Utopia naisten maasta

Äitien yhteiskunnassa ei ole sotaa eikä viinaa.

Oman aikansa räväkkä feministi Charlotte Perkins Gilman ei onnistu enää pökerryttämään radikaaliudellaan. Gilmanin vuonna 1915 ilmestynyt Herland-teos kuvaa yhteiskuntaa, jonka ovat rakentaneet naiset. Savukeidas julkaisi teoksen ensimmäisen suomennoksen tänä keväänä.

Asetelma on herkullinen: kolme tutkimusmatkailijaa (ajalle tyypillisesti tietenkin miestutkimusmatkailijaa) ovat kuulleet huhua Etelä-Amerikassa sijaitsevasta naisten maasta, valtiosta, jossa ei asu yhtään miestä. Pohjoisamerikkalaisia tutkimusmatkailijoita kiehtoo tietenkin tämä mahdottomuus: missä miehiä ja poikalapsia pidetään, suvunjatkumiseen heitä kuitenkin tarvitaan?

”Heitä [miehiä] on luultavasti vähän ja he ovat kenties piiloutuneet johonkin. Koska maa vaikuttaa jonkinlaiselta matriarkaatilta, kuten Van kertoo, he luultavasti asuvat kauempana vuorilla ja antavat naisten asua tällä puolella maata – eräänlainen kansallinen haaremi siis! Mutta jossain on oltava miehiä, huomasitte kai vauvat?”

Kun miehet sitten pääsevät naisten maahan Herlandiin ja oppivat heidän kielensä ja tapansa, selviää, että naiset ovat kehittyneet sikiämään itsestään. Jonkinlainen Maria-syndrooma sillä erotuksella, että poikalapsia yhteiskuntaan ei synny.

Valitettavasti kirja on ihan pirun tylsä.

Loputonta hehkutusta siitä, miten kaikki on paremmin yhteiskunnassa, jonka ovat muotoilleet seesteiset, vahvat ja älykkäät naiset. Lapset koulutetaan vaivihkaa tukien heidän omia kiinnostuksenkohteitaan. Ilmasto on ihanteellinen, kaikkialla on viljavaa maata.

Niin, olisipa asetettu Herland Suomen korkeuksille. Ei olisi niin seesteistä, kun suota olisi kuokittu ja kulotettu metsää.

Viinaa tai viiniä yhteisössä ei ilmeisestikään nautita tai siis ole opittu polttamaan. Kaikki ovat tasavertaisia ja lapsista huolehditaan kollektiivisen äitiyden merkeissä. Kaikki eivät voi lisääntyä, koska Herlandin pinta-ala on pieni. Syntyvyyttäkin on opittu sääntelemään luonnolle sopivalla tavalla.

”Äiti maa kantoi hedelmää. He söivät ainoastaan äitiyden hedelmiä, siemenistä ja munista kasvaneita. He syntyivät yksin äitiyden kautta ja äitiyden kautta he myös elivät – elämä oli heille ainoastaan äitiyden pitkä sykli”, Gilman hehkuttaa.

Kirjan poikkeuksellisuutta on myös selkeä lihansyönnin ja tehotuotannon vastustaminen. Koko yhdysvaltalainen ja eurooppalainen elämäntapa on suurennuslasin alla.

Ville-Juhani Sutisen suomennos on sujuva. Sutinen on viitteillä jättänyt muutamia tienviittoja kääntäjän työhön: hän selvittää sanavalintojaan ja ajan sananlaskuja. Välillä vähän turhaankin.

”Gilman käyttää tässä yhteydessä 1900-luvun amerikkalaisessa puhekielessä yleistä, sittemmin jo unohdukseen vaipunutta hellittelynimeä ja seksuaalista termiä ’peacherino’. Sen merkitys on tytöttelevä ja usein eroottissävytteinen, lolitamainen. Persikkainen tai persikki voisi kenties olla osuva suomennos”, Sutinen selittää.

Esipuheessa Syrjäinen laakso kuin äidin syli Ville-Juhani Sutinen analysoi ja esittelee teosta oivallisesti.

”Gilmanin tarkoitus ei ole korottaa naista miehen yläpuolelle, vaikka Herlandin maa onkin ilmentymä siitä. Pikemminkin hän pyrkii osoittamaan uudesta perspektiivistä mahdollisuuksia yhteiskunnalliselle muutokselle ja tekemään selväksi, että naiset voivat elää miesten rinnalla toteuttaen yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Teos on opetuksen kolminkertainen alleviivaus, ei toivotun tilan esitys.”

Paremmin kirjan ajatusta ja henkeä ei voi tiivistää.

Charlotte Perkins Gilman: Herland. Savukeidas 2009. 288 s.

Hannele Huhtala

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu