Twin Peaks Revisited

Twin Peaks oli hieno tv-sarja. Se on ainoa televisiosta lähetetty ohjelma, johon olen ikinä ollut koukussa, kirjoittaa kuvataiteilija, valokuvaaja Johanna Ketola. Ketola matkusti Twin Peaksin tapahtumapaikoille kuvataiteilija Reetta Sirosen kanssa.

Twin Peaks -televisiosarjaa esitettiin Suomessa ja useissa Euroopan maissa ensimmäisen kerran vuosina 1991 ja 1992, kaksikymmentä vuotta sitten.

Silloin äitini puristi sohvalla istuessamme 12-vuotiaan kättäni ja kysyi: ”Miten me jaksetaan elää taas yksi viikko ennen kuin nähdään seuraava jakso?”

David Lynchin ja Mark Frostin ohjaaman sarjan ihmeellinen ja pelottava, fantasian rajoilla keikkuva maailma oli koukuttanut meidät kummatkin. Emme olleet ainoita.

Television sulkeuduttua vilkuilin hermostuneesti olohuoneemme nurkkiin, öisin näin unia sarjan hahmoista ja koulussa kuuntelin, kuinka ystäväni tilitti vakavana traumaattista pelkosuhdettaan sarjan pimeää edustavaan Bob-hahmoon.

Vaikka tapahtumien keskiössä oli Laura Palmer -nimisen nuoren tytön murha, sarjan pääosassa olivat kuitenkin Twin Peaksin pikkukaupungin ja sitä ympäröivän metsän arvoituksellinen ilmapiiri ja niiden ainutlaatuiset asukkaat.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin sattuma on ohjannut minut ja ystäväni Yhdysvaltojen luoteisosaan. Kirkkaan lapsuuskokemuksemme innoittamina päätämme matkustaa Lynchin ja Frostin Twin Peaksiin.

Jo linja-autossa tunnelma alkaa muuttua oudoksi. Miksi vanhalla miehellä on noin eriskummalliset silmälasit päässään? Mitä ovat nuo kuviot, joita valkotukkainen mies elehtii käsillään pimeän parkkihallin suulla? Miksi tuo siististi meikattu lukiolaistyttö nukkuu sikeästi keskellä päivää linja-auton takapenkillä? Entä miksi linja-auton ikkunasta pilkottava metsä- ja vuorimaisema kutsuu meitä, melkein vetää puoleensa?

On vaikea sanoa, mistä tämä välitön erityisyyden kokemus johtuu: onko meidät länsimaissa kasvaneina ihmisinä niin kyllästetty amerikkalaisilla elokuvilla ja tv-sarjoilla, että arkinen jenkkimaisema näyttäytyy siksi elokuvalliselta ja oudolta? Vai onko Pohjois-Amerikka itsessään niin outo paikka, ettei maisemia tarvitse suodattaa mielikuvituksen läpi niiden eriskummallisuuden löytämiseksi?

Pienet kylämäiset kaupungit paljastuvat yksi kerrallaan, kuin salaa, vuorten ja kiemurtelevien metsäteiden lomasta. Olemme enemmän luonnossa kuin kaupungissa, ja metsä on täällä ihmeellinen: sekoitus eteläistä ja pohjoista, jylhiä havupuita ja reheviä liaaneja, vanhaa lehtimetsää ja ankaria rinteitä, kostean sammaleen kuorruttamia oksia ja kutsuvia syviä rämeikköjä.

Kun vihdoin olemme perillä, vuoret kirkkaan auringinvalon paljastaman pikkukaupungin takana näyttävät irtileikatuilta lavasteilta. Tyhjällä jalkakäytävällä meidät ohittaa kirkkaan sillkihuivin päänsä ympärille kietonut keltatukkainen vanha nainen, joka luo meihin terävän katseen ja muikistaa kirkkaanpunaiseksi maalattuja huuliaan.

Astumme sisään Twin Peaksin reunamilla sijaitsevaan, täysin punaiseksi sisustettuun Drive-In-Dineriin, jossa tarjoillaan lounasta.

Yhdessä pöydässä pitkä kaivostyöläinen syö rasvassa paistettua perunalättyä, toisessa istuu ystävällisen näköinen, punaisiin pukeutunut eskimomies. Iäkäs, kuultavaihoinen eskimo on uppoutunut tarkastelemaan ikkunasta maisemaa, jonka paikalliset tuntevat Nukkuvana intiaanina. Horisontaalissa asennossa lepäävä valtava kyömynenäinen hahmo muodostuu metsäpeitteen verhoaman yksinäisen vuoren siluetista.

Pian punaiseen paitaan pukeutunut isokokoinen nainen lähestyy meitä. Hän osoittelee ruokalistaa monta senttimetriä pitkillä kaartuvilla kynsillään, joista kaksi on katkennut tyveen asti. Hieman hätääntyneinä kerromme haluavamme vain kahvia.

Palatessaan luoksemme nainen kohottaa lasisen kahvipannunsa hitaasti korkealle ilmaan ja kaataa höyryävää juomaa valtaviin paksureunaisiin kuppeihimme. Kohotan katseeni ja iltapäivän aurinko välkehtii pannun läpi: en ole koskaan nähnyt näin laihaa kahvia! Tämän täytyy olla erehdys tai vaihtoehtoisesti pitkäkyntinen nainen toteuttaa maailmassaolemistaan poikkeavilla standardeilla. Tämä kahvi on vaaleampaa kuin tee.

Dinerin seinällä huomaamme sille osoitetun, kehystetyn palkintosertifikaatin, jossa lukee: ”Best coffee of 2005”!

Vietämme pitkän tovin yrittäen saada erikoiset juomamme alas, uskaltamatta poistua kuppilasta. Päättäväisesti ja kysymättä nainen kaataa meille toiset kupilliset.

Tehdessämme lähtöä valtava tarjoilijatar levittää kätensä eteemme pöydälle ja hämmästykseksemme pyytää, että kävisimme tervehtimässä hänen ystäväänsä Davea dinerin takaovella.

Takapihalla meitä odottaa jalaton rullatuolissa istuva mies, joka hymyilee leveästi mutta arasti lippalakkinsa alta. Sanomme ”Hi” ja hän vastaa: ”Hi.”

Suunnistamme kohti Nukkuvan intiaanin juurella sijaitsevaa vaatimatonta motelliamme. Matkalla päätämme poiketa hiljaisella pääkadulla sijaitsevassa pienessä konditoriassa.

Pastellisävyisen kahvila-konditorian kattoon on kiinnitetty esiliinoja ympyrämuodostelmaan, ja sen seinille on asetettu vieri viereen erivärisiä vauvojen neulevaatteita.

Tiskin takana seisoo vakavailmeinen, vaalenapunaiseen paitaan pukeutunut teini-ikäinen tyttö, joka myy lautasenkokoisia, paksusti sokerikuorrutettuja donitseja.

Jollain vaikeasti tavoitettavalla tavalla tyttö näyttää säikähtäneeltä.

Myyjätär alkaa yhtäkkiä avautua vuolaasti poikaystävästä, jonka kanssa on tehnyt erityisen matkan. Unohdumme tyhjän konditorian tiskille kuuntelemaan pitkän, sumean ja kauniin kertomuksen ja ihmettelemme, miksi tyttö ei ole koulussa.

Emme osta tytöltä donitseja, vaikka tiedämme, että Twin Peaksissa niitä syödään aamupalaksi, lounaaksi ja illalliseksi, ja että nämä kuohkeat, erivärisillä päällysteillä koristellut taikinapallot tekivät hetkestä kuin hetkestä siedettävämmän myös Laura Palmerin murhaa tutkiville poliiseille.

Mustan ison linnun seuratessa kulkuamme puisen sähkötolpan päältä kävelemme lopulta kaupungin toiseen laitaan, jossa meidät vastaanottaa motellin matalassa eteishuoneessa pienikokoinen, ystävällinen intialaispariskunta.

Kantaessamme laukkumme pihamaan poikki meitä tervehtii oranssiin paitaan pukeutunut pyöreämahainen kääpiömies, joka hymyilee veikeästi peruukkinsa alta ja katoaa sitten isokoiseen amerikkalaiseen henkilöautoonsa.

Ilta-auringon kauneimpaan aikaan saavumme taksilla Great Northern -hotellille, jonka vieressä vyöryvät mahtavat, pystysuorat putoukset.

Putouksesta nousee usvaista vesihöyryä, joka heijastaa himmeää valoa sitä reunustavan kuusimetsän laitaan.

Vietämme aikaamme kävellen hitaasti lähes sata metriä korkean pudotuksen reunaa pitkin, ahmien tätä yhtäaikaisen pehmeää ja uhmakasta näkymää tajuntaamme.

Kohtaamme trooppiselta vaikuttavia pensaita, reheviä liaaneja ja violettina kukkivia kasveja, vaikka ilma on syksyisen kuulas. Meidät pysäyttää vain piikkilangasta rakennettu aita, jonka takana aukeavaan valtavaan metsään emme saa kulkea.

Kiirehdimme takaisin Great Northern -hotellia kohti, jotta ehtisimme sinne ennen pimeän lakeutumista.

Emme tapaa ketään hotellin punasävyisillä käytävillä, joiden pehmeä kokolattimatto hukuttaa omienkin askeltemme äänet. Vastaanottotiski ja aulojen seinät on kuorrutettu lukematomilla putouksia esittävillä tauluilla ja meistä tuntuu, kuin olisimme ainoat ihmiset koko rakennuksessa. Vain porrastasannepeilistä tavoitamme välähdyksen käytävään katoavista kengistä.

Tämän hotellin kabineteissa sen omistaja Ben Horne, hänen veljensä Jerry ja Laura Palmerin isä Leland Palmer joivat whiskyä, tanssivat ja pyörittivät bisneksiensä ohella salaista One Eyed Jack’s -bordellia.

Great Northern -hotellin huoneissa myös Laura Palmerin murhaa tutkinut agentti Cooper kohtasi valveuniensa vihjeitä antavan jättiläisen, uniensa punaisen huoneen tanssivan kääpiömiehen ja kuumaa maitoa tarjoilevan vanhan baarimikon, joka jätti hänet hyväntahtoisuuttaan haavoittuneena makaamaan hotellihuoneen lattialle.

Aistit valppaina kiipeämme toiseen kerrokseen, jossa taustamusiikki soi tyhjälle salille ja josta voimme nähdä kauas tummien kuusimetsien ja vuorten yli. Pian istuuduttuamme luoksemme ilmestyy hienosti pukeutunut iäkäs baarimikko, joka pyytää tilauksemme ja matalalla äänellä puhuen tarjoilee meille vihrein juomatikuin koristellut vodka-drinkit. Kaukana uoman reunalla vihreää valoa heijastava valonheitin skannaa nyt jo pimennyttä metsänlaitaa.

Päätämme lähteä kävelemään pimeässä maantien reunaa takaisin kaupungin keskustaan. Kuunvalossa lepäävällä kaupungin laitamaalla kiirehdimme askeliamme valaistuja teitä ja katuja kohti, mutta saavummekin metsiköstä ilmestyville rautatiekiskoille ja vanhoja junia täynnä olevalle aidatulle ratapihalle.

Nämä junat eivät vain muistuta, vaan ovat niitä kulkuneuvoja, joissa Twin Peaksin lukiossa opiskellut nuori Laura Palmer koki kohtalonhetkensä. Käsiämme palelee, kehojamme ravistaa kylmä väristys emmekä haluaisi viipyä tällä pimeällä paikalla yhtään kauempaa kuin on pakko.

Nopein askelin jatkamme matkaamme ja löydämme erityisen lohdullisen näkymän; pimeyden keskellä ratapihan takana seisoo valaistuna, rauhallisena, painavana ja maanläheisenä Giant Log, jättihalko. Tähän läpimitaltaan metrejä olevaan oikukkaaseen pölkkyyn kulminoituu hienosti Twin Peaksin kaupunkia leimaava absurdi, mutta itsepäinen unenomaisuus.

Avaan silmäni ja katseeni kiertää puujäljitelmämateriaalilla paneloituja punaruskeita seiniä.

Kokolattiamatosta nouseva pöly täyttää pienen ja askeettisesti sisustetun motellihuoneen, jonka ikkuna on peitetty paksulla verholla ja jossa tuuletin hurisee epätasaisissa sykleissä ystäväni hengittäessä hiljaa vieressäni.

Katseeni kiinnittyy katosta roikkuvaan maitolasiseen, hopeanvärisellä metallilla ympäröityyn yksinäiseen valaisimeen.

Yhtäkkiä jäykistyn. Ne ovat varmasti vääristynyt heijastus omista kavoistani, nyt kääntyneenä ylösalaisin kuperan lampunreunuksen pinnassa.

Heiluttelen hiljaa päätäni puolelta toiselle ja seuraan lampun kuvajaisen liikkeitä. Se ei liiku. Herätän ystäväni tökkimällä häntä olkapäähän ja kuiskaten hänen nimeään.

”Katso! Katso lamppuun! Näetkö kasvot?”

Ystäväni hätkähtää hereille, valpastuu, tuijottaa hetken lamppuun ja lausuu sitten hiljaa: ”Näen! Se on… Bob!”

Ylösalaisin kääntyneet, harmaa- ja pitkähiuksista miestä muistuttavat kasvot tuijottavat meitä edelleen salaperäisesti fondimallisen lampun reunuksesta.

Olemme vihdoin saapuneet legendaariseen Double R Dineriin. Aiomme tilata lounasta, mutta ennen kaikkea olemme kiinnostuneita vuolaan täyteläisestä kirsikkapiiraasta, jota puhuvaa halkoa sylissään ympäri Twin Peaksia kantanut Log Lady kuvaili ihmeeksi, sekä kahvista, jota maistaessaan agentti Cooper lausui kuuluisat sanat: ”A damn fine cup of coffee!”

Tässä kahvilassa Audrey Horn tanssi punavalkoruutuisella lattialla levottoman ja salaperäisen jatsin tahtiin, täällä majuri Bricks sai poikansa kyyneliin kertoessaan näkemästään kirkkaasta visiosta, täällä Laura Palmerin ystävät Donna ja Maddy vaihtoivat salaisuuksia synkistä metsistä, pojista ja kuolleesta Laurasta, ja täällä Agentti Cooper piirsi lautasliinaansa kuulakärkikynällä tutkimustensa johtolankana toimivan kolmioista muodostuvan kuvion.

Dinerissa on paljon asiakkaita. Huomiomme kiinnittyy kahteen nuoreen tyttöön, jotka istuvat vastakkain kahvilan seinustalla olevassa pöydässä. Tytöillä on pitkät hiukset, he ovat pukeutuneet kukikkaisiin leninkeihin ja heillä on jalassaan täsmälleen samanväriset sukkahousut ja kengät.

Koitan tavoittaa toistensa peilikuvilta vaikuttavan kaksikon kasvonpiirteet, mutta he ovat uppoutuneet käymään keskustelua pöydän yli intiimisti kuiskaten. Heidän vieressään odottavat koskemattomina valtavat palat kirkkaanpunaista täytettä pursuavaa kirsikkapiirakkaa ja kaksi höyryävää kupillista pikimustaa kahvia.

Havahdumme, kun lippalakkipäinen vanhus lähestyy meitä kahvilan käytävää pitkin rullatuolilla, pysähtyy kohdallemme ja pyytää vakavana, että toisimme hänen huomaansa kaikki ympäristössä kohtaamamme tyhjät juomapullot.

Nyökkäämme ja lippalakkipäinen käynnistää sähköisen tuolinsa kadoten hitaasti ruudullista lattiaa pitkin käytävän päähän. Dinerin seiniä koristaa 100 erilaista variaatiota Tipi-linnusta. Vanhuksen rullatuolin selässä lukee: ”Please don’t hit me”.

Illansuussa meidän on aloitettava matka kotiin, vaikka Twin Peaks pitää meitä otteessaan lähes vastustamattomasti. Metsäisten pikkukaupunkien välillä kulkevaa linja-autoa ei kuulu yli tuntiin.

Toivottomaksi muuttuneen odotuksemme keskeyttää rytmikäs musiikki. Tien vastakkaisella puolella, maitobaarin edessä, koulutyttö tanssii suurieleisesti kiiltävissä väreissä välkkyvän hula-hula-vanteen kanssa. Pilvisestä säästä huolimatta hän on sonnustautunut aurinkolaseihin.

Tuntemattomalle taholle suunnatun hienon jäähyväisesityksen katkaisee lopulta saapuva tyhjä linja-automme, jossa nautimme maitobaarista lohdukkeeksi hankkimamme donitsit.

Seuraavassa vuoristokaupungissa vaihdamme suurkaupunkiin menevään linja-autoon, joka on ääriään myöten täynnä. Autossa nuori mies tiedustelee meiltä uteliaana, mistä olemme tulossa. Kerrottuamme innostuneina tulevamme Twin Peaksista kuulen vierestäni spontaanin ja ilkeän naurunröhähdyksen.

En tavallisesti vaivautuisi välittämään, mutta nyt uteliaisuuteni herää, koska äänekäs nauru on selvästi kohdistettu meihin.

Tiedustelen parrakkaalta vierustoveriltani kohteliaasti, miksi hän nauraa, ja hän vastaa: ”Who bothers to go to Twin Peaks anymore?”, ja jatkaa kumeaa nauruaan.

Seattlen suurkaupungin lähiöiden lopulta avautuessa edessämme seuraava tieto lopettaa fantastisen matkamme: vierustoverini kertoo toimineensa valomiehenä Twin Peaks -sarjan kuvauksissa ja selittää meille yksityiskohtaisesti, kuinka juna-vaunuissa Snoqualmien ja North Bendin pikkukaupunkien rajalla sijaitsevalla ratapihalla tapahtuneet kohtaukset valaistiin.

_______________

TWIN PEAKS

David Lynchin ja Mark Frostin käsikirjoittama ja ohjaama amerikkalainen tv-sarja, joka valmistui vuonna 1990.

Sarja esitettiin Suomessa ja useissa Euroopan maissa vuosien 1991 ja 1992 aikana. Sarja on lähetetty Suomessa uusintana vuosina 1995, 2000–2001 sekä 2007.

Twin Peaks nauttii edelleen kulttisuosiota monissa maissa.

Twin Peaksin kaikki jaksot on saatavissa DVD-tallenteina.

Johanna Ketola

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *