satoi lunta. Olin hukassa elämäni kanssa enkä tiennyt minne mennä. Pitäjänmäen juna-asemalla ymmärsin vihdoin, mitä oli tehtävä. Tunne oli pakahduttava. Oli päästävä hiihtämään.
Ladulla suksi luisti ja piti. Tunsin lihaksieni ja keuhkojeni työskentelevän lujasti, mutta en väsynyt.
Suhde hiihtämiseen syveni nopeasti. Lomalla Kainuussa heräsin joka päivä aikaisin, koska keväällä ladut ovat aamuisin parhaimmillaan. Jo ennen puoltapäivää lumesta tulee inhottavaa mössöä, jossa suksi ei luista.
En ole mikään luonnon tarkkailija. Enemmänkin nautin hiihtämisessä vauhdista sekä potkujen suhinasta ja sauvan iskujen naksahduksista muodostuvasta meditatiivisesta tahdista. Onneksi vaaralla on niin kaunista, että parkkiintuneempikin puuskuttaja pysähtyy toisinaan huokailemaan maisemia. Oman ruumiin rajat tulevat silti vastaan. Kuten kymmenen kilometrin lenkki kilpaladulla ilman juotavaa. Hiki valuu silmiin ja suuta kuivaa.
Myös luonnon suhteen on oltava varovainen. Kerran lähdin ystäväni kanssa ladulle liian myöhään iltapäivällä. Aurinko laski ennen lenkin puoliväliä. Loppumatkalla emme nähneet latua ja ajatus susista pelotti.
Hiihtäminen avaa uuden ulottuvuuden talveen. Aikaisemmin inhoamani vuodenaika tuntuu nyt odottamisen arvoiselta. Kesällä Vuokatissa kävelin lempihiihtoreittini patikoiden, mutta se ei tuntunut samalta. Matka taittui tuskaisen hitaasti ja loppumatkasta astuin mutakuoppaan.
Joidenkin mielestä hiihtäminen on ihanan luonnollista urheilua. En ole siitä aivan varma.
Nykyään kaikilla ohitseni pyyhältävillä luistelutyylin kannattajilla on Vuokatissa vartaloa myötäilevät värikkäät hiihtoasut, joiden alla on epäilemättä hien ihon pinnalta pois siirtävä alusasu.
Monojen muotoilu vie ajatuksen avaruuteen. Vuokatissa hiihtäminen on miellyttävää, koska ladut tasoitetaan joka aamu. Hiihtosäiden alkua aikaistetaan keinolumella. Kesälläkin voi hiihtää, putkessa.
Nyt olen ollut vuoden hiihtämättä. Uudenvuoden jälkeen näin unta, jossa etsin vanhoja monojani. Pukukopissa oli myös toinen hiihtäjä. Hänellä oli uudet, kiiltävät monot.
Keväällä lumien sulaessa ostin ensimmäisen t-paidan, joka tunnustaa kiintymystäni. Kaipuun kasvaessa puen ylpeänä päälleni paidan, jossa lukee: ”Cross Country Team”, maastohiihtojoukkue.
Anna-Reetta Korhonen
