Kirjoittanut jukka vuorio

Tein Bochumit

Lukuaika: 2 minuuttia

Tein Bochumit

Pääkirjoitus: Kännykkääni tuli puheluita ja viestejä, joihin ei huvittanut vastata. Heitin puhelimen mereen.

Saastutan Itämerta, käyn paljon baareissa, seurustelen lihansyöjän kanssa, en kierrätä enkä osallistu haastatteluihin politiikasta. Mihin tämä kaikki johtaa?

Tätä kirjoittaessani olen juuri käynyt puhelinkeskustelun Ylen radiotoimittajan kanssa joka olisi halunnut mut radioon keskustelemaan poliittisesti vihaisista nuorista miehistä. Hän piti minua ”anarkisti-aktivistina”. Sanoin sille, että en oo ensinnäkään enää kovin nuori, enkä kyllä koe olevani vihainenkaan ja poliittiset kannatkin on vähän hakusessa. Suosittelin sille paria poliittista nuorta naista ja että niiltä voisi kysyä tunteeko ne jonkinlaista vihaa myös.

Tänä kesänä tulee täyteen 11 vuotta kasvissyöjänä ja olin monta vuotta sitä mieltä, ettei lihansyöjiä voi millään tapaa ajatella minkäänlaisina heiloina. Uudenvuoden bileissä käänsin kelkkani lopullisesti tämänkin asian suhteen. Kenen tahansa lihansyönti haittaa minua suunnilleen yhtä paljon kuin niitä minun kasvissyöntini.

Kysynpähän uudelleen, mihin tämä kaikki johtaa? Jos olisin nuorempi liittyisin varmaan kokoomusnuoriin, mutta tuskin sinne enää kolmekymppisiä halutaan. Taidan kysyä josko demarinuoriin vielä pääsisi.

 

Tuossa pari viikkoa sitten olin keskellä yötä tulossa baarista ja kävelin merenlahden yli vievän sillan poikki, kun kännykkääni tuli puheluita ja viestejä, joihin ei huvittanut vastata. Tein niin kuin parhaaksi katsoin ja heitin puhelimen kohti avomerta niin pitkälle kuin jaksoin. Yllättävän kauas se kaartoikin, ennen plumpsahtamistaan aaltojen alle.

Seuraavana päivänä tapaus enimmäkseen nauratti. Mainitsin siitä punkkareitten nettifoorumilla, ja pari tyyppiä kysyi heti, että ajattelitko, että on ihan ok saastuttaa Itämerta. Voi Jeesus. Kyllä, tässä tapauksessa saastutin Itämerta ihan hyvällä omallatunnolla.

Illalla menin taas ystäväni kanssa baariin ja kerroin, että puhelin syleilee nyt merenpohjaa. Hän innostui ideasta ja halusi myös lähteä heittämään luuriaan jorpakkoon. Itse en kuitenkaan halunnut poistua tuoppien äärestä, joten kehotin häntä pudottamaan kännykkänsä omaan täysinäiseen tuoppiini, se ajaisi kyllä saman asian. Ja niin hän pudotti puhelimensa tuoppiini, ja tokaisi ”nu är det bättre” (hän on suomenruotsalainen). Yritin myös soittaa hänelle, mutta valitsemaani numeroon ei juuri nyt saatu yhteyttä. Join tuopin tyhjäksi kaikessa rauhassa.

Muutaman seuraavan päivän aikana tunsin suussani omituista, pahaa metallista makua. Mieleen tuli, että se puhelin oli kyllä aika likainen. Jotkut tutut aprikoivat, että puhelimesta tai sen akusta olisi voinut liueta jotakin kaljaani. Tulin vähän vainoharhaiseksi. Kuvittelin kaikenlaisia sairauksia. Kuolisin johonkin raskasmetalleihin enkä voisi edes soittaa ja kertoa siitä kenellekään.

 

Kun olin elänyt pari päivää Facebookin yhteydenpidon varassa, sain eräältä ystävältäni lahjaksi uuden puhelimen ja ostin siihen prepaid-liittymän. Vähän myöhemmin menin elokuviin ja sammutin kännykkäni leffan ajaksi. No, elokuvahan oli loistava, ei siinä mitään, mutta arvatkaapas vaan muistinko sen jälkeen enää pin-koodia, no vittu en. Sitten puhelin kysyikin jo puk-koodia.

Menin kotiin lukemaan ohjekirjaa, jossa sanottiin, että puk-koodi lukee muoviläpyskässä, jossa sim-kortti oli kiinni. No se muoviläpyskähän oli tietty siinä vaiheessa jo kaatopaikalla, roskikseenhan minä sen laitoin heti, kun sain kortin puhelimeen. En muuten kierrätä jätteitäni, noin, tulipa sekin sanottua.

Joudun taas ostamaan uuden prepaidin, mutta kulutusyhteiskunta, jonka osa olen, on varmaan tyytyväinen.

Jukka Vuorio