TOISINAJATTELIJA Ei kotia kuolleelle

Isäni kuoli jouluna ja jätti minut asioimaan virasto 547:n nenä-äänisen virkailijan kanssa.

”HEI. SOITTELEN SELLAISTA asiaa, kun isäni kuoli 19. joulukuuta viime vuonna ja nyt pitäisi selvittää, että…” Isäni kuoli. Isäni kuoli jouluna ja jätti minut asioimaan virasto 547:n nenä-äänisen virkailijan kanssa. Virkailija laittaa minut jonoon. Voisiko joku jo vihdoinkin kieltää ne panhuilut!

Kuolema ei olekaan itkusta punaisia silmiä ja haikeita muisteluhetkiä läheisten kanssa. Kuolema on kaavakkeita, todistuksia ja otteita. Ja sanastoa, jolla pidämme kaiken käsivarren mitan päässä. En ole enää kuolleen isäni tytär, vaan vainajan rintaperillinen. Isästä on tullut vainaja, joka henkilönä tuntuu sopivan etäiseltä niin että me virasto 352:n virkailijan kanssa saatamme penkoa hänen asioitaan. Vainajalla on kuolinpäivän tiliote, omaisuusluettelo ja leski.

KUN SUOMALAINEN KUOLEE, jälkeenjääneillä on kolme kuukautta aikaa suorittaa perunkirjoitus. Siinä kuolinpesän hoitaja ilmoittaa pesän omaisuuden viranomaisille perintöveron määräämistä varten. Vainajalla ei enää ole kotia, vaan omaisuusluettelo, jossa kuolema pesii.

Seurakunnan keskus sanoo ”otan osaa” ennen kuin yhdistää minut eteenpäin. Yllättävä inhimillisyyden pilkahdus saa minut tärisemään puhelin kädessä, mutta olen työpaikalla, joten tyydyn haukkomaan henkeäni ja laskemaan, montako tuntia on siihen, että pääsen taas kotiin itkemään. Yksityisyys on toimistoissa tuntematon käsite, joten työkaverini tietävät luultavasti kuoleman jälkeisestä elämästä enemmän kuin ovat koskaan halunneet. Terveisiä vaan, kiitos kun ette keskeyttäneet puheluitani.

Hautauksesta sovitaan. Isäni halusi, että hänet poltetaan, mutta toive ei täysin toteudu, sillä toimituksen nimi on tuhkaus. Tuhkaa ei haudata vaan se siunataan uurnanlaskutilaisuudessa.

HAUTAJAISTEN MAKAABERISSA hiljaisuudessa kilistämme lusikkaa kahvikupin reunaan ja puhumme säästä. Sen sijaan, että heittäytyisin lattialle kirkumaan, pyydän vierustoverilta pullaa. Adresseja luetaan ja kaikki toivovat, että osaavat osallistua tähän näytelmään oikealla tavalla. Kuolema ehkä kostaa, jos sitä herjaa, jos ei ole pöytäkukkasia ja kuolleen kuvaa seinällä?

On mielenkiintoista nähdä kuinka paljon paperia vaatimatonkin elämä jättää jälkeensä. Todistan yhtä, toista ja kolmatta yhdelle, toiselle ja kolmannelle. Todistan että eli. Ja kuoli. Todistan että minä olen minä.

PANKKIJONOSSA TUIJOTAN seinällä olevaa valtavaa kelloa, kärsimysmittaria. Se mittaa aikaani näissä vetoisissa virastojonoissa, lakimiehen odotushuoneessa ja aamuyön pitkinä tuntina. Kuulen olevani väärässä jonossa ja otan uuden numerolapun käytävän toisesta päästä. Jossain on aika, jolloin lounastunti tarkoitti ruokailua ja kello puoli viisi aamulla sikeintä unen aikaa.

Pankkitoimihenkilö kysyy, oliko vainajalla useita tilejä. Entä rahastoja? Lakimiehelle vakuutan, ettei vainaja kuulunut osuuskuntiin, omistanut kiinteistöjä ulkomailla eikä hänellä ollut velkaa. Lain edessä on itsestään selvää, että tiedän missä pankissa isä rahansa piti, ottiko lainaa, omistiko useita autoja ja minkä värisiä sukkia hän käytti keskiviikkoisin. Allekirjoituksellani vakuutan kaiken todeksi.

Minulla ei ole ikävä vaan käsittelen tunteitani ja teen tärkeää surutyötä (jään odottamaan työvuorolistoja ja palkkapäivää). Muistan itkeä oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Mietin, olenko kriisiavun tai debriefingin tarpeessa. Hoidan suremisen tehokkaasti alta pois, häiritsemästä oikeaa elämistä.

HEI ISÄ! ET KYLLÄ IKINÄ usko, mikä mieletön juttu minulle on sattunut! Kyllä naurat, kun kuulet minkälainen farssi tästä oikein tuli! Tarjoapa minulle olut niin kerron kaiken…

Kirjoittaja on vainajan perillinen veroluokassa 1. Hän työskentelee Helsingissä tiedottajana ja viljelee vapaa-aikanaan basilikaa Keravalla.

Outi Tommila, outi.tommila@luukku.com

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu