Ugandalaisia unelmia

Kyangwali, Opit, Palenga… Ugandan pakolaisleirien asukkaat haaveilevat kotiinpaluusta. Ihmisen alkukodissa soditaan. Panoksena on Ugandan tulevaisuus, sillä sotilaat ovat lapsia.

Ensimmäinen päivä länsiugandalaisella Kyangwalin pakolaisleirillä herää vehreänä.

Kymmenen suomalaistoimittajaa kömpii aamutuimaan Pakolaisavun kahteen maasturiin, minun autoani ajaa Suomen Pakolaisavun työntekijä Raphael Ogwetta. Kullekin suomalaistoimittajalle on hankittu omat haastateltavat. Jätämme yksitellen muut kyydistä. Olen matkalla leirin laidalle sudanilaisten pakolaisten alueelle Ngruween tapaamaan vaatteita kierrättävää Mr. Jumaa.

Kun saavumme hänen majalleen, pihassa seisoo vain pieni lapsi. Raphael Ogwetta epäilee, että mies on jossakin lähellä. Hyppäämme takaisin maasturiin ja lähdemme liukumaan pitkin tiilenpunaista lateriittitietä. On sadekauden loppu. Öisin sataa ja päivisin paistaa aurinko. Tiet ovat huonossa kunnossa, ainoastaan maastureilla on järkevää liikkua ja liukua pitkin kuraisia polkuja.

Muutaman mäen jälkeen pysähdymme. Huomaamaton polku majoille lähtee keskeltä korkeaa maissipeltoa. Pihapiiri aukeaa maissipellon keskelle, sitä reunustaa viisi savimajaa, joista yksi on katos eläimille. Kukaan asukkaista ei tiedä, missä Mr. Juma on.

“Haluatko sen sijaan nähdä, kuinka poltetaan paikallista giniä?”, Ogwetta kysyy.

Läheisen puun juurella häärää nainen peltitonkan ja nuotion äärellä.

Nainen on 25-vuotias Grace Lamwaka, pakolainen Sudanista ja neljän lapsen äiti. Lamwaka perheineen tuli tälle leirille elokuussa 2002, heidät oli aiemmin Ugandassa sijoitettu pakolaisleirille Acholi-Piihin, Paderin piirikunnassa. Heidät siirrettiin turvaan Kyangwaliin, koska Acholi-Piissä oli turvatonta. Etelä-Sudanista Lamwakan perhe pakeni jo lähes kymmenen vuotta sitten.

“Olen onnellinen täällä. Palaisin mielelläni kotiini, mutta Sudanissa on sota, täällä on asiat paremmin”, Lamwaka sanoo.

“Olen aina polttanut viinaa. Arege valmistetaan hirssistä, maissista ja kassavasta. Yhdestä pannullisesta saa 7–8 pullollista. Kerralla poltan kolme pannullista, ainekset maksavat 7000 shillinkiä. Saan myynnistä 8000–9000 shillinkiä, joskus enemmän. Jos juomasta tulee tarpeeksi katkeraa, voin myydä sitä kalliimmalla”, Lamwaka kertoo. “En juo tätä itse, joskus poltan ja juon pehmeämpää kwete-juomaa.”

Yksi pullo katkeraa aregea maksaa noin 300 shillinkiä. Kalliimmalla viinaa ei voi myydä. Vertailuhintana 700 shillingillä saa nipun katto-olkia. Viina myydään kotoa, eikä se Lamwakan mielestä aiheuta ongelmia leirillä.

Kun kiemurtelemme jälleen kuraisilla teillä, kysyn Raphael Ogwettalta, onko hänen mielestään alkoholin käyttö leirin alueella ongelma.

“Jossakin vaiheessa hallinto suunnitteli, että viinan myynti keskitetään keskustaan, että sitä hallittaisiin paremmin. Sillä ajateltiin hillittävän raiskausten määriä. Minusta raiskaukset eivät johdu viinanjuonnista, vaan nuorten poikien asenteista. Ihmiset ovat niin turhautuneita, viinaa juomalla he vahingoittavat vain itseään”, Ogwetta toteaa.

Keskipäivän kuumin aurinko on jo hellittänyt otettaan. Kävelen Ogwettan kanssa Kyangwalin pakolaisleirin keskustassa Kasongassa kohti leirin elokuvateatteria. Se on keskusaukion putiikkien jälkeen viimeinen savitalo oikealla. Talo on korkeampi kuin muut rakennukset, mutta yhtä koruton. Savisen seinän keskellä on kapea lautaovi.

Omistajat eivät ole vielä paikalla, mutta siivooja päästää meidät kurkistamaan sisälle. Maalattialla on edellisen illan näytöksen jäljiltä karkkipapereita. Penkkeinä on ohuet riu’ut, jotka täyttävät koko hämärän salin. Salin perällä valkokankaan virkaa toimittaa 17-tuuman televisio, joka nököttää hataralla hyllyllä, alla videonauhuri. Saliin tunkee muitakin ihmisiä. Ogwetta sanoo, että meidän kannattaa palata tunnin kuluttua, omistajat tulevat silloin.

Teatterin omistajat vaihtuivat muutama kuukausi sitten, kun paikan rakentanut mies pääsi Kanadaan uudelleensijoituksen avulla. Hän myi teatterin kahdelle sudanilaispakolaiselle Mr. Nelson Kwajelle ja Mr. Kenedylle, joita nyt odotamme.

Palaamme teatterille, mutta vieläkään omistajia ei näy missään. Ogwetta huikkaa vastapäisen kojun myyjälle jotakin ja kävelee tätä kohti. Mies on toisen omistajan, Mr. Kenedyn veli, Daniel Guya, joka pitää keskusaukiolla kännykkäliittymiä myyvää kojua.

“Teatterissa näytetään musiikkia, elokuvia, actionia ja jalkapalloa. Elokuvalippu maksaa 100 shillinkiä, jalkapalloon liput maksavat 300 shillinkiä. Jalkapallo saa paikan täyteen! Elokuvia näytetään yleensä kello 14–21. Jos lapsilla on koulupuku, he eivät saa tulla katsomaan ohjelmaa. Heidän täytyy mennä kouluun”, 17-vuotias sudanilaispakolainen Daniel Guya kertoo. Hän käy elokuvissa aika usein.

“Suosikkielokuvani on Last Wedding. Se on nigerialainen elokuva, jossa rikkaat auttavat köyhiä”, Guya kertoo.

“On ongelmallista, jos ihmiset juovat viinaa teatterissa, siitä syntyy väkivaltaa ja turhaa huutamista. Muuten salissa saa syödä, mutta ei saa polttaa eikä juoda. Täällä on niin paljon työttömiä, ihmiset ovat turhautuneita, siitä syntyy välikohtauksia”, Daniel Guya kertoo.

Vastapäätä katua generaattori hurahtaa käyntiin, näytös alkaa pian. Guya jää myyntikojulle, kävelemme Ogwettan kanssa sisään.

Aluksi näytetään musiikkivideoita, joilla houkutellaan asiakkaita. Ensimmäinen nauha pyörii jo, se on MTV:ltä nauhoitettu Mariah Careyn musiikkivideo.

Seuraava musiikkivideo on kuvattu Hoimassa, leirin lähikaupungissa. Afrikkalaista räppiä esittävän Lover Boyn video toistaa kotivideotasolla kaikki länsimaisten musiikkivideoiden kliseet. Huivipäiset tytöt tanssivat kehnosti miesräppärin ympärillä. Tunnen valtavaa myötähäpeää.

Poistumme salista ennen kuin tämän illan ensimmäinen elokuva alkaa. Tänään esitetään Rambo II.

Anteeksiantaminen on syvään juurtunut asia ugandalaisessa kulttuurissa. Maassa on käytössä vapausrangaistusjärjestelmä ja traditionaalinen, anteeksiantamiseen perustuva rituaali, mato oput. Tapaamme Gulussa acholi-kansojen korkeimman kuninkaan kaksi varakuningasta, George William Lugayin ja Otinga Atviga Otto Yain. Korkein kuningas David Rwot Onen Acana II:n hallitsee 52:n eri acholi-klaanin kuninkaita. Nykyään kuningas vain ylläpitää kulttuuria. Toimittajien tapaamisesta kuninkaiden kuningas estyi, koska hän osallistuu rauhanneuvotteluihin Sudanissa.

“Kansoillamme on ollut sukupolvien ajan käytössä mato oput – anteeksiantamisen perinne. Jos joku tekee murhan, ei sitä voi maksaa toisella murhalla”, Otinga Atviga Otto Yai aloittaa esitelmänsä ugandalaisesta kulttuurista.

Rituaalissa sekä murhaaja että hänen murhaamansa henkilön perheen pää kohtaavat klaanin kuninkaan järjestämässä tapaamisessa. Murhan hetket käydään tarkoin läpi, ja jos molemmat osapuolet ovat valmiita sopimaan asian, päätetään korvaussummista. Tämän jälkeen osapuolet juovat yhteisestä maljasta, johon on uutettu oput-puun juuresta katkeranmakuinen juoma. Se maistuu niin pahalta, ettei sitä haluaisi kukaan juoda uudestaan. Lopuksi syödään yhdessä.

“Rituaali on täynnä symboleja. Oput-puut kasvavat rykelmässä, niinpä uutteen juominen on symboli perheiden yhdistymisestä uudelleen”, Yai sanoo.

Lapset eivät rituaaliin osallistu. Lapsisotilaisiin järjestelmää sovelletaan siten, että jos sotilas on varma kenet on tappanut, jompikumpi sotilaan vanhemmista suorittaa rituaalin.

“Miehet synnyttävät kaikki sodat, naiset ovat sodissa vain kärsijöitä. Niinpä naiset eivät juo mato oputissa katkeraa juomaa. Naisen tekemää murhaa pidetään todella harvinaisena”, Yai lisää.

Toinen esimerkki ugandalaisesta anteeksiantamisesta on valtion organisoima armahduskampanja, Amnesty Commission. Vierailemme järjestön pohjoisen alueen virkailijan Mary Okerin luona.

“Levitämme lentolehtisiä monilla kielillä ja puhumme radiossa. Viestimme on: palatkaa takaisin, tekonne annetaan anteeksi. Viesti on suunnattu lapsisotilaille, kaapatuille lapsille”, Oker kertoo.

Amnesty Commission sai alkunsa vuonna 2000, kun hallitus otti käyttöön turvapaikkalain, jolla haluttiin taata, että lapsisotilaat uskaltaisivat palata koteihinsa ja sota saataisiin loppumaan.

Paenneet lapset viedään ennen kotiinpaluuta kuntoutuskeskuksiin. Niitä ylläpitää muun muassa kansainvälinen World Vision ja ugandalainen GUSCO, Gulu Support The Children Organisation. Kuntoutuskeskuksissa lapset voivat olla niin kauan kuin haluavat. Kuntoutuksen jälkeen lapsille myönnetään turvapaikkasertifikaatti todistukseksi siitä, että heille on annettu anteeksi sotarikkomuksensa. Alle 12-vuotiaat lapset eivät tarvitse sertifikaattia lainkaan.

“Gulun alueella on dokumentoitu 8 000 palannutta lasta, näistä 3 000 on alle 12-vuotiasta, heidätkin kirjataan”, Oker kertoo. Hänen arvionsa mukaan puskissa on yhä tuhansia lapsia.

“Palanneet lapset on otettu hyvin vastaan. Ihmiset tulevat katsomaan, että joko minun lapseni olisi palannut. Siksi ei ole ongelma löytää lasten vanhempia tai isovanhempia.”

Pitkä sisällissota kuuluu pohjoisen pakolaisleireille siirrettyjen ugandalaisten kertomuksissa. Vierailemme Pohjois-Ugandassa Opitin evakkoleirissä, jossa on 51 000 asukasta. Heistä 280 on entisiä lapsisotilaita. Vastaamme kävelee 32-vuotias Amos Okelokoko. Hän on tavallinen evakko, paitsi että hänen kasvonsa ovat vääristyneet Lord’s Resistance Armyn eli Herran vastarinta-armeijan väkivaltaisuuden merkiksi. Opitiin Okelokoko muutti 2002, kun hänen kotikylässään Wiiwengissä ei ollut turvallista asua.

“LRA hyökkäsi leiriin eräänä yönä vuonna 2003. He hakkasivat ihmisiä ja ryöstelivät. Minut vangittiin kahdeksi päiväksi. Ensin he aikoivat tappaa minut, mutta sitten he päättivätkin leikata huuleni ja antaa minun palata. Olen muille muistutus: LRA on paha”, Amos Okelokoko kertoo ja pyyhkii kangasrievulla suupieltään. Hänen huuliaan on hoidettu korjausleikkauksin kolme kertaa, pahat kivut jatkuvat yhä.

“Sieppaaminen muutti elämäni, ihmiset eivät katso minua enää samalla tavalla. Minusta lapsisotilaiden armahtaminen ei ole riittävää, jotakin heidän pitäisi maksaa”, Okelokoko lisää.

Francis Odokonyero istahtaa Okelokokon viereen. 18-vuotias Odokonyero oli vuoden LRA:n lapsisotilaana. Hänen kotikylästään Awat Lelasta tuli LRA:n iskun kohde 26. lokakuuta 2001.

“Olin silloin 14-vuotias. Sotilaat sanoivat, että he tappoivat äitini. En voinut itkeä, sotilaat olisivat tappaneet minut. Päätin sopeutua”, Odokonyero muistelee hiljaisella äänellä.

Sotilaana Odokonyero tappoi useita ihmisiä ja ryösti kyliä. Hän kertoo, että yleensä 5–7 hengen ryhmät suorittivat hyökkäykset. Sissiliike on köyhä ja ammuksia piti säästää. Se johti tappojen brutaalisuuteen, kirveiden ja muiden epämääräisten aseiden käyttöön.

“Lapsisotilaina oli tyttöjäkin, mutta yleensä naiset jaettiin komentajien käyttöön.”

Eräässä iskussa Odokonyeron ryhmä kärsi tappion ja hänen sotilasystävänsä kuolivat. Hän päätti palata kotiin. Pakonsa jälkeen Odokonyero oli World Visionin kuntoutuskeskuksessa puolitoista kuukautta. “Sain selville, ettei äitini ollutkaan kuollut. Se oli käännekohta, halusin takaisin kotiin.”

Nyt Odokonyero haluaisi opiskella puusepäksi ja perustaa oman perheen.

“Rukoilen sotilaiden pelastumisen puolesta. Olen oppinut paljon anteeksiantamisen myötä”, Odokonyero sanoo. Hänellä on Amnesty Commissionin sotasyytteistä vapauttava sertifikaatti.

Käymme vielä Palengan leirillä. Siellä eräs tärkeä asia on paremmin kuin muualla. Pakolaiset saavat käyttää mielin määrin vettä, sillä UNICEF ja AMREF (African Medical and Research Foundation) ovat rakentaneet leirille kunnolliset vesipisteet.

YK:n kehitysohjelman UNDP:n työntekijä Bruno Otto kertoo vertailun vuoksi, että Opitin leirillä ihmisillä on käytettävissään vettä noin 6 litraa päivässä. Länsi-Ugandassa Kyangwalin leirillä ihmisillä on käytettävissään noin 15 litraa.

Suomalainen käyttää vettä 160 litraa vuorokaudessa, yhdysvaltalainen 500 litraa.

Tapaamme Palengassa tavallisen evakkoperheen, joka haaveilee kotiinpaluusta. Istumme perheen majassa, johon heidän elämänsä on sullottu. Samassa majassa asuu perheen kolme lasta, äiti, isä ja isän veli.

“Tulimme leirille vuonna 2000. Haluaisimme jo palata, mutta olemme vielä varovaisia rauhan suhteen. Jos nyt lähtisimme, ja rauha kariutuisikin, joutuisimme taas palaamaan”, lasten isä, 24-vuotias Dennis Ocol huokaa.

“Olemme ammatiltamme maanviljelijöitä, mutta täällä työmme on odottaa Maailman ruokaohjelman seuraavaa ruokalähetystä”, Ocolin veli Jeffrey Opiro puuskahtaa. “Ruokaa ei ole tarpeeksi. Koetamme päästä rakennuksille töihin, jotta saisimme rahaa.”

Majan maalattia on puhdas. Patjat on nostettu seinustalle. Seinän vierustalla on tulisija, jauho- ja riisisäkit, polkupyörä, polttopuita, vaatetanko, astioita ja pikkuradio.

“Lapsemme ovat syntyneet tässä majassa”, perheen äiti, 20-vuotias Scovia Apio sanoo. “Olemme olleet onnellisia, emme ole sairastuneet koleraan.”

Hannele Huhtala

Uganda diktaattorien kynsissä

Itä-Afrikassa sijaitsevassa Ugandassa on 28,8 miljoonaa asukasta. Sen pääkaupunki Kampala sijaitsee päiväntasaajalla. Maan viralliset kielet ovat englanti ja swahili, mutta maassa puhutaan kymmenittäin myös muita kieliä. Ugandan naapurimaita ovat Kenia, Sudan, Kongon demokraattinen tasavalta, Ruanda ja Tansania.

UNHCR:n tiedon mukaan vuoden 2005 alussa Ugandassa oli yhteensä 248 557 pakolaista. Pakolaisleireillä on sudanilaisia, kongolaisia ja ruandalaisia, mutta myös maan sisäisiä pakolaisia ja pakolaisia muista Afrikan maista. Maan sisäisiä pakolaisia arvioidaan olevan pelkästään Gulussa noin 460 000. Ugandalaisia pakolaisia muissa maissa oli tuolloin lähes 27 000.

Ugandan viranomaiset ja YK:n kehitysohjelman UNDP:n työntekijät pitävät Ugandan pakolaispolitiikkaa parhaana maailmassa. Syyksi he arvelevat sen, että ugandalaiset itse ovat olleet useita kertoja pakolaisina naapurimaissaan: he tietävät minkälaista apua pakolainen tarvitsee.

Uganda itsenäistyi Britannian siirtomaavallasta 9. lokakuuta 1962. Maan poliittinen historia on tunnettu hirmuhallitsija Idi Aminista, joka johti maata vuosina 1971–79. Nykyinen presidentti Yoweri Museveni on ollut vallassa vuodesta 1986. Museveni osallistui sotaan, joka syöksi Aminin vallasta, sekä Aminia seuranneen Milton Oboten syrjäyttämiseen vuonna 1985.

Sen jälkeen Musevenin johtama kapinallisryhmä National Resistance Army otti vallan.

Idi Amin värväsi armeijaansa Ugandan pohjoisosista pääkaupunkiin kulkeutuneita ihmisiä, joilla ei ollut työtä. Ugandassa samoin kuin esimerkiksi Suomessa köyhältä maaseudulta lähdettiin kaupunkeihin etsimään parempaa tulevaisuutta. Musevenin ottaessa vallan pohjoisesta kotoisin olevat acholi-sotilaat pakenivat kotiseuduilleen ja muodostivat vastarintaryhmittymiä.

Niistä suurin ja pahamaineisin on Lord’s Resistance Army (LRA), Herran vastarinta-armeija. LRA tunnetaan lapsien kaappaamisesta sotilaikseen. Ryhmittymä toimii sekä Ugandassa että Sudanissa, sitä johtaa itsensä profeetaksi julistanut Joseph Kony. LRA:n ja Ugandan välinen sota on jatkunut 20 vuotta.

LRA taistelee perustaakseen Konyn ohjaamana Pohjois-Ugandaan kymmenelle käskylle perustuvan yhteiskunnan, mutta se taistelee myös Musevenin hallintoa ja etelän baganda-väestön ylivaltaa vastaan.

Sissiryhmän toiminnan vuoksi maan pohjoisosien kylien ihmiset on siirretty suojaan evakkoleireille. Kansainvälinen rikostuomioistuin on tuominnut LRA:n toiminnan ja määrännyt sen johtajat kiinniotettaviksi.

Museveni voitti maaliskuussa 2006 presidentinvaalit, jotka olivat ensimmäiset monipuoluevaalit sitten vuoden 1980. Musevenia on kuvattu hyväntahtoiseksi diktaattoriksi.

Tällä hetkellä käynnissä on sisällissodan rauhanneuvottelut.

Kirjoittaja osallistui Suomen Pakolaisavun järjestämälle Pakolaistietoa toimittajille -kurssille. Toimittajaryhmää Ugandassa opastivat Suomen Pakolaisavun, Finnish Refugee Councilin (FRC) , Tarja Saarela-Kaonga ja YK:n kehitysohjelman UNDP:n työntekijät Bruno Otto ja Simon Omoding.

Lue lisää Ugandasta täältä!

Hannele Huhtala

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu