Töhryn anatomia

Helsinki tahtoo poistaa katutöhryt, mutta mikä on töhry ja kuka sen määrittelee?

Helsingin Stop töhryille -hanke edustaa Yhdysvalloista omaksuttua Fixing Broken Windows -teoriaa. Siihen kuuluu olennaisesti töhryjen nopea poistaminen sekä tekijöiden tehokas jäljittäminen. Taustalla on idea siitä, että syrjäytymistä ja järjestäytyneemmän rikollisuuden kasvua ehkäistään kitkemällä yhteiskunnasta järjestelmällisti lievätkin rikokset.

Vuonna 1998 käynnistettyyn kampanjaan käytetään yli puolitoista miljoonaa euroa vuodessa. Varat kuluvat kaupungin seiniin ja sähkötolppiin ilmestyneiden tarrojen, tagien, ilmoitusten ja graffitien nopeaan siivoukseen sekä mahdollisia tekijöitä jahtaavien vartijoiden palkkoihin.

Yhdysvaltalainen antropologi Mary Douglas tarkastelee klassikkoteoksessaan Puhtaus ja vaara (Purity and Danger 1966) kulttuurisia jäsennyksiä, erilaisia rajanvetoja, joita ihmisyhteisöt tarvitsevat rakentaakseen kokonaisvaltaista kuvaa ympäröivästä maailmasta.

Muun muassa puhtauden ja likaisuuden määrittelyt liittyvät ajatusmalleihimme, jotka perustuvat kulttuurisiin luokitusjärjestelmiin.

Luokitusjärjestelmät ovat siis Douglasin mukaan inhimillisen tiedonkäsittelyn ensisijaisia merkityksiä – ihminen hahmottaa maailmaa kategorioiden kautta.

Kategorioiden ulkopuolelle jäävät alueet ihminen määrittelee anomalioiksi, jotka ilmentävät kaaosta, epäjärjestystä ja epäpuhtautta. Tähän reuna-alueeseen liitetäänkin useissa kulttuureissa saastaisuutta ja tarttuvuutta merkitsevä tabun käsite, mutta toisaalta myös puhtautta ja kokonaisuutta tarkoittava pyhän käsite.

Tuttujen kategorioiden ulkopuolelle jäävät ilmiöt saavat kulttuurin rakenteissa merkittävän aseman. Ne eristetään, niitä kunnioitetaan tai ne koetaan uhkana. Anomalioiden saamat symboliset arvot muistuttavat meitä rajoista, joiden rakenteissa voimme hyväksytysti toimia sekä muokata yhteisöllistä arvomaailmaamme.

Kategorioiden ulkopuolelle jäävät ilmiöt, jotka saavat merkityksellisen aseman kulttuurissamme, avaavat mielenkiintoisen näkökulman myös katutaidetta ja sen julkista vastaanottoa tarkasteltaessa. Määriteltäisiinkö töhryt yleisesti taiteeksi, jos ne nähtäisiin taidemuseon seinällä? Ja toisaalta, menettäisikö katutaide tällöin sille ominaisen kyvyn hätkähdyttää ja herättää vilkasta keskustelua?

Käsityksemme liasta ja likaisuudesta ilmaisevat symbolisia järjestelmiä, ja suhtautuminen likaan on hyvin erilaista eri puolilla maailmaa. Länsimaisessa kulttuurissa lian välttäminen on yleensä hygieeninen tai esteettinen kysymys, kun taas toisaalla lian määritelmät perustellaan uskonnon kautta. Lika ei koskaan ole erillinen, ainutkertainen ilmiö – siellä, missä on likaa, on myös järjestys. Lika on siis systemaattisen järjestämisen ja luokittelun oheistuote, joka tulee esiin, kun järjestyksen kannalta sopimattomia elementtejä hyljeksitään, jotta järjestys säilyisi.

Kengät eivät ole likaiset, mutta on likaista nostaa ne ruokapöydälle. Ruoka ei ole likaista, mutta ruokatahrat vaatteissa ovat likaa. Samoin on likaista pitää kylpyhuoneen tavaroita olohuoneessa, säilyttää ulkona pidettäviä tavaroita sisätiloissa tai maalata taideteos kadulle. Saastaisuuskäsityksemme ja käyttäytymisemme ovat siis pohjimmiltaan sitä, että reagoimme tuomitsevasti asiaan tai esineeseen, joka saattaa ristiriitaan ja hämmentää vaalimiamme luokitteluja.

Kulttuuri määrittelee yhteisölle yhteiset arvot. Lisäksi se toimii yhteisöllisenä välittäjänä yksilöiden kokemuksille. Kulttuuri siis tarjoaa jäsenilleen joukon perusluokkia, joihin arvot ja aatteet järjestetään. Se on yhteisöä sitova auktoriteetti, mutta kuten kaikki luokitusjärjestelmät, myös kulttuuri synnyttää systeemin perustavanlaatuisia arvoja uhmaavia anomalioita.

Kukin kulttuuri on monin eri tavoin varautunut ottamaan vastaan järjestelmää uhkaavat anomaaliset tapahtumat ja ilmiöt. Stop töhryille -hanke pyrkii vaikuttamaan katujemme siistiin ulkoasuun, mutta myös pitämään yhteisömme rakennetta symbolisesti uhkaavat tekijät hallinnassa.

Puhdistamiseen, rajojen luomiseen ja rajanrikkojien rankaisemiseen liittyvien käsitysten keinoin pyritään luomaan järjestystä kokemuksiin, jotka eivät luonnostaan ole kovin selkeitä. Töhry on likaa, joten sen koetaan loukkaavan järjestystä. Lian poistaminen on yritys järjestää ympäristöä ja sitä kautta symbolisesti myös yhteisöä. Mielenkiintoista on, että perimmiltään lika on likaista vain “katsojan silmissä”. Absoluuttista likaa – tai töhryä – ei ole olemassa.

Anomaliat koetaan uhkana, mutta toisaalta alati hätkähdyttämään pyrkivä taide käyttää niitä hyödykseen alleviivatakseen poikkeuksellista olemustaan. Taideinstituutiossa taiteilijat saavatkin ylittää kategoriarajoja paljon helpommin kuin muiden ammattiryhmien edustajat.

Taiteilijan ei siis töissään oleteta mukautuvan yhteiskuntajärjestelmään ja sen moraalikäsitysten vaatimuksiin. Jos pyhiä kulttuurisia arvoja ja sovinnaisuussääntöjä tai taideinstituution asettamia raameja toisaalta rikotaan liian räikeästi, rajoja aletaan asettaa myös taiteellisen ilmaisun vapaudelle.

Katutaiteen tekijä käyttää hyödykseen taiteensa anomalista asemaa marginaalisen ilmaisunsa korostajana, mutta hän joutuu niinikään kulttuuristen ja symbolisten puhtauskäsitysten takia tarkkailuun ja saa kovan rangaistuksen jäädessään kiinni teoistaan.

Katutaide toimii yhteiskunnallisen kontrollin ulottumattomissa, museon ja gallerian seinien ulkopuolella. Tämä häilyvä sijainti järjestelmässämme sekä tekijöiden anonymiteetti näyttävät tekevän ilmiöstä kiinnostavan ja joidenkin silmissä jopa uhkaavan.

Kirjoittaja tekee folkloristiikan laitokselle opinnäytetyötä katutaiteesta.

Douglas, Mary: Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi. Suom. Virpi Blom & Kaarina Hazard. 232 s. Vastapaino 2000.

Emma Vainio

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu