Toisinajattelija Kirkosta pako

Veri humahti kalloon jo kannen otsikosta: ”Kaatuuko kansankirkko kadonneen sukupolvensa kanssa?”

VIIME VIIKOLLA jokin outo luonnonoikku sai minut avaamaan Kirkko & kaupunki -lehden.

Veri humahti kalloon jo kannen otsikosta: ”Kaatuuko kansankirkko kadonneen sukupolvensa kanssa?” Minun sukupolvestani keskusteltaessa määrittelijänä on aina joku siihen kuulumaton, vaikka me pullamössö-, terapia- tai kadonneen sukupolven edustajat emme ole kadonneet mihinkään.

ARTIKKELI ”12 OPETUSLASTA STADISSA” raportoi Helsingin seurakuntayhtymän järjestämän Nuori aikuinen -seminaarin tuloksista. Nuoret aikuiset ovat kirkon aktiivisimpia jäseniä, eroajia, ja kirkkoa tämä harmittaa. Onko se paha asia, jos kirkon toiminta supistuu tai muuttuu? Täällä on aika moni muukin asia muuttunut.

EDELLISILLÄ SUKUPOLVILLA ON OLLUT KOTI, uskonto ja isänmaa. Meillä se voisi olla ystävät, ajattelu ja maailma. (Se ei kyllä kuulosta yhtä hyvältä.) Kotia on muuttanut muun muassa määräaikaiset työsuhteet, harva ikäisistäni edes haaveilee jatkuvasta työsuhteesta, koska niitä ei ole. Lapset hankitaan myöhään, koti on vuokrattu, isänmaa voi olla koko maailma. Nomadeiksi heittäytyneitä on suuri joukko, yhtenä syynä myös Suomen vakituisille työntekijöille suunniteltu hintataso, jossa pätkäläinen on koko ajan persaukinen lurjus.

Ja kolmantena sitten uskonto, tai paremminkin kirkko. Terveisiä kadonneiden joukosta, ei täältä henkeä puutu, korkeintaan aikaa sille, kaiken määräaikaisuuden keskellä. Kirkosta eroaminen ei välttämättä johdu uskonpuutteesta Jumalaan vaan uskonpuutteesta kirkkoon.

Syy kadota kirkosta on monelle pullamössön sijaan ehdottomuus. Kirkolle kävisi passiivinenkin jäsenyys, mutta eroaja on mieluummin Amnestyn kannatusjäsen kuin tapakristitty, koska pystyy allekirjoittamaan Amnestyn arvot.

Kirkon arvojen yksi ilmentymä on se, että kirkon työntekijä voi kaikessa rauhassa ilmoittaa kieltäytyvänsä työskentelemästä naisen tai homon kanssa, mutta kun nuorisopastori Antti Kylliäinen ilmoittaa, että kaikki pääsevät taivaaseen, häntä savustetaan ulos minkä ehditään.

KIRKKO & KAUPUNKI -ARTIKKELI vihjaa kirkosta kadonneiden maallistuneen tai vuotavan muihin uskontoihin. Miten me voisimme maallistua? Me olemme länsimaiden historian ensimmäinen sukupolvi, joka on köyhempi kuin edeltävä. Huippu on nyt saavutettu ja elämä olisi, Luojan kiitos, pakko rakentaa jonkin muun kuin materian varaan. Mitä muihin uskontoihin tulee, mielestäni uskonnot ja uskonnottomuudet ovat ihmisten tavoin keskenään tasa-arvoisia ja oikeutettuja olemaan.

KIRKON YKSI TOIMINTA-AJATUS on firmojen tapaan laajentua, tehdä enemmän ja parempia opetuslapsia Jeesukselle. Kirkkoherra Auvo Naukkarinen toteaa, että kirkossa pannaan julistetut sanat asiakaslähtöisyys, tulosvastuu ja ihmisten tarpeet on pian otettava pöydälle, muuten Helsingissä kuuluu kymmenen vuoden päästä kirkkoon alle 60 prosenttia kaupunkilaisista. Kirkon toiminta on kärjistettynä kapitalistinen, tehdä enemmän ja parempia, kaapata yhä suurempi määrä ja alue Jumalalle. Tai siis kirkolle.

Kirkon kapitalismista tekee vaarallista se, että kirkko ajattelee tekevänsä palveluksen kaapatuille. Tähän sisältyy syvä vakaumus siitä, että oma on se ainoa oikea.

KUN SEURAAVANA PÄIVÄNÄ syvästi häirittynä vaahtosin ystävälleni lukemastani, hän sanoi, että älä sinä nyt siinä vaahtoa, se lehtihän on iso vitsi. Ystävä kuuluu kirkkoon ja hänellä on huumorintajua. Minun huumorintajuni kirkon suhteen loppui jo vuosia sitten.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja ohjaaja.

Marjo Niemi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *