Tilattu: yksi elämä

Toisinajattelija: Edistyksellisyyttä kutsutaan kaupungissa tilaaja–tuottaja-malliksi, vaikka yhtä hyvin mallia voisi nimittää vaikka niuhottaja–kusettaja-malliksi, sillä kukapa ei tietäisi, että juuri nimeämällä asiat korrektisti koetetaan muovata ihmisten mielikuvia itse asiasta.

Muutin kaupunkiin, joka edistyksellisesti eriyttää ja tehostaa toimintojaan. Edistyksellisyyttä kutsutaan kaupungissa tilaaja–tuottaja-malliksi, vaikka yhtä hyvin mallia voisi nimittää vaikka niuhottaja–kusettaja-malliksi, sillä kukapa ei tietäisi, että juuri nimeämällä asiat korrektisti koetetaan muovata ihmisten mielikuvia itse asiasta.

Kunnallinen tilaaja–tuottaja-malli toimii kaupungissani siten, että oikea käsi tilaa säästöjä ja vasen tuottaa kurjuutta. Yleensä kumpikaan kunnallinen käsi ei taida tietää, mitä toinen puuhailee. Tämä on mahdollista, koska kukaan ei oikeasti ole vastuussa mistään. Tilaamista varten on perustettu lautakuntia, jotka valvovat ja arvioivat tilaamisen tarpeita. Tuottamista vahtivat taas johtokunnat. Tilaamista valvovia lautakuntia ja tuottamista arvioivia johtokuntia kyttäävät kaupungin virkamieskoneistot.

Pro tilaaja–tuottajat intoilevat, että jatkossa kaupunki säästää rahaa uuden moottoritien verran, kun päällekkäiset toiminnot karsitaan, eikä palveluita tuoteta yhtään enempää kuin on pakko. Strategia on varmasti loistava, jos tilattaisiin gluteenittomia viinereitä lähikonditoriasta, tai jos tilattaisiin Saksasta erikoisvarusteltu kolmipyöräinen Audi. Mutta entä kun tilaaja ja tuottaja ovat ihan oikeasti useimmiten peräisin samasta organisaatiosta? Kenen mittareilla määritellään laatu ja tarve?

Oikein kyynisenä hetkenä voi tulla mieleen, että kaupunki ahneuksissaan tilaa vanhainkotiinsa liian vähän hoitajia, ajatellen, että vähemmälläkin työpanoksella voi vanhukset sitoa tuoleihinsa ja sänkyihinsä. Näin hoitohenkilökunta tuottaa vanhainkodissa ne vanhuspalvelut, mitkä kiireeltään ja yleiseltä ahdistukseltaan kerkeävät. Älkää syyttäkö henkilökuntaa – hoitsuja kirittävät myös yksikkökohtaiset tulostavoitteet. Mitä vähemmän vaippoja ja lääkkeitä vanhuksiin tuhlataan, sitä paremmalta tulos näyttää paperilla.

Opetustoimessa tilaaminen ja tuottaminen vasta helppoa onkin. Kun kaikki aggressiohäiriöiset ja muuten vaan erityiset lapset integroidaan tavalliseen opetukseen, säästetään paitsi erityisopettajien palkoissa, mutta saadaan myös ilmavaa kiertoa koulujen opettajainhuoneisiin. Jostain syystä moni nuori opettaja ei jaksakaan tuottaa opetuspalveluita, samalla kun omista oikeuksistaan tietoinen kaksimetrinen teromarkopetteri huorittelee ja syljeskelee. Onneksi kukaan ei enää oleta, että opettajan pitäisi olla pätevä muussa kuin oman mielensä hallinnassa.

Merkillistä on, millä vimmalla Suomen kolme tilaaja–tuottaja-pilottikaupunkia ovat eriyttämässä ja ulkoistamassa toimintojaan, keskittymässä ydintoimintoihinsa. Kaupunkini viisaimmat kysyvät, mitä järkeä kaupungin on esimerkiksi tuottaa ruokapalvelua, mitä järkeä on kaupungin siivota koulujensa käytävät, mitä järkeä on kaupungin jäädyttää jääkiekkokenttänsä. Kysyn: mitä järkeä on yleensä elämässä? Kysyn: mitä se kaupungin ydintoiminta sitten on, ellei sitten asukkaiden hyvinvoinnista huolehtimista?

Luulisi muuten, että asukkaat täyttäisivät raivoissaan kaupungin kadut ja torit, puisivat pormestarille vihaisina nyrkkiä. Vaan mitä vielä. Toreilla kaupunkilaiset maistelevat hillomunkkejaan ja ryystävät Café Teboilejaan kuten aina ennenkin. Tylsintä on, että kaupungin asukkaat väittävät kaupungin tilaamissa ja tuottamissa kyselyissä olevansa tyytyväisiä tilaamisen ja tuottamisen tuloksiin. Se tietysti on vähän sama kuin kysyisi kuolemaantuomitulta, mitä tämä pitää vankilansa ilmapiiristä. ”Kyllä se aina tulevaisuuden voittaa”, vastaa kuolemaantuomittu kohteliaasti.

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa toimittaja.

Edith Ahola

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu