splash_image.jpg

Talvivaara – Tämä ei ole lunta

Voiman toimittaja vieraili Talvivaaran metsien siimeksessä.

Silmien edessä avautuva näkymä on aavemainen. Koko metsä on kuollut, ja valkoinen pöly peittää kasvillisuutta ja järven pintaa. Metsän keskellä virtaa Lumijoki. Nimi tuntuu ironiselta pilalta. Mistään ei kuulu ääniä. Ei linnunlaulua tai jyrsijöiden rapistelua aluskasvillisuudessa. Veden pinta on tyyni.

Metsän yllä lepäävä valkoinen kerros on poltettua kalkkia. Tällaiseen operaatioon käydään vain äärimmäisessä tarpeessa, sillä hyvästä tarkoituksesta huolimatta aine on myrkky.

Olemme tarponeet joelle yhdessä Stop Talvivaara -liikkeen videotoimittaja Hannu Hyvösen sekä Kainuun luonnonsuojelupiirin varapuheenjohtaja Antti Lankisen kanssa. He ovat johdattaneet meidät Talvivaaran metsien siimekseen. Reissun alkutaipaleella metsä näytti terveeltä, mutta luontopolkujen varsille on pystytetty kylttejä, jotka ilmoittavat syövyttävästä aineesta.

Kalkin tarkoitus on saostaa saastevedet pohjaan sekä tasapainottaa veden pH-arvoa, joka on laskenut metallin ja uraanin määrästä. Kalkitseminen kuitenkin nostaa pH-arvoa niin paljon, että se on eliöille aivan yhtä tappava kuin happamuuskin.

”Eli pystytään julkisuuteen kertomaan hyviä uutisia, että ei niin hirveästi mene niitä metalleja vesistöön. Mutta kannattaisi huomioida se, että nyt ne on saostettu sellaiseen ympäristöön, mihin ne ei kuulu. Se vain viivästyttää sitä vuosien saatossa tapahtuvaa vapautumista, jos niitä ei siivota. Siitä tulee sellainen tuhatvuotinen riesa meidän latvavesille”, Hannu Hyvönen sanoo.

”Siivouksen hinta tulee olemaan niin suuri, että kaivos ei koskaan tule jakamaan osinkoa kenellekään, eikä sen tuotot tule riittämään niihin jälkiin, vaikka sitä pyörittäisi 30 vuotta. Mutta jos sitä pyöritetään 30 vuotta, niin ongelmat on taas kymmenen kertaa suuremmat, kuin mitä on saatu kolmessa vuodessa aikaan.”

Hyvönen huomauttaa, että olemme jo kaivospiirin ulkopuolella. ”Kaivospiiri laajenee kuin tauti, ottaen yhä uutta vesistöä purkuvesien käyttöön ja saasteiden varastointiin.”

Patikoimme joen viertä yläjuoksulle päin. Koko matka on valkoisen kalkin peittämä. Tunnelma on epätodellinen. Tämä ei voi olla Suomi, eikä tällaista voi tapahtua minun kotimaassani.

Pysähdymme suoalueella, jossa miehet ottavat näytteitä.

”Täällä me kansalaiset tehdään selvityksiä, vaikka tämä olisi viranomaisten hommaa”, Lankinen naurahtaa.

Jatkamme kohti patoa ja tarkastelemme sitä kauempaa kaivosalueen rajalta. Padon yllä työskentelevät kaivinkoneet ja kuorma-autot. Sumun keskellä maisema vaikuttaa post-apokalyptisen elokuvan lavasteilta.

”Missä tulee viimeinen raja? Milloin ympäristöhaitat alkaa olla suuremmat kuin malmista saatavat millään kuviteltavissa olevat hyödyt? Mun mielestä nyt Suomessa on se raja saavutettu. Tämä on se paikka, johon pitää panna stoppi. Täytyy panostaa johonkin muuhun ja on pakko ruveta keskustelemaan myös siitä, että näitä malmeja ei ole tarpeeksi enää jatkossa. Pitää kehittää toisenlaista tulevaisuutta. Tämä on suunnanmuutoksen paikka koko kulttuurille. Tässä törmätään uusiutumattomien luonnonvarojen loppumiseen ja heikkenemiseen”, miettii Hyvönen.

”Talvivaara on kuva nykymaailmasta. Se on kuva, mikä voidaan ymmärtää. Se on kuva siitä, mihin jatkuvan kasvun kehitys johtaa. Me nähdään tässä mitä tulee tapahtumaan, jos ei saada kehityksen kurssia kääntymään”, Lankinen sanoo.

Anna Kankaanpää

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *