splash_image.jpg

Talven lapset

Shostan viimeinen sinfonia pelastaa säveltäjän maineen.

Shosta-piirin kolmas tapaaminen pimenevässä Voiman toimituksessa jatkuu kohti kolmea viimeistä sinfoniaa. Viimeinen Dmitri Shostakovitshin (s. 1906) neljästä luomiskaudesta, eli niin sanottu kypsä kausi, on asiantuntijoiden mukaan paluu resignaatioon ja sovitukseen.

Kaikki piiriläiset – kirjailija, säveltäjä, ja keskustelut ylöskirjaava toimittaja-ohjaaja – olivat syntyneet, kun Shosta kuoli vuonna 1975. Ohjaaja pissasi vielä vaippoihinsa ja itki koliikkipäissään, kirjailija ja säveltäjä olivat taaperoikäisiä, lahjakkuutta säteileviä ihmelapsia. Pian Shostan jälkeen alkoi myös Neukkulan lopun alku.

Tällä kertaa piirin suurin mielenkiinnon kohde on ikääntyvän Shostan lähestyminen kohti sitä todellisuutta, joka on lähellä Shosta-piirin omaa aikakautta.
Kestääkö Shosta siirtymän myyttisestä kärsivästä taiteilijanerosta 1970-luvulle, teryleenin ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion vuosikymmenelle?

Aiemmat Shosta-jutut löytyvät Fifistä juttuarkistosta hakusanalla Shosta. Shosta-piirin kuuntelema levytys: Rostropovich conducts Shostakovich: The Complete Symphonies, Warner Classics 2007. Jutun lähdemateriaalina Otavan iso musiikkitietosanakirja (1979), Wikipedia & Shostan elämäkertoja.

_______________

Kuoleman laakso

Shosta-piiri keskustelee taiteilijoiden julkaisutahdista. Säveltäjä kertoo, että häneltä jäi edelliseltä levyltä yli 10 biisiä, ja seuraavalta jää ehkä 20.

”Kannattaa tehdä koko ajan, mutta julkaista harvoin”, hän selittää filosofiaansa.

”Hyvän biisin voi tehdä nopeasti, paskaa vääntää pitkään.”

Shostan edellisen ja 13. sinfonian välissä on kuitenkin vain vuosi. Jo alkumetreillä piiri ihmettelee, miksi Shosta kutsuu ilmeistä laulusarjaa sinfoniaksi. Teoksen esittävät sinfoniaorkesteri, mieskuoro ja muutama matalalta örisevä äijä.

Järkyttävän puuduttavasta pötkylässä on viisi temaattisesti nimettyä osaa: Babi Jar, Huumori, Kaupassa, Pelot ja Ura. Teoksen pohjana on Jevgeni Jevtušenkon runoelma, jossa tuomitaan antisemitismi.

Neukkulan uusi pomo Nikita Hruštšov oli tuominnut Stalinin teot vuonna 1956, ja seurasi niin kutsuttu suojasään kausi.

Kenties Shosta katsoi hetkensä tulleen: vihdoin, lähes 60-vuotiaana, olisi hänenkin mahdollista hieman kokeilla! 13. sinfonia sai osakseen viranomaisten kritiikkiä, sillä Jevtušenkon runoja pidettiin epäisänmaallisina.

Koska Shosta ja Jevtu olivat kansainvälisiä staroja, teosta ei uskallettu kuopata kokonaan. Se kuitenkin esitettiin vain kahdesti. Ehkä syy ei ollut poliittinen, vaan viranomaiset halusivat suojella Shostaa itseltään, ohjaaja miettii puolitosissaan.

”Tää on paskinta, mitä oon kuullut Shosta-piirin aikana”, kirjailija sanoo poikkeuksellisen painokkaasti.

Yleensä hillitty ja korrekti kynäniekka ei meinaa kestää ”sinfonian” sankaribaritonia enää sekuntiakaan. Teosta on jäljellä lähes tunti.

Partituuria seuraava säveltäjä nostaa päänsä ja kohottaa kysyvästi kulmiaan.

”Mä pidän tästä Kurt Weill -meiningistä”, hän sanoo.

Toisen osan lopussa ohjaaja huomaa Shostan jo 3. sinfoniasta tutun maneerin, kaleerirummut ja tuubasoolon.

”Tästä yhdistelmästä tietää, että jätkä on kusessa”, ohjaaja sanoo. Ja juo.

Loputtomien halpojen humpahtavien jaksojen ja joka suuntaan hajoilevien dadailujen jälkeen kolmas osa Kaupassa alkaa uhkaavissa tunnelmissa, sekä levyllä että toimituksessa. Kirjailijalle ei putoa enää mikään.

”Tää on uhkaavaa just sillä tavalla, että idioottikin ymmärtää. Mikä siellä kaupassa niin pelottaa”, hän kysyy ivallisesti.

”Ehkä kortti ei toimi?”

Ohjaaja ja kirjailija spekuloivat, että kenties tämän orkesterin, ölinän ja kuoron hybridin lisäksi he itse ovat läpimätiä. Ehkä oopperaulu ei ole heidän lajinsa.

”Ja mä olen opiskellutkin klassista laulua”, ohjaaja sanoo.

”Jo silloin mua vitutti se ihme helvetin ‘hymy sisällä’, epäluonteva kohotettu tapa virnuilla sisäänpäin ja tunkea silmiin jotain pyhää lämpöä, jota siellä ei ole.”

Ohjaajan mielestä laulajat kuuntelevat itseään, poseeraavat omalla äänellään. Heidät koulutetaan siihen.

”Olkaa hiljaa”, säveltäjä huutaa ja syventyy partituuriin itsetietoisesti hymyillen.

”Tää on hyvä kun mahtuu yks tahti per sivu”, hän toteaa onnellisesti laulelmien tahtiin huojuen.

Kirjailija tyrmää itseään säkeisesti purkavan, välillä infantiiliin jytkeeseen sortuvan soitin- ja kuoromaton. Tässä vaiheessa kuoroon ovat yhtyneet solistisia osuuksia ujuavat tenorit, joita kirjailija kutsuu ”itsetyytyväisiksi paskanaamoiksi”.

Shosta-piirin säveltäjä-jäsen ryhtyy puolustamaan yli 50 vuotta sitten tyrinyttä kollegaansa:

”Te ootte pikkusieluja. Säveltäjä tässä vastaa omaan huutoonsa. Hän kokeilee, tekee jotain uutta. Sitä paitsi esiintyjät pervoilee niiden hymyjensä kanssa, laulajat ei välttämättä. Esiintyjä ja laulaja on kaksi eri asiaa.”

Lopulta säveltäjäkin alkaa väsyä Shostan täyteen tuupattuun, tunkkaiseen, jo syntyessään kuivahtaneeseen kokeiluun. Hän sanoo, että lautasten ja gongin käyttö tuo mieleen kämäisimmät Shogun-leffat.

”Miehilläkin voi olla kuulemma vaihdevuodet”, ohjaaja sanoo ja imaisee pitkän huikan valkoviiniä.

”Naisilla se näkyy siinä, että värjätään tukka oranssiksi, pistetään puuhelmet kaulaan ja kaftaani päälle.”

Kirjailija saa heti kiinni:

”Shostalla on muna ulkona housuista, ja rusetti on vaihtunut batiikkiliiviin. Tää kama huutaa vanhenevan miehen suulla, että mä oon nuori vielä.”

Sinfonia nro 13 b-molli (1962), kesto n. 64 min. 1 tähti.

Henki torisee

Edessä on Shostalta jo toinen sinfoniaksi nimetty laulusarja, joka on sävelletty sopraanolle, bassolle, jousiorkesterille ja lyömäsoittimille.

”Sinfonian” sisältämät 11 laulua on sävelletty neljän eri runoilijan, muun muassa Lorcan ja Apollinairen, teksteihin, jotka kaikki käsittelevät kuolemaa.

Itseinhoisesti piiri ajattelee, että alkoholi, oopperaan liittyvä sivistymättömyys ja ennakkoluuloisuus sinfonian lajityypin venyttämistä kohtaan tuottavat voimakkaan kuvotuksen myös 14. sinfoniaa kohtaan.

Säveltäjäkin myöntää, että laulusarjan kutsuminen sinfoniaksi tuntuu kummalliselta. Mitä vikaa on laulusarjoissa? Vuonna 1949 kuollut säveltäjä Richard
Strauss sävelsi viime töikseen 12 laulun sarjan kuolemasta, mutta ei hänellä ollut tarvetta nimetä sitä sinfoniaksi.

”Kyllä sinfoniaa voi uudistaa muutenkin kuin nimeämällä laulusarjan sinfoniaksi”, ohjaaja sanoo.

Säveltäjän mukaan ihmisääni vie pois puhtaasta sinfonisesta kokemuksesta, sillä vastaanottaja alkaa kuunnella, mitä sanotaan.

”Laulu ei ole yksi instrumentti. Pitäisi olla teksti edessä.”

Kun sopraano puhkeaa lauluun, ohjaaja toteaa geneerisen feministisesti, että ensimmäistä kertaa Shostan teoksissa kuuluu naisen ääni. Mieslaulajatkin kuulostavat vähemmän poseeraavilta kuin edellisessä.

Säveltäjä kertoo ylipäätään nauttivansa naislaulajien äänestä enemmän.

”Mieslaulu on keskiäänipuuroa. Pidän naislaulajien klangista. Toi mies on basso, ne ei ole runkkareita kuten baritonit, siksi se kuulostaa paremmalta.”

Vasta 9. laulun kohdalla piiri kokee lyhyen ylimaallisen hetken, mutta toteaa tuhkan maku suussa, että vähän liian myöhään.

Kirjailijan mielestä Shosta on huijannut häntä ja muuta ihmiskuntaa raskaasti.

”Olisin halunnut nähdä, kun se on kolkutellut taivaan porteilla ja huudellut, että Shosta täällä, oon kuuluisa sinfonikko. Paavali on potkassu sitä kepeksiin, pudottanu sen alimpaan helvettiin ja huutanut perään, että ne kaks oli laulusarjoja.”

Sinfonia nro 14 (1969), kesto n. 52 min. 2 tähteä.

Aneeminen loppu

Shosta sävelsi viimeisen sinfoniansa vain kuukaudessa. Teos on tunnettu säveltäjän signeerauksesta, jonka hän lanseerasi ensimmäisen kerran 10. sinfoniassaan. Alku lainailee leikkisästi Gioachino Rossinin oopperan Wilhelm Tellin alkusoittoa.

Shosta itse nimesi ensimmäisen osan Lelukaupaksi. Aluksi elämä on iloa, sitten tulee kärsimys, Shosta maalaili synkästi teoksen taustoista aikoinaan.

Ensimmäisessä osassa piiri kuulee heti tutun jousikvartettomaisen rakenteen ja etenkin myöhemmissä sinfonioissa tai laulusarjoissa usein kuullut naksuvat puiset lautaset.

Shosta-piiri taistelee jaksamisen äärirajoilla. Sitten toisen osan urkuharmonimainen orkestraatio ottaa kolmikon otteeseensa.

”Illan soitin on sello”, säveltäjä sanoo. Piiri ymmärtää kuuntelevansa sinfoniaa, jossa on niin pitkiä, rauhoitettuja ja elegisiä soolosellojaksoja, että sinfonia kuulostaa enemmän konsertolta.

Sävy on haikea, ja piiri on tyytyväinen, että vanha maestro on jättänyt hulluilut taakseen ja jaksaa viimeisessä sinfoniassaan keskittyä fragmentaariseen, mutta sitkeään linjaan. Teemat seuraavat toisiaan perä perää, ja aiemmista sinfonioista tutut paksun orkestraation väliosat loistavat poissaolollaan.

Shosta ei enää jaksa meuhkata. Jäljellä on olennainen. Sinfonian tunnelma on vajoava, meren alle uppoavan laivan ikkunoista näkyvä maisema.

Henkistynyt ja askeettinen, sanovat monet kriitikot 15. sinfoniasta. Riisuttu, vaatimaton, kalpea varjo huippuvuosista, mutta ihan kaunis, sanoo Shosta-piiri. Toisen osan linjakkuus ei kestä loppuun asti. Pakka hajoaa hentoisiksi, haipuviksi, risteileviksi teemoiksi.

Humalainen, eroahdistusta poteva Shosta-piiri juo viimeiset lirut pullosta. Shosta-piiriltä jää kuulematta viimeisen sinfonian viimeiset tahdit, kun vaimea naksuminen ei enää erotu hajoavien stereoiden rätinän alta.

”Shostan loppu katoshi rätinään. Kuinka oshuvaa”, ohjaaja pohtii itsekseen.

Säveltäjä tuulettaa ja huutaa ääneen. Shosta-piiri halaa, nostaa maljan ja kajauttaa piirin tunnuslauseen:

”Shosta-piiri”, säveltäjä huutaa, kirjailija jatkaa, ”kuuntelee kaikki Shostakovitshin sinfoniat”, ohjaaja ottaa vuoronsa: ”kolmessa eri osassa!”

”Shosta sävelsi 15 sinfoniaa. Yksi niistä, eli 10, on briljantti”, säveltäjä sanoo.

Vainajaa ei sovi potkia liikaa, muuten menee hyvä ruumis rikki. Maestron ote ei pitänyt loppuun asti. Tässä asiassa taide ja aika ovat ankaria. Ikä ei tuo säälipisteitä.

Sensuuri ja poliittinen vaino ovat karmeita vitsauksia, mutta taiteilijalle vielä riskaabelimpaa on nousu kansakunnan kaapin päälle, selkääntaputtelijat ja kritiikin mutta etenkin itsekritiikin puute.

Sinfonia nro 15 (1971), kesto n. 47 min. 3 tähteä.

Susanna Kuparinen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu