Työläisen vakuutus?

Työväestö ei voi vakuuttaa itseään talouden riskeiltä kuten keski- ja yläluokka.

Yhä useammin yritysten valintoja ohjaavat kansainvälinen kilpailu: taistelu markkina-alueista, raaka-aineista ja halvemmista tuotantokustannuksista. Kilpailun ja sijoittajien voitto-odotusten myötä yrityksen toimintojen siirtäminen kohdistuu tunnetusti myös kannattavaan toimintaan. Työntekijöiden, kansalaisten ja poliitikkojen on yhä vaikeampi ennakoida taloudellisia ja sosiaalisia riskejä.

Yritykset hyödyntävät kullakin sijaintialueella infrastruktuurin, tuotantotuet ja työvoiman, mutta muutostilanteissa ne jättävät yritystoiminnan siirroista aiheutuvat kustannukset valtion, kuntien, sosiaalivakuutusinstituutioiden ja työntekijöiden kannettavaksi. Suuryritysten taloudelliset riskit hajautetaan myös alihankkijoiden niskoille.

UPM:n Voikkaan, Nokian, Perloksen ja Stora Enson kaltaiset tapauksessa herättävät kysymyksen, kenellä on oikeastaan vastuu yritystoiminnan muutoksista aiheutuvista yhteiskunnallisista kustannuksista. Riittävätkö nykyiset puskurit ja kestääkö niiden rahoituspohja? Vai tulisiko vastuuta ja kustannuksia jakaa uudella tavalla?

Saneeraavan yrityksen osakkeisiin sijoittaneet voivat saada voittoja. Saneerattavat työntekijät taas menettävät työpaikkansa ja tulonsa. Saneeraavan yrityksen vanha sijaintipaikka kokee verotulojen menetyksen ja uusi sijaintialue talouskasvun. Sosiaalivakuutusrahastot joutuvat puolestaan valtion ja kuntien kanssa sosiaaliturvan, muutosturvan ja työvoimapoliittisten tukitoimien maksumiehiksi.

Näin on ennakoitavissa myös meneillään olevien Stora-Enson saneerausten osalta, mutta ilmiön tekee monimutkaisemmaksi se, että Kela ja valtio ovat merkittäviä Stora-Enson osakkeenomistajia. Se on kuitenkin varmaa, että taloudelliset riskit ja riskitietoisuus koskevat eri tavoin väestön eri ryhmiä.

Tutkijat Perrotti ja von Thadden ovat arvioineet, miten riskit mahdollisesti vaikuttavat väestön eri ryhmien riskitietoisuuteen ja miten yhteiskuntaluokat – yläluokka, keskiluokka ja alaluokka – pyrkivät suojautumaan taloudellisilta riskeiltä ja mitä riskien hallinnan politiikkaa he kannattavat.

Vaikka äänestäjät ja työntekijät eivät voi suoraan vaikuttaa yritysten päätöksentekoon edes valtiojohtoisissa yrityksissä, voivat työntekijät ainakin vaatia tiukempaa yritysten toiminnan kontrollia ja tukea työntekijöiden intressejä tukevia investoijia. Miten nämä sijoitukset vastaavat yksittäisten työntekijöiden tai äänestäjien intressejä, riippuu yksilöiden varallisuudesta. Korvaukseksi inhimillisen pääoman riskeistä työläiset vaativat kompensaatioita ja osuutta marginaalituottavuudesta.

Kun muut äänestäjät voivat pyrkiä rajoittamaan työntekijöiden vaatimuksia ja sallivat yritysten hajauttavan yritystoiminnan riskejä, pyrkivät köyhät työntekijät vastustamaan finanssimarkkinoiden vapautta. Köyhät kaipaavat pikemminkin kompensaatioita työtulojen riskeille ja vaativat tiukempaa pankkien kontrollia.

Mutta köyhätkin voivat joutua ristiriitaisiin tilanteisiin silloin, kun Nokia perustelee yrityksensä sulkemista Bochumissa ja siirtävänsä tuotannon Romaniaan siinä tarkoituksessa, että se voisi tuottaa kuluttajille entistä halvempia kännyköitä.

Jos kuluttajat haluavat halpoja tuotteita, he voivat ummistaa silmänsä globalisoituvan tuotannon muilta ulottuvuuksilta, kuten siltä miten kaupan ketjut polkevat työntekijöiden sosiaalisia oikeuksia. Superkapitalismi on myös meissä.

Heikossa asemassa olevan työvoiman aseman tekee muita vaikeammaksi se, että ylä- ja keskiluokan työntekijät äänestävät alhaisempien kompensaatioiden ja lievemmän kontrollin puolesta. Sen sijaan rikkaat kannattavat pankkien valtaa ja vapaita rahamarkkinoita, eivätkä kaipaa taloudellisten riskien tasoittamista ja sosiaalipolitiikan kehittämistä.

Avainasemassa on kasvava ja vaurastuva keskiluokka, joka asemaansa luottaen uskoo hyötyvänsä globaalista kilpailusta ja saa osan tuloistaan ja varallisuudestaan säästämisen, sijoitusten ja eläkerahastojen tuottojen kautta. Siksi se on herkemmin valmis kannattamaan rahoitusmarkkinoiden vapautta ja sellaista sosiaalipolitiikkaa, joka pikemminkin lisää taloudellisia ja sosiaalisia riskejä.

Tosin Pohjoismaissa keskiluokka kannattaa hyvinvointivaltiota ja hyvinvointipalveluja jopa silloin, kun ne uhkaavat nostaa verotusta.

Köyhien tulot muodostuvat pääosin vain työtuloista ja tulonsiirroista. Koska työtulojen riskejä kuten työpaikan menetystä ei voi vakuuttaa, jää työväestön ainoaksi toivoksi sosiaalivakuutus ja tulonsiirrot, joita se pitää toimeentuloturvan ja riskirahoituksen muotoina. Näin oletan ajattelevan muun muassa kemijärven ja summan työläisten, joilla vaihtoehdot ovat vähissä.

Sosiaalivakuutuksella ja tulonsiirroilla on rajansa, jos yhteiskunnan enemmistö on markkinahenkistä ja vastahakoista kiristämään yritysten verotusta ja tuloverotusta.

Kompensaatiolinjan vaihtoehto voisi olla se, että työntekijät saisivat yritysdemokratia- ja yhteistoimintalakien kautta riittävästi määräysvaltaa yritysten päätöksenteossa. Globalisoituvassa taloudessa ay-liike pyrkii laajentamaan sosiaalisia oikeuksia ja hakee tasapainoa taloudellisen tehokkuuden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kesken.

Yleisesti voidaan väittää, että palkansaajat eivät ehkä voi vakuuttaa itseään talouden riskeiltä, mutta sosiaalivakuutusta kehittämällä he voivat pyrkiä tasoittamaan taloudellisten riskien yhteiskunnallisia ja yksilökohtaisia vaikutuksia.

Malli tarkoittaisi, että yritykset kantavat yritystoiminnan riskit ja palkansaajat taloudellisista riskeistä aiheutuvat sosiaaliset riskit. Se edellyttäisi kuitenkin sosiaalivakuutuksen jatkuvaa kehittämistä ja vahvistamista niin, että sosiaalivakuutus ja riittävät varannot antaisivat yhteiskunnalle, politiikalle ja väestön eri ryhmille mahdollisuuden kehittää sosiaalisia turvaverkkoja.

Globalisoituvassa taloudessa taloudelliset riskit ovat sitä luokkaa, että useimmissa maissa on herännyt kysymys, pystyykö sosiaalivaltio enää puskuroimaan kaikkia riskejä. Toisaalta voidaan myös kysyä onko se oikeudenmukaista muidenkaan yritysten kannalta, jos yritykset voivat hajauttaa ja siirtää riskinsä ilman omaa vastuuta valtion, kuntien, alihankkijoiden ja työntekijöiden kannettavaksi.

Uutena sosiaaliturvan haasteena ovat myös yhteiskunnan sisäiset jaot ja ennen kaikkea kasvava työssä käyvä köyhälistö. Lyhytkestoisten työ- ja palvelusuhteiden yleistyminen ovat synnyttäneet prekariaatin, joka on muita ryhmiä heikommassa asemassa sosiaaliturvan, toimeentulon, työsopimusten ja uralla etenemisen mahdollisuuksien suhteen.

Tämä lienee keskeisin syy, joka haastaa kehittämään sosiaaliturvajärjestelmiä ja luomaan kaikille oikeudet toimeentuloon, kehitykseen ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen.

Lyhytkestoisten työsuhteiden yleistyminen ja työmarkkinoiden joustavuustarpeet tulisi tulkita niin, että ne haastavat kehittämään uuden sukupolven sosiaaliturva- ja hyvinvointipalvelujärjestelmiä, jotka huomioivat työmarkkinoiden dynamiikan ja suuntautuvat ennakoiviin tukimuotoihin. Toisaalta on vahvistettava kaikille yhtäläistä perusturvaa. Toisaalta perusturvan rinnalle on kehitettävä sosiaaliturvajärjestelmiä, jotka tukevat yksilöiden valinnanmahdollisuuksia ja kannustavat sosiaaliseen, taloudelliseen ja työmarkkinaliikkuvuuteen.

Varattoman työväestön ainoaksi toivoksi jää sosiaalivaltio ja tulonsiirrot. Tasoittavan ja kompensoivan sosiaalipolitiikan mahdollisuudet ovat globalisoituvassa taloudessa rajalliset, jos vaurastuva keskiluokka ei suostu tulonsiirtoihin ja suosii sellaisten sosiaaliturvan muotojen (eläkesäästäminen, etuisuuksien vastikkeellistaminen) ja palvelujen kehittämistä, jotka palvelevat enemmän sen omaa kuin köyhien asemaa.

Tämän pessimistisen tulkinnan rinnalla on hyvä muistaa, että vaurastuva keskiluokka on sisäisesti eriytynyt ja sen sisällä on myös sosiaaliturvalla kannatusta. Nämä hyvinvointivaltion sisäiset valinnat eivät kuitenkaan rauhoita, koska globalisoivan talouden sosiaaliset riskit ovat myös globaaleja. Se taas edellyttää kansainvälistä keskustelua ja kansainvälisiä sosiaalisia sopimuksia.

Kun yhteiskunnalliset järjestelmät monimutkaistuvat, tarvitaan poliittista arkkitehtuuria ja kokonaisuuksien hallintaa. Voidaan myös puhua politiikan paluusta poliittiseen taloustieteelseen, joka käsittelee taloudellisten valintojen poliittisia ja sosiaalisia seurauksia.

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston työpolitiikan professori. Kirjoitus perustuu laajempaan artikkeliin, joka ilmestyy Janus-lehdessä nro 1:2008.

Pertti Koistinen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu