Tapaus Liebkind

Liebkind osoittautui poikkeuksellisen sympaattiseksi haastateltavaksi, jonka kärsimys tuli lähelle. Hankkimani taustatiedot horjuttivat kuitenkin käsitystä päähenkilön syyttömyydestä.

Sain vuonna 1998 kiinnostavan tehtävän kirjoittaa henkilökuva 1960-luvun iskelmätähdestä, Johnny Liebkindistä, joka oli tullut uudelleen kuuluisaksi vietettyään 11 kuukautta jerusalemilaisessa poliisivankilassa epäiltynä talousrikoksista. Tapahtumiin kietoutui myös talouden ja politiikan aikalaishistoriaa: Wärtsilän nurkanvaltaus, Kauko Juhantalon valtakunnanoikeuteen vieneet kaupat ja Ulf Sundqvistin vahingonkorvaustuomiot.

Oikeusprosessit olivat vielä kesken. Johnny Liebkind halusi osoittaa vain sen, että hän oli syytön. Halusin itsekin uskoa siihen. Liebkind osoittautui nimittäin poikkeuksellisen sympaattiseksi haastateltavaksi, jonka kärsimys tuli lähelle. Hankkimani taustatiedot horjuttivat kuitenkin käsitystä päähenkilön syyttömyydestä.

Pian kävi ilmi, että jutun julkaiseminen oli vaarassa. Liebkind antoi ymmärtää – kuten minäkin olisin tehnyt hänen asemassaan – että Image-lehden jutun päähenkilöksi suostumisen ehto oli se, että asiat kerrottaisiin ainakin pääosin hänen toivomallaan tavalla. Lopulta jutussa jäi epäselväksi, mikä oli Liebkindin rooli talousrikosjutussa.

Annoinko lukijoille liian ankaran kuvan Liebkindistä varjellakseni mainettani kriittisenä toimittajana – vai jäikö jotain olennaista kertomatta, koska halusin miellyttää mukavaa haasteltavaa?

Vaihdettuani ammattia -juttu Johnny Liebkindistä oli se, joka kaikkein useimmin palautui mieleen toimittaja-ajoilta. Julkisuudessa kerrottiin tuomioista, mutta ei niiden taustoista. Mikä oli totuus talousrikosepäilyistä?

Toimittaja Mikko Niskasaaren kirja Tapaus Johnny Liebkind – erään oikeusmurhan tarina tarjoaa harvinaislaatuisen tilaisuuden palata vanhoille jäljille. Kirjaan on toki syytä suhtautua varauksella siksi, että julkisuuden henkilö löytää itselleen helpommin julkisia puolustajia. Yhteiskunnan marginaalissa elävien oikeusmurhat eivät saa huomiota.

Ensimmäinen havainto kirjasta on itselleni lohduttava. Talousrikosvyyhti on niin monimutkainen, ettei Niskasaarikaan onnistu juurikaan avaamaan sitä. En tiedä pysyykö edes pankkilakimies kärryillä.

Kirja perustuu esitutkintapöytäkirjoihin ja oikeudenkäyntiasiakirjoihin sekä Liebkindin päälle liimattuun haastatteluun. Prosessien ytimessä on ruotsalaisten sijoittajien 1990-luvun alussa Wärtsilän osakkeiden keinottelulla hankkimien voittojen kotiuttaminen. Häikäilemättömistä otteista tunnetut sijoittajat eivät halunneet maksaa veroja.

Veronkierto toteutettiin myymällä se sijoitusyhtiö, jolle voitot olivat syntyneet, ennen kuin verot erääntyivät maksettaviksi. Myyjät saivat yhtiön sisällä olleet varat lähes lyhentämättöminä itselleen, mutta verovelka jäi yhtiöön. Ostajan ideana oli käyttää hyväksi yhtiöveron hyvitysjärjestelmään jäänyttä porsaanreikää. Tämä kuitenkin epäonnistui. Lopputuloksena ruotsalaissijoittajien osakevoitoista jäi suomalaisilta veronmaksajilta saamatta noin 70 miljoonan markan verot.

Koko jutun keskeisin kysymys koski sitä, maksoiko ostaja sijoitusyhtiön hinnan ostettavan yhtiön varoilla. Se on lainvastaista. Tällaisen rikoksen luonnetta havainnollistaa esimerkki miehestä, joka rakentaa talon yhtiönsä nimiin. Mies haluaa pitää talon, muttei maksaa rakennusmiesten palkkoja. Se onnistuu näin: mies myy talon omistaman yhtiön toiselle yhtiölle. Toinen yhtiö antaa talon kauppahintana takaisin myyjälle. Tyhjään yhtiöön ei jää muuta kuin velat rakennusmiehille.

Niskasaaren esittelemien asiakirjojen perusteella on epäselvää, maksettiinko Johnny Liebkindin myymän sijoitusyhtiön hinta yhtiön kassassa olevilla rahoilla – vai toimiko pankki rahoittajana. Tavallisen veronmaksajan näkökulmasta kysymys ei ole olennainen. Pankin mahdollisesti antama minuuttiluotto ei muuta sitä, että kaupoissa yritettiin kiertää veroja – ja siinä myös onnistuttiin.

Liebkindin näkökulmasta tilanne on toinen. Kysymys on siitä, kuka on vastuussa. Liebkindille ei jäänyt kaupoista kuin harmeja. Syyttäjä päätti kuitenkin, ettei se vaadi vastuuseen ruotsalaisia liikemiehiä, vaikka he olivat kiistatta ainoat, jotka hyötyivät kaupoista – ja jotka olisivat voineet korvata veronmaksajille aiheutuneen vahingon. Kaiken huipuksi ruotsalaisten syyttämättäjättämispäätökset ovat kadonneet arkistoista.

Helsingin käräjäoikeus tuomitsi kaupoista vain sijoitusyhtiön myyjän eli Liebkindin ja sen ostajan. Niskasaari onnistuu vakuuttamaan lukijan siitä, että päätös on yksipuolinen ja kehnosti perusteltu. Tämä on ehkä anteeksi annettavaa monimutkaisessa talousrikosjutussa.

Asia olisi voitu korjata hovioikeudessa. Aluksi juttua makuutettiin, sitten valitukselta vietiin terä kieltäytymällä todistajien kuulemisesta. Myös itse päätös on lievästi sanottuna huonosti perusteltu. Korkein oikeus ei ottanut juttua käsiteltäväkseen. Liebkindin tuomioksi jäi ehdoton vankeustuomio velallisen epärehellisyydestä.

Teoista riippumatta tuomio ei voi olla oikeudenmukainen, jos syytetty ei ole saanut oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Tätä tarkoittaa oikeusmurha Johnny Liebkindin tapauksessa. Valitus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle voi tuoda Liebkindille pientä hyvitystä jo yksinomaan siitä, että jutun käsittely pidätyksestä Israelissa korkeimman oikeuden valituspyynnön torjumiseen kesti yli 11 vuotta.

Oikeudenpalvelijat myöntävät yksityisesti, että oikeuden toteutuminen on toisinaan arpapeliä. Niskasaaren kirja osoittaa, että näin oli myös Johnny Liebkindin tapauksessa.

Mikko Niskasaari: Tapaus Johnny Liebkind – erään oikeusmurhan tarina. Ajatus kirjat. 224 s.

Heikki Hiilamo

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu