Toisenlainen USA on välttämätön

USA:n sosiaalifoorumi, USSF, keräsi kesäkuussa Atlantaan tuhansia aktivisteja.

Atlanta, vanhan Etelän liikekeskus, Georgian osavaltion pääkaupunki, jossa bisneskolossit piirtelevät alakaupungin taivaita.

Atlanta, jota pohjoisvaltioiden kenraali William Tecumseh Sherman piiritti Yhdysvaltojen sisällissodassa neljä kuukautta ja halkaisi Etelän kahtia ”marssillaan merelle”.

Atlanta, the City too Busy to Hate – liian kiireinen kaupunki vihaamaan, kuten sitä luonnehdittiin 1950–60-luvuilla mustien kansalaisoikeusliikkeen aikaan.

Etelässä rotuerottelun vastainen kampanjointi herätti valkoista raivoa, Ku Klux Klanin pommi-iskuja ja lynkkauksia sekä poliisiväkivaltaa. Mutta Atlantassa valkoiset ja mustat johtajat onnistuivat sopimaan asioista, ja Klan marginalisoitui.

Turhaan ei Atlantaa valittu USSF:n, ensimmäisen koko USA:n kattavan sosiaalifoorumin tapahtumapaikaksi. Valinta oli hatunnosto mustien kansalaisoikeusliikkeelle, mutta sille oli myös toinen syy.

Sosiaaliset epäkohdat, kuten mustien miesten asunnottomuus sekä jo alun perin puutteellisen terveydenhoidon, joukkoliikenteen ja julkisten koulujen alasajon seuraukset ovat Atlantassa ja USA:n eteläisissä osavaltioissa selkeästi nähtävissä.

Minibudjetilla ja vapaaehtoisvoimin toteutetun USSF:n valmistelu aloitettiin syksyllä 2005 hurrikaani Katrinan jälkimainingeissa.

USSF:n sadoista teemoista tärkeimmiksi nousivat Meksikonlahden jälleenrakennus Katrinan jäljiltä, imperialismin vastustus, maahanmuuttajat, intiaanit ja seksuaaliset vähemmistöt.

Auburn Avenuella, kansalaisoikeusliikkeen syntysijoilla, hohkaa 35 asteen aurinko. Nuoret mustat hengailevat kadulla, tervehtivät ohikulkijaa, heittävät läppää. Karibialaisesta Negril-kahvilasta leijuu räjähdysherkkiä tuoksuja.

Katujen varsilla törröttää kylttejä, joissa kielletään kerjääminen. Kyse on pari vuotta sitten hyväksytystä laista, jonka seurauksena ihmisiä on pidätetty kerjäämisestä kahviloiden lähellä. Köyhyydestä on tullut rikos.

Martin Luther King työskenteli aikoinaan pappina Auburn Avenuella sijaitsevassa Ebenezer-baptistikirkossa. Nyt kirkon kellarissa valmistellaan kuumeisesti rauhanjärjestö American Friends Service Committeen (AFSC) tilaisuutta. Kveekarien perustama AFSC on avoinna myös uskonnollisesti sitoutumattomille.

Amerikkalaisen vilkas ja myönteisyyttä huokuva puheensorina kimpoilee seinistä.

Raed Jarrar työskenteli entisessä kotimaassaan Irakissa siviilien avustuskampanjassa ja ystävystyi amerikkalaisen avustustyöntekijän Marla Ruzickan kanssa.

Ruzicka sai surmansa tienvarsipommissa vuonna 2005. Jarrar lähti jatkamaan työtä USA:han ja työskentelee nykyään Washingtonissa AFSC:n Irak-konsulttina. Irakissa jälleenrakennusta tekeviä amerikkalaisyhtiöitä Jarrar ei arvosta. Hänen mukaansa yhtiöt vetävät usein välistä, ja osa projekteista on kulissia. Jarrarin mielestä Irakin tilanne on nyt kaikin tavoin pahempi kuin Saddamin aikana. Ja Irak on yhä diktatuuri.

Hän äityy hutkimaan myös USA:n rauhanliikettä:

”Se on pienoiskuva yhteiskunnasta, jossa on omat diivansa, mediahuumansa, itsepetoksensa, diktaattorinsa, korruptionsa ja aktivistiromanssinsa.”

AFSC:n Atlantan johtaja Betti Knott on positiivisempi:

”Valtaosa amerikkalaisista ei usko nykyhallituksen sotapropagandaa. Rauhanliike on voimistumassa.”

Gospel kaikuu Auburn Avenuella, kun sosiaalifoorumin avajaismarssi askeltaa kadulle. Mustien vapaana vyöhykkeenä tunnettu alue on joutunut viime vuosina valloitusuhan alle, kun sijoittajat kiinnostuivat alueesta ja alkoivat kahmia kiinteistöjä. Yksi kiinteistöjä ostaneista tahoista on Georgian valtionyliopisto.

Killer Coke!” aktivistit huutavat yliopiston edessä manauksena yliopiston sponsorille Coca-Colalle, jota syytetään vesioikeuksien ryöväämisestä intiaaniheimojen mailla. Kriitikkojen mukaan Coca-Cola, PepsiCo, Danone ja Nestlé ovat ryystäneet jo monet seudut kuiviin.

Mustien kansalaisoikeusjärjestöjen rinnalla marssivat intiaanien, latinojen tai maahanmuuttajien oikeuksia vaativat ryhmät, torvisoittokunta viskoo nuotteja, ympäristöjärjestöjen seassa vierii sodanvastainen pyörätuoliblokki, jihaa!

Noin 7 000 marssijaa rummuttaa kaupungin kaduilla. Anarkistit ja sosialistit liehuttavat lippujaan kohti pilviä, joiden alla säksättää poliisihelikopteri. Seksuaalivähemmistöjen performanssiryhmä keikistelee punaniskabaarin edessä.

Mellakkapoliisin peililaseista heijastuu Atlantan silhuetti: jättiyhtiöitä, hotelleja, pankkeja.

Peachtree Streetillä huovalla nukkuu koditon musta mies. Hän on suojautunut helteeltä patsaan taakse. Puiston laidalla lojuu tajunsa menettänyt poika crack-piippu rinnalla.

Valtiollisen Grady Memorial -sairaalan kohdalla joukko sairaalan työntekijöitä osoittaa mieltä Gradyn yksityistämistä vastaan. Grady on seudun ainoa sairaala, jossa voi saada hoitoa ilman kalliita sairasvakuutuksia. Vuosittain Grady on hoitanut 900 000 potilasta ja yksityistäminen merkitsisi köyhien sairaanhoidon loppumista.

Georgian Capitolin edessä pauhaa mustien kansalaisoikeusliikkeen legenda, Martin Luther Kingin työtoverina tunnettu metodistipastori Joseph E. Lowery. Vielä 85-vuotiaanakin hän on onnistunut suututtamaan Bushin klaanin puheillaan.

Pastori Loweryn mukaan yhtiövallan ahneus jyrää ihmisten tarpeet. Yhteiskunnalliset ongelmat yritetään ratkaista sotimalla ulkomailla. Pastori kurittaa vallanpitäjiä köyhien unohtamisesta ja kansalais- ja ihmisoikeuksien polkemisesta. Poliisihelikopteri tuntuu pörräävän kuin tahallaan matalalla.

Atlantaa kiertävät leveät kehätiet, liikenteen virta on loputon. Autot ovat isoja, seassa vilahtelee kaupunkimaastureita. Asuinalueet jakautuvat pitkälti ihonvärin mukaan. 1980-luvulla white flight ajoi valkoiset rappeutuvasta keskustasta esikaupunkeihin.

Elintarvikemyymälää etsiessämme eksyn toverini kanssa halliin, joka paljastuu paikallisen Varsity-ketjun purilaispaikaksi. Hikisessä salissa kiemurtaa kuusi jonoa nälkäisiä. Seinällä killuu kuvakavalkadi, jossa virnuilevat ketjun perustaja ja hänen partnerinsa.

Jonottaessa seiniltä voi lukea Varsityä käsitteleviä lehtileikkeitä. Yksi niistä kertoo stahanovilaisesta työn sankarista, joka huhki 30 vuotta Varsityssä siivoojana ja yleni lopulta kassalle.

Keskuspuiston puiden alla on nyssäköitä ja petejä, joissa kodittomat nukkuvat yönsä. Meitä lähestyy mies helmenharmaassa puvussa ja pinkissä myssyssä.

”Kodittomien keskus antoi mulle ja vaimolle just uusia kledjuja, sain puvun. Vipatkaa taala.”

”Päämääränä on moniarvoinen ja demokraattinen yhteiskunta”, selittää Alex Cline,19. Hän ja Jenny Wrobel, 21, ovat opiskelijajärjestö SDS:n tuoreita aktiiveja. Cline opiskelee filosofiaa New Yorkissa, Wrobel kommunikaatiotiedettä Etelä-Carolinassa.

SDS pyrkii vaikuttamaan koulutuspolitiikkaan, jotta myös pienituloisilla olisi mahdollisuus opiskella korkeakouluissa, joiden lukukausimaksut USA:ssa ovat tuhansia dollareita vuodessa. Monen on pakko ottaa korkeakorkoista pankkilainaa.

”Tullakseni toimeen työskentelen pikaruokalassa opintojen ohessa. Palkkani on lähellä minimipalkkaa, seitsemän dollaria tunnissa”, Alex Cline kertoo.

1960-luvun lopulla SDS, Students for Democratic Society, oli tärkein ja suurin Vietnamin sodan vastainen vasemmistolainen opiskelijajärjestö. Järjestö hajosi kiistelyyn ja dogmaattisiin virtauksiin 1960–1970-lukujen vaihteessa.

Radikaaleimmat aktiivit jatkoivat Weathermenissä, muun muassa omaisuutta protestiksi pommi-iskuin tuhonneessa äärijärjestössä, joka uskoi Nixonin USA:n valuvan kohti sotilasdiktatuuria.

SDS herätettiin eloon 30 vuoden hiljaiselon jälkeen Martin Luther Kingin päivänä tammikuussa 2006. Toisin kuin 1960-luvun SDS, joka oli keskittynyt itärannikon eliittiyliopistoihin, kuten Harvardiin, uusi SDS vaikuttaa myös köyhemmissä yliopistoissa ja värvää mustia ja latinoita.

Sosiaalisesta tilauksesta todistaa järjestön leviämisvauhti: se on laajentunut jo 300 korkeakouluun ja lukioon ja sillä on nyt 2000 aktiivijäsentä ja iso joukko kannattajia.

Uusi SDS on panostanut muun muassa kansalaistottelemattomuuteen armeijan kampuksilla harjoittamaa värväystoimintaa vastaan. Äskettäin Washington DC:ssä pidätettiin joukko opiskelijoita, jotka marssivat protestiksi armeijan tukikohtaan.

Clinen mukaan armeija värvää pääosin kouluttamattomia ja työttömiä, mustia, intiaaneja ja latinoja.

”Armeija lupaa värvättäville valheellisesti huippukoulutuksen, ison palkan ja palvelusta muualla kuin etulinjassa”, lisää Jenny Wrobel.

Wrobelilla ja Clinellä on toisistaan poikkeavia kokemuksia yliopistohallinnon asenteesta radikalismiin. Wrobel kertoo, että Washingtonin valtionyliopiston rehtori on syleillyt opiskelijoiden tempaukset melkein tikahduksiin.

Alex Clinea taas uhkailtiin pidätyksellä, kun hän jakoi sodanvastaisia lehtiä New Yorkin New Schoolin kampuksella. Kampuksilla sallitaan vain kaupalliset tiedotteet.

Tylyn bisneshenkisen Atlantan keskustan takaa löytyy Eucleid Avenue. Tatuointiliikkeet vierustavat reggae-lafkoja ja kirpputorit jammaavat jazz-kapakoiden tahtiin.

Asfaltilla kyykyttelee harmaaturjakkeinen mies lannevaatteessa ja piirtelee ilmaan. Nuoriso chillaa, juttelee, suutelee. Ilmassa kelluu pakokaasun laimentama persikan tuoksu.

Punatiiliseinäisessä pizzeriassa istuu mies, jonka ohimoita polttelee aate. Hän naputtelee rystysillä pöytää, sillä Karibianmeren Neitsytsaarilta kotoisin oleva vaimo haluaisi mennä tatuoitavaksi ja pariskunnan neljävuotias tyttö nukkumaan.

”Koetamme laajentaa uusille aloille, kuten pikaruokalatyöläisiin, rakennustyöläisiin, siirtotyöläisiin, ja rekkakuskeihin”, selvittää Mike Bell, 32. Hän on Bostonista Atlantaan muuttanut sähkömies ja Industrial Workers of the World -ammattiliiton (IWW) hallituksen jäsen.

IWW on perinteikäs anarkistinen ammattiliitto, jossa oli 1900-luvun alun suuruuden päivinään satojatuhansia jäseniä eli wobbleyja. 1920-luvulla IWW lamaantui hallituksen sortokampanjaan.

Bell ja toinen wobbley John MacLean, 38, vakuuttavat kuorossa, että nyt 2000-luvulla vyöryy uusi aktivismin aalto. The New York Timesin mukaan IWW on nopeimmin kasvava ammattiliitto USA:ssa. Suurin osa uusista jäsenistä on 20–30-vuotiaita.

MacLean palveli 1980-luvulla merijalkaväessä Libanonin sodassa. Nyt hän on sairaseläkkeellä, post-traumaattisen stressioireyhtymän vuoksi. Köyhien vanhempien lapsena myös Bell palveli merijalkaväessä.

”Armeija on paras paikka aktivoitua poliittisesti”, Bell murahtaa.

Tällä hetkellä vain noin 10 prosenttia USA:n työntekijöistä kuuluu ammattiliittoihin, kun osuus vielä 1960-luvulla oli yli puolet. Valtaosa ammattiliittojen jäsenistä on nyt valtion tai kuntien työntekijöitä, tehdastyöläisiä tai lentoyhtiöiden työläisiä.

USA:ssa ei ole harvinaista, että työntekijä irtisanotaan, jos hän liittyy ammattiliittoon tai järjestää ammattiyhdistystoimintaa työpaikallaan. Työnantajat levittävät huhuja ammattiliitoista mafian pesinä, vaikkei mafia ole vuosikymmeniin vaikuttanut ammattiliitoissa. Sekä Bell että MacLean väittävät, että heitä on painostettu ammattiyhdistykseen kuulumisesta. Bell sanoo saaneensa kerran potkut aktiivisuuden takia.

Työpaikallaan Atlantassa keskisuuressa elektroniikkayrityksessä Bell on kohdannut vihamielisyyttä, koska hänen vaimonsa on musta.

”Atlantassa työnantajien politiikka on sortavampaa kuin Bostonissa. Mustia ei työpaikkojen johtoportaassa näe”, Bell penää.

Erityisen nihkeä ammattiliittoja kohtaan on päivittäistavaraketju Wal-Mart. Myös kahvilaketju Starbucks kohtelee huonosti työläisiä ja sen työterveydenhuolto on ala-arvoista.

IWW on vielä pieni, mutta ärhäkkä järjestö. Se ajaa useissa osavaltioissa oikeusjuttuja laittomasti irtisanottujen työläisten puolesta, muun muassa Starbucksia vastaan. Starbucksin työläisten asteittainen järjestäytyminen onkin IWW:n ansiota. New Yorkissa taas on järjestetty kuljetusalan lakkoja.

”Vanhat ammattiliitot eivät enää aja työläisten etuja. Tulevaisuus on IWW:n”, summaa MacLean.

USSF:n tiedottaja Karlos Schmieder on tyytyväinen. Viiden päivän aikana sosiaalifoorumissa järjestettiin yli 1 000 keskustelutilaisuutta ja työpajaa. Mukana möyrysi 1 000 järjestöä ja 15 000 osanottajaa.

Atlantassa sivuutettiin tietoisesti maailmankuulut ”aktivisti-julkkikset”, kuten Noam Chomsky ja Naomi Klein, sillä foorumin painopiste oli ruohonjuuritason järjestötyössä.

Kaduilla ja aukioilla velloneen foorumin tilaisuuksia pidettiin myös keskustan hotelleissa ja konferenssikeskuksissa, mikä kriitikkojen mielestä kellisti foorumin yhtiö-Amerikan syliin.

”Asunnottomille järjestettiin työpajoja kodittomien suojissa, pidimme puistossa esimerkiksi alkuperäiskansojen vedenpyhitysseremonian ja USA:n poliittisten vankien omaisille tarkoitetun tapaamisen”, Schmieder kuittaa.

”Kaikki foorumille lahjoitetut tekniset laitteet annettiin eteenpäin asunnottomien ja vammaisten järjestöille. USSF piristää etelän aktivismia vielä pitkään.”

Seuraavaa sosiaalifoorumia saataneen odotella vuoteen 2010. Huhujen mukaan se pidetään San Franciscossa.

Kadulla laiha hahmo laajentunein pupillein viittoo meitä pysähtymään. ”Chaos theories”, hän esittelee itse painamaansa runokokoelmaa:

”Pyrin kansakunnan tajunnan laajentamiseen.”

Suitsukkeen tuoksu, roskisten lemu, sikari, ruoanhaju sekoittuvat ohikulkevien mustien naisten korkojen kopinaan, hiukset melkein koskettavat asfalttia.

Syömme puolipimeässä baarissa quesadilloja juustotäytteellä, siemailemme maissiolutta. Stereoissa kilkuttaa country, screenillä pyörii japanilainen vampyyrileffa, jonka ääni on säädetty pois.

Ville Ropponen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu