Juuri tässä kytee totalitarismi, lampaaseen sonnustautunut susi: alistettuja massoja systeemiltä puolustava oikeudenmukaisuudentajuinen eliitti.
Dostojevski veisteli aikanaan Karamazovin veljeksissä: ”Jokainen meistä on syyllinen kaikkien edessä, kaikkien puolesta ja kaiken puolesta.” Mietitäänpä.
Kolme valtsikalaista kaverusta valoi kannua jytkyvaalipäivän ehtoona. ”Fuck the system”, totesi yksi. ”Yeah”, tokaisi toinen. ”Yeah”, sanoin hiljaa. Heti alkoi hävettää.
Olimme pohtineet juuri tehdastyöläisten osaa häpeillen etuoikeutettua asemaamme. Säälimme työläisiä, maahanmuuttajia sekä monikansallisten yhtiöiden uhreja. Halusimme auttaa, mutta olimme aseettomia ja puhdassydämisiä sydämettömän systeemin armoilla.
Juuri tässä kytee totalitarismi, lampaaseen sonnustautunut susi: alistettuja massoja systeemiltä puolustava oikeudenmukaisuudentajuinen eliitti. Huutavan ääni markkinavoimien erämaassa. Komppasimme arkkianarkisti Chomskya: ongelmat ovat rakenteissa, ei yksilöissä. Ensimmäinen kivi ei kolahda Nalleen eikä paaviin: siitä saa systeemi. Ihmiset eivät alista: systeemi alistaa.
Ajatteleva ihminen on systeemikriittinen. Selvähän se. Vähemmän palstatilaa saa tämä: oikeusvaltiossa systeemi on mitä ikinä haluamme sen olevan. Mitä demokratia muka on, ellei valistunutta ”anarkiaa”? Täysin ”vallaton” yhteiskunta kun ei ole utopia vaan absurdia: yhteiskuntafilosofinen vastine nelikulmaiselle ympyrälle.
Ihmisten välisiä valtasuhteita on aina olemassa. Jokaisella on varusteet väkivaltaan.
Kansa ei tiedä (koska kukaan ei tiedä), mutta se saa tahtonsa läpi. Systeemi on yhtä kuin me. Ei systeemiä ilman meitä; me olemme systeemittäkin. Järjestelmää vihaava on ihmisvihaaja. On häpeällistä haistattaa systeemille pitkät, koska tällöin haistattaa veljilleen ja sisarilleen pitkät. On halveksuvaa väittää lähimmäiselleen, ettei tämä tiedä omaa parastaan.
”Sapre aude” – ajattele itse – on lähimmäisenrakkauden alku. Kuinka voi kunnioittaa itseään, ellei saa seistä tai kaatua omilla ehdoillaan? Kuinka voi kunnioittaa toista, ellei kunnioita itseään? Vapauden vanki on hyvä olla. Ellemme odota toisiltamme alamaisuutta enempää, jää jokaisen moraalinen selkäranka karaistumatta.
Rakas ystävä, emmekö häpäise itseämme ja toisiamme jos demonisoimme systeemin, suomme sille moraalisen toimijuuden ja täten valtaa ylitsemme? Eikö tuo ole ilmiselvä ja tuhoisa valhe? Suo anteeksi pathokseni, comrade, mutta tämä on tärkeää. Dostojevski päättäköön pohdintamme: ”Joka valehtelee itselleen ja kuuntelee omaa valhettaan, menee niin pitkälle, ettei erota enää minkäänlaista totuutta itsessään eikä ympärillään ja näin lakkaa kunnioittamasta sekä itseään että muita.”
Rakkaudella,
Vili Lähteenoja
valtiotieteiden ylioppilas, muusikko
Vili Lähteenoja
