splash_image.jpg

Tappakaa ne kaikki

Afganistanin sodasta kertova dokumentti on vetänyt Tanskassa yli 100?000 katsojaa. Elokuva seuraa tanskalaisten poikien tarinaa kotimaasta Armadillon sotilastukikohtaan & taisteluihin Etelä-Afganistanissa. Onko Armadillo hyvä sotadokumentti vai propagandaa? Ohjaaja Janus Metz kertoo.

Tanskalaissotilaiden vartioaseman pylvääseen on kirjoitettu Metallican levyn nimi: Kill ’Em All. Tappaminen pyhittää. Kamera heiluu. Sotilaat huutavat ja juoksevat. Talebanit ampuvat pellon yli juoksevia tanskalaisia.

Kameramies juoksee ja kuvaa. Joku huutaa: ne on tuolla ojassa. Joku heittää käsikranaatin. Kuuluu laukaussarja. Myöhemmin tanskalaissotilas kehuskelee ”neutralisoineensa” haavoittuneet afgaanimiehet. Armeija aloittaa tutkimukset sotarikosepäilyistä.

Monelle Armadillon nähneelle saattaa olla yllätys, että dokumentti voidaan nähdä myös elokuvana sodan puolesta. Syyskuussa Helsingissä poliitikoille ja lehdistölle järjestetyssä keskustelutilaisuudessa kansanedustaja Kimmo Sasi kiitti tanskalaisia poikia siitä, että nämä uhrautuvat ja tekevät, mitä sotilaan pitää tehdä. Pekka Haavisto kiitti elokuvan musiikkia.

Pasifistiset toimittajat olivat tyrmistyneitä, miten oivallisesti Armadillo osoittaa Afganistanin sodan järjettömyyden. Tämä on ollut ohjaajan tarkoituskin. Armadillo yksinkertaisesti kertoo, mitä sota on, vakuuttaa myös ohjaaja Janus Metz.

”Kun tekee jotain, ei aina oikein tiedä miten ihmiset reagoivat”, Janus Metz kertoo, kun ihmettelen elokuvan vastaanottoa. En voi uskoa, että joku näkisi tämän elokuvan sotaa puolustavana. Olen väärässä.

”Elokuva oli sokki aluksi myös Tanskassa. Sitten ihmiset alkoivat pohtia, mistä on oikeasti kysymys. Armadillo altistaa hyvin brutaalille sotakuvaukselle. Osa tuomitsee. He sanovat, että tehtävä Afganistanissa on järjetön, joukot pitää vetää pois.”

”Toisten mielestä sotilaat toimivat sankarillisesti. Ja sitten taas niiden toisten mielestä sotilaiden toiminta on vain täynnä raivoa ja julmuutta. Armadillo on ollut elokuva, josta ihmisten pitää vetää itse johtopäätökset.”

Samana päivänä, kun haastattelen Janus Metziä, uutisoidaan, että norjalaisten sotilaiden mielestä tappaminen on parempaa kuin seksi. Ihmisille alkaa paljastua, millaista sotilaan arki Afganistanissa oikeasti on.

Sodasta on alettu puhua eri lailla.

Armadillo sai alkunsa, kun Janus Metzin kollegat Ronnie Fridthjof ja Kasper Torsting halusivat tehdä kuusiosaisen tv-dokumentin Tanskan sodasta Afganistanissa. He kutsuivat kuusi ohjaajaa tekemään yhden osan omasta näkökulmastaan. Metz oli yksi ohjaajista.

Kukin ohjaaja sai miettiä, mikä olisi heidän oma näkökulmansa sotaan. Tuottajat halusivat, että jokaisessa jutussa olisi päähenkilö ja tunteet mukana. He halusivat vaikuttaa ihmisiin tunteiden kautta, saada heidät kokemaan, mitä on olla sodassa ja vetämään omat johtopäätöksensä.

”Perstuntumalta voin sanoa, että uutisjournalismi ei ole onnistunut tässä tehtävässä. Kukaan ei reagoi enää, kun ihmiset kuolevat. Kukaan ei välitä, tilanteesta ei enää keskustella. Pyrkimykseni oli saada ihmiset kokemaan sota”, Metz kertoo.

”Ajattelin, että tämä on tärkein asia tällä hetkellä Tanskassa, eikä kukaan puhu siitä. Ihmiset puhuivat vain asuntonsa hinnasta.

”Halusin päästä kiinni peruskysymykseen. Mitä tarkoittaa, kun kohtaa viimeisimmän, täysin ymmärrykselle mahdottoman tilanteen, sodan brutaalisuuden. Halusin kysyä, mitä tapahtuu ihmismielelle ja kansakunnalle sodassa. Kuinka sota ottaa meistä kiinni ja vie mukanaan pimeyden ytimeen”, Metz jatkaa.

Kerron Metzille, että välittömästi elokuvan nähtyäni koin, että onnistui. Dokumentti tuntui lähes täydelliseltä, vaikka tiedän, että juuri dokumenttielokuvat ovat kyseenalaisimpia, koska ne teeskentelevät olevansa totta.

Useimmat osaksi sotakoneistoa sijoitetut journalistit eivät onnistu samalla tavalla. Olitteko te myös sotajoukkoihin sijoitettuja journalisteja, kysyn ohjaajalta.

”Kyllä, kyllä. Me olimme sijoitettuja journalisteja yhtä lailla. Emme kuitenkaan jääneet roikkumaan ongelmaan, vaan yritimme mennä sen mukana. Yritimme olla tietoisia ehdoista, joiden alaisina työskentelimme.”

”Emme puhuneet sotilaiden näkökulmasta, emme yrittäneet saada tilannetta näyttämään järkevältä. Yritimme osoittaa raamit, joiden kautta sotilaat – tässä tilanteessa – näkevät järkeä omissa tekemisissään.”

”Yritimme näyttää, mitä sotilaat eivät näe. He elävät omassa maailmassaan sotilasleirin sisällä. Heillä ei ole juuri mitään kosketusta leirin ulkopuoliseen elämään. Sotilaiden oli erittäin vaikea saavuttaa yhteyttä siihen, mitä afgaaniväestö oikeasti kokee. Tämä luo etäisyyttä, vainoharhaa, vieraantumista ja epäluottamusta.”

Metzin mukaan tämä on perusehto sille, miten sota pelataan pois näkyvistä. Vasta kun siirrytään pois poliitikkojen ja kenraalien työpöydiltä sodan mikromekaniikkaan, nähdään paikallisella tasolla, miten nämä näkökulmat törmäävät toisiinsa.”

Sotilasleirin turvassa sotilaat viettävät lähes normaalia elämää, katsovat seksivideoita, YouTubea ja länsimaista viihdettä. Katossa roikkuvat isänmaallisesti Tanskan liput.

Leirin ulkopuolella eletään toista todellisuutta, jossa sota ei katoakaan arjesta. Kaksi erilaista maailmaa.

”Yritimme seurata leirillä ryhmädynamiikkaa. Kerromme tarinaa, kuinka pienen miehen pitää toteuttaa ideaalinsa, kuinka olla todellinen mies ja kuinka saavuttaa ryhmän hyväksyntä. Seurasimme myös, miten käy porukan kovimmalle kaverille, joka – lähes tulkoon – ehkä, ylittää sotarikoksen rajan. Tämä on tietenkin suuri kysymys Armadillossa. Kukaan ei tiedä aivan varmasti, mitä tapahtui.”

Kysyn Metziltä, miten hän näkee elokuvan ristiriitaisimman tilanteen, jossa ”neutralisoidaan” eli teloitetaan haavoittuneet afgaanit verrattuna siihen, kun kranaatti ammutaan epäilyttävien afgaanien päälle satelliitista saadun kuvan perusteella.

Onko moraalista eroa sillä, miten viholliset tapetaan?

”En välttämättä ajattele, että kyse olisi moraalisesta erosta, mutta kokemuksen kannalta ero on valtava. Tietokonesota tapahtuu kaukana sotapaikasta, se on surreaalista ja vieraannutettua. Oikea sota taas tapahtuu kaiken keskellä, ja ehkäpä todellinen tilanne on pakko vieraannuttaa ja dehumanisoida, että sen kanssa voi tulla toimeen. Se on niin dramaattista, brutaalia ja väkivaltaista.”

”Kyse on barbarian ja sivistyksen törmäyksestä. Kun edetään kohti teknologista sotaa, ei enää nähdä ihmisten kuolevan. Heitä on paljon helpompi tappaa. Psykologialla, sotatutkimuksella ja filosofialla on kyllä sanottavaa tästä. Armadillo taas käsittelee sitä eroa, kun epätodellinen muuttuu yhtäkkiä hyvin todelliseksi.”

”Samalla todellinen muuttuu surrealistiseksi. Elokuvassa eräs sotilas sanoo: ’en usko että olen täällä, en usko että tämä tapahtuu oikeasti’. Sotilaat eivät osaa suhtautua tilanteeseen, koska se on äärikokemus.”

Nyökkään ja totean, että uhrin näkökulmasta katsottuna kokemuksilla ei ole eroa. Metz toteaa lakonisesti olevansa samaa mieltä.

Afganistanin sodassa eletään uutta tilannetta. Tiedotus- ja propaganda on muuttanut linjaansa. Perinteisestihän propaganda esittää omat miehet hyvinä ja vastustajat pahoina. Miksi armeija päästi kuvausryhmän leiriin?

”Itse uskon ensinnäkin, että Tanskan armeijaa on uudistettu kymmenen viime vuoden aikana. Sen on täytynyt sisäistää ajatus nykyaikaisesta organisaatiosta, jonka pitää olla avoin, vastuullinen ja demokraattinen. Mitä tällaiselle organisaatiolle tapahtuu kun se menee sotaan? Sitä pidetään vastuullisena ja sitä kritisoidaan, jos se ei ole avoin. Siksi armeijassakin on voimia, jotka haluavat avoimuutta.”

Armeija ei kuitenkaan varmaan odottanut tällaista elokuvaa.

”Luulen, että armeijan sisällä käydään keskustelua onko se hyvä vai huono. Jotkut ajattelevat, että Armadillo tarjoaa kielen, jolla puhua koko tematiikasta. Luulen, että kyse on enemmän poliittisesta kuin sotilaallisesta ongelmasta.”

”Elokuva herättää tajuamaan, mitä todella tapahtuu. Ennen elokuvaa puhuttiin Afganistanin sotaan käsiteltäessä idealistisesti tyttökouluista ja kehitysprojekteista. Armadillo on tasapainottanut tilannetta. Osa ihmisistä armeijassa on varmasti oikein tyytyväisiä elokuvaan, koska heidänhän siellä sodassa on taisteltava.”

Kun pääkomentaja antoi myönteisen päätöksen ja kutsui kameraryhmän vierailemaan Afganistaniin, Metz vaati, että heidät on päästettävä kuvaamaan myös muulloin kuin medialle varattuina vierailuaikoina.

”Sanoimme, että haluamme kertoa tositarinan. Haluamme pistää elokuvaan kaiken, eikä meillä ole mitään etukäteen sovittua missiota. Emme aio tehdä armeijan mainoskampanjaa, mutta emme ole lähtökohtaisesti sotaa vastaan eikä meillä ei ole aikomusta yllättää armeijaa housut kintuissa. Lupasin, että yritämme olla niin rehellisiä kuin mahdollista ja nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat.”

”Jossakin kohtaa armeija vain alkoi luottaa meihin. Minun näkökulmastani me emme ole kertoneet mitään, mikä ei olisi totta.”

Tanskalainen upseeri siis antoi teille luvan?

”Kyllä, korkein mahdollinen. Sen jälkeen elimme Afganistanissa toimivien sotilaiden kanssa. Armadillossa oli 120 tanskalaista sotilasta, joiden kanssa olimme hyvissä väleissä yhtä lailla kuin paikallisen komentajankin kanssa, ja saimme mennä ja tulla kuten halusimme.”

”Todistimme että emme ole tiellä, että olemme ok-tyyppejä emmekä ärsytä muita. Teimme samoja asioita kuin sotilaat ja kuljimme partioiden mukana, vaikka emme nukkuneetkaan samassa tilassa kuin he. Altistimme kameramiehen kanssa itsemme samoille riskeille kuin sotilaat. Ehkä se herätti luottamusta. Mutta kuten huomasit, elokuvassa ei ole yhtään kuollutta tanskalaissotilasta.”

Nyökkään. Omien kuolleiden kuvaaminen on ongelmallista. Mutta niin on vastustajankin.

”On tärkeää näyttää että ihmiset kuolevat, mutta ehkä vielä tärkeämpää on näyttää, että ihmisiä tapetaan. Meidän sotilaamme tappavat vihollisia. Kuollut eurooppalainen tai amerikkalainen sotilas taas on uhri, jota kohtaan koemme välittömästi sympatiaa. Senkaltaiset kuvat sopivat täydellisesti sankarilliseen sotilaskuvaan.”

Oliko teillä siis kuvamateriaalia kuolleista tanskalaisista sotilaista?

”Emme saaneet kuvattua kuolevia tanskalaisia sotilaita.”

Elokuvassa erityisen oivallista oli se, että afgaanien kaikki keskustelut oli käännetty. Tätähän ei tapahdu aina edes uutisissa vaan afgaani-talebanit annetaan pälättää jotakin fanaattisen kuuloista höpötystä.

”Afgaanien ääni oli tässä elokuvassa tärkeintä. He ovat ihmisiä, joista puhumme, mutta joiden kanssa kukaan ei puhu. Tämä onkin suositukseni kaikille medioille, puhukaa afgaanien kanssa. Ei se tietenkään onnistu niin, että menee tekemään dokumenttia Helmandiin – ainakaan jos näyttää vaalealta eurooppalaiselta kuten minä – se on vaan liian vaarallista.”

Alan epäillä omaa tulkintaani Armadillosta. Miksi en kokenut Metzin dokumenttia sotilasjoukkoon sijoitettuna journalismina? Onko minua näin helppo jymättää?

”Sotilaisjoukkoihin sijoitettu journalismi on valtava ongelma. Sotilaat ovat huonoimmat ihmiset kommentoimaan sitä, mitä Afganistanissa tapahtuu. He ovat niin sisällä omassa tehtävässään. Samalla he ovat laittaneet paljon peliin.”

”Koen suurta sympatiaa sotilaita kohtaan, joiden kanssa olin tekemisissä. He ovat hienoja tyyppejä, mutta he elävät aivan omassa maailmassaan. Tämä on ongelma, jonka journalistit ohittavat, sillä hehän mielestään ymmärtävät kaiken ja osaavat kertoa rationaalisesti mitä tapahtuu”, Metz toteaa sarkastisesti.

Koko elokuvaprojekti uhattiin myös torpata kokonaan.

”Armeija yritti estää elokuvan tekemisen sen jälkeen, kun olimme kuvanneet afgaanien neutralisoinnin. Upseerit ilmoittivat, että he haluavat katsoa koko materiaalin läpi. He väittivät, että se kuului sopimukseen, mikä ei pitänyt paikkaansa. Me tiesimme, että he halusivat deletoida sotilaallisesti herkän materiaalin. Lopetimme kuvaamisen neljäksi päiväksi, ja tuottajani uhkasi kertoa sensurointiyrityksestä julkisuuteen. Sen jälkeen armeija antoi luvan jatkaa kuvaamista. He tajusivat, että olisi tuhoisampaa, jos kuvausten jatkaminen kiellettäisiin.”

Tanskassa on käyty laaja julkinen keskustelu erikoisjoukkojen sotilaan Thomas Rathsackin kirjasta Jääkäri – Tanskalaissotilaana Afganistanissa ja Irakissa. Jos kirjaa ei olisi julkaistu, olisi Metzin mukaan Armadillon tekeminen ollut paljon hankalampaa.

”Armeijalla ei kirjasta seuranneen keskustelun jälkeen ollut julkisuudessa paljoakaan uskottavuutta jäljellä. Jos armeija olisi yrittänyt estää dokumenttimateriaalin julkistamisen, olisi heiltä mennyt se vähäkin. Tässä mielessä meillä oli etulyöntiasema.”

Sensuroiko armeija elokuvaasi ollenkaan?

”Sopimuksen mukaan armeijalla oli oikeus nähdä elokuva etukäteen, jotta he voivat katsoa, onko siinä asioita, jotka uhkaavat kansallista turvallisuutta. Minua uhkaisi vankila, jos paljastaisin jotakin sellaista, mutta lopulta he eivät esittäneet montaakaan elokuvaa koskevaa huomautusta.”

Metz joutui silti tekemään myönnytyksiä. Osa asetekniikasta haluttiin sumentaa. Jos aseet tunnistettaisiin, niin tiedettäisiin, mitä niillä voidaan tehdä. Tämän suhteen Metzillä ei ollut mitään valittamista.

Sen sijaan hän koki ongemalliseksi, että armeija halusi sumentaa leiriin tulleen afgaanimiehen kasvot, turvallisuussyistä. Metzin mielestä se demonisoi talebaneja.

”Meillähän on kuva talebaneista, että he haluavat leikata kaikkien kurkut auki heti, kun joku puhuu länsimaalaiselle. Heitä radikalisoidaan ja demonisoidaan, että he näyttäisivät barbaarisilta fundamentalisteilta. Kasvojen sumentaminen korostaa tätä kuvaa, mutta minä en halunnut riskeerata kenenkään henkeä.”

Dokumentin vaikuttavimpia hetkiä oli kohtaus, jossa tanskalaissotilaan äiti kuulee pojaltaan afgaanien ”neutralisoinnista” ja näytetään, kuinka upseerit antavat pojille tappamisesta palkinnoksi hevosmerkkejä ja koko joukon taputukset.

Johtaja ohjeistaa sotilaita miten tämän kaltaisiin tilanteisiin pitää suhtautua, mitä saa kertoa omaisille ja julkisuuteen. Miksi ihmeessä armeija antoi Metzin kuvata?

”On mielenkiintoista, että kysyt juuri tästä kohtauksesta. Se oli ainoita kertoja, kun leirin komentaja pyysi meitä kuvaamaan. ’Nyt tapahtuu jotakin tärkeää’, hän sanoi. Armeijan mielestä sotilaat olivat toimineet oikein ja kokivat, että meidän tulee kertoa heidän tarinansa, todistaa, että he ovat oikeassa.”

Juuri tämä kohtaus vaikutti propagandalta.

”He tiesivät, että me olemme olleet mukana tapahtumissa, joten he halusivat, että kerromme heidän puolensa tarinansa – ja senhän me teimme. Tarinan totuus on, että sota tuo esiin hirvittävän puolen ihmisluonteesta, ja että sotilaat – ehkä – todella tahtoivat tappaa nuo ihmiset.”

”Ehkäpä he ylittivät oikean ja väärän rajan. Ja jälkikäteen heidän on yritettävä ymmärtää, mitä oikeasti tapahtui. He ovat myös todella haavoittuvia, koska jos tapahtumien kulku pitää paikkansa, he saattavat joutua sotarikoksista vankilaan. Tämä kysymys porautuu suoraan sankarillisen sotilaskuvan ytimeen, joka alkaa rakoilla.”

Vai laajentaako sotapropaganda vain raamejaan?

Armadillo. Elokuvateattereissa nyt.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu