Tirkistelijöitä aamiaispöydissä

Lukuaika: 2 minuuttia

Tirkistelijöitä aamiaispöydissä

Susan Sontagin viimeinen kirja on kärsimyksen katsomisen käyttöopas.

KUVAT SOTIEN ja väkivaltaisuuksien hirveyksistä ovat niin arkipäiväisiä, ettei tule ajatelleeksi käyttöoppaan tarvetta. Yhdysvaltalaisen intellektuellin, kirjallisuuskriitikon ja esseistin Susan Sontagin Att se andras lidande (”Toisten kärsimystä katsomassa”) pakottaa pohtimaan kärsimyksen katsomista ja sen vaikutuksia. Sontag kirjoittaa valloittavan terävästi ja monipuolisesti ilmiöstä, joka leimaa modernia tiedonvälitystä.

Muistikuvat sodasta ovat muistikuvia valokuvista. Sotilaiden nostama lippu Iwo Jimassa, luurangoiksi kuihtuneet ihmishaamut Bergen-Belsenissä, ihonsa menettäneet naiset ja lapset Hiroshimassa – ja uudemmat hirveydet Sarajevossa, Tšetšeniassa, Abu Ghraibissa. Luetteloa voisi jatkaa toivottoman pitkälle. Mutta millä oikeudella?

Lehtien ja tv:n välittämät hirveydet olohuoneissa ja aamiaispöydissä ovat moderni ilmiö. Journalismi on tehnyt ihmisten äärimmäisistä kärsimyksistä toisten arkipäivää. Voi vain miettiä, miten julmuuksien kuvaaminen vaikuttaa meihin – paaduttaako se väkivaltaan tai jopa lietsoo sitä. Vääristyykö kuvamme todellisuudesta?

SONTAGIN MUKAAN äärimmäisten kärsimysten näkeminen on luontevaa vain niille, jotka yrittävät auttaa – esimerkiksi kenttäkirurgeille. Muut ovat tirkistelijöitä. Hirveyksien kuvaaminen on Sontagin mielestä silti tarpeellista.

”Annetaan näiden inhottavien kuvien riehua. Vaikka ne ovat vain symboleja eivätkä voi mitenkään käsittää suurempaa osaa todellisuudesta, johon ne viittaavat, niillä on kuitenkin elintärkeä tehtävä. Kuvat sanovat: tämä on se mitä ihminen voi saada aikaan – jopa vapaaehtoisesti, innostuneesti ja itsensä oikeuttamana. Älkää unohtako tätä.”

Sontag syventää viimeiseksi jääneessä teoksessaan esseekokoelmansa Valokuvauksesta (1977) teemoja. Kirjan kansi esittää Francisco Goyan etsausta hirtetystä miehestä. Sontagin mukaan Goyan 1800-luvun alun taideteos Sodan katastrofit merkitsi käännekohtaa. Tästä alkaen sotakuvien tarkoituksena on ollut hätkähdyttää ja shokeerata.

VALOKUVA on seurustellut kuoleman kanssa vuodesta 1839 – keksimisestään asti. Sotavalokuvaus tosin yleistyi vasta sen jälkeen, kun kamera irtosi statiivista. Sontag viljelee esimerkkejä Yhdysvaltojen sisällissodasta, Krimin sodasta, ensimmäisestä maailmansodasta, Espanjan sisällissodasta, toisesta maailmansodasta.

Yksittäisten kuvien käsittely takaa sen, että kirja pysyy ymmärrettävänä ja konkreettisena. Vanhempi lukija voi saada muistinsa hämäristä välähdyksen kuvasta, josta esseisti puhuu. Nuorempaa lukijaa olisi auttanut, jos kirjaan olisi otettu edes muutamia valokuvia.

Toisin kuin voisi olettaa sotavalokuvien manipulointi on kadonnut taide. Sontag osoittaa, että lähes kaikki kuuluisat sotavalokuvat ennen Vietnamin sotaa ovat lavastuksia. Vietnamin sodassa televisio otti voiton valokuvasta, eikä sotavalokuvaajilla sen jälkeen ole ollut varaa lavastuksiin.

SONTAG OSOITTAA MYÖS, miten lavastamattomatkin kuvat voivat johtaa harhaan. Lohduttomat ruumisläjät ja luurangoiksi laihtuneet eloonjääneet leimaavat kuvaa keskitysleireistä. Tämä oli tilanne, kun liittoutuneiden joukot tunkeutuivat leireihin. Todellisuudessa leireillä ei kuoltu nälkään ja tauteihin, vaan kaasuun.

Sotakuviin liittyy aina sensuuria. Emme muista emmekä tiedä esimerkiksi Ison-Britannian Falklandin sodasta juuri mitään, koska sotaretkelle ei päässyt mukaan kuin kaksi valokuvaajaa, ei ainuttakaan tv-kameraa. Tiukan sensuurin avulla Yhdysvallat onnistui välittämään Persianlahden sodassa kuvan eräänlaisena tietokonepelinä – kunnes lehdet alkoivat julkaista kuvia Kuwaitista paenneesta irakilaiskolonnasta, joka oli tuhottu maantielle napalmipommimattojen, rypälepommien ja köyhdytetyllä uraanilla ladattujen kranaattien avulla.

Sontagin mukaan tärkein sensuurin muoto on lopulta itsesensuuri, tv-tuottajien ja lehtien uutispäälliköiden arvio ”hyvästä mausta”.

KIRJAN LOPPUUN liitetty itsenäinen essee ”Att se andra torteras” (”Toisten kiduttamista katselemassa”) tekee tärkeän havainnon: hirvityksiä esittävät kuvat ovat leviämässä digikameroiden ja internetin välityksellä uudella ja arvaamattomalla tavalla. Suhtaudummeko eri tavalla sähköpostin liitetiedostona lähetettyyn sotakuvaan kuin tv:n uutislähetykseen?

Sotakuviin kätkeytyy sama ideologinen valhe ja manipulaatio, joka hallitsee kansainvälistä mediaa ja politiikkaa. Uhrit eivät ole samanarvoisia, eikä kuolemaa kuvata tasapuolisesti. Sontag – itsekin juutalainen – muistuttaa, että Yhdysvalloissa muistetaan yhä lukemattomin tavoin holokaustin uhreja. Sen sijaan Yhdysvaltojen mantereen tapahtumat – intiaanien tuhoaminen ja mustien orjuuttaminen – eivät ole saaneet samanlaista huomiota.

Sontag tuntuu silti uskovan siihen, että jokainen kuva sodasta on kannanotto sotaa vastaan. War is hell.

Susan Sontag: Att se andras lidande. Brombergs 2004.

Heikki Hiilamo

  • 9.9.2009