Taktikoinnin jätämme muille

Sauli Niinistö näyttää elävän enemmän tätä päivää kuin Paavo Lipponen tai Paavo Väyrynen, joka on kyllä terävöittänyt päivä päivältä kampanjaansa. Terävyyttä ja uskottavuutta tosin heikentää ylitsevuotava varmuus omasta älykkyydestä.

Kun kuuntelin demareiden presidenttiehdokas Paavo Lipposta toimittajatilaisuudessa, tuli selväksi, kuinka paljon Suomi on muuttunut henkisesti Halosen kauden aikana. Lipposen puhetyyli kuulosti kekkoslaiselta. Teollisuuden lobbarina toiminut Lipponen on monella kriteerillä oikeistolaisempi kuin Sauli Niinistö. Lipponen puhuu demokratian puolesta, mutta on toiminut usein mielivaltaisesti hyökäten milloin lehdistön, milloin aktivistien kimppuun.

Sen sijaan kokoomuksen ehdokas Niinistö on antanut itsestään terävän ja empaattisen kuvan. Niinistö ei tosin ole osannut täysin päättää, onko hän pelkästään kokoomuksen vai ”koko kansan ehdokas”. Todennäköisesti Niinistö valitsee strategiakseen kokoomuslaiset teemat, koska meno toiselle kierrokselle näyttää varmalta. Samalla hän avaa tilaa muiden puolueiden ehdokkaille.

Niinistö näyttää elävän enemmän tätä päivää kuin Paavo Lipponen tai Paavo Väyrynen, joka on kyllä terävöittänyt päivä päivältä kampanjaansa. Terävyyttä ja uskottavuutta tosin heikentää ylitsevuotava varmuus omasta älykkyydestä.

Vaalikoneessa Niinistö jäi minulla tosin viimeiseksi, Väyrynen sentään keskivaiheille. Heistä toinen on todennäköinen seuraava presidentti, ellei sitten perussuomalaisten Soini yllätä.

Perussuomalaisten nousu on ollut kova pala meille urbaaneille ja liberaaleille pääkaupunkilaisille.

Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja Matti Virtanen kiteyttää asetelman osuvasti: ”Eduskuntavaalien jälkeen on voimistunut samantyyppinen ’kansan’ demonisointi kuin vuoden 1907 vaalien jälkeen. Sata vuotta sitten kohteeksi kiteytyi kansan sivistymättömyys, nyt siksi on noussut kansassa pesivä rasismi. Rasismi on ns. hyvä vihollinen, koska se vastaa eliitin omia ennakkoluuloja taviksia kohtaan – ja johtaa samalla pois eliitin omista poliittisista harharetkistä.”

Tilanne on kuitenkin jo parantunut. Vihreiden presidenttiehdokkaan Pekka Haaviston tempaus herra Hakkaraisen kanssa onnistui mainiosti. Lopputuloksena ”presidenttiehdokas Pekka Haaviston vierailupäivä Kannanedustaja Teuvo Hakkaraisen (ps) kotimaisemiin Viitasaarelle päättyi lauantai-iltana Hakkaraisen lempibaariin Vesannolle”, kuten Iltalehti tahattoman paljastavasti kirjoitti 3. joulukuuta.

Mutta faktat faktoina. Talous- ja EU-politiikassa Soini oli pitkään muita puolueita edellä. Hän ei ole kuitenkaan onnistunut pitämään puoluettaan irti rasismista ja muukalaisvastaisesta ilmapiiristä, joten hän putoaa ehdokaslistaltani.

Perinteisistä liberaaleista ehdokkaista jäljellä on Pekka Haaviston ohella myös RKP:n Eeva Biaudet, mutta heitä kumpaakin heikentää vaisuhko poliittinen persoona – tosin Haavisto on ollut viime päivinä nousussa. Haaviston uskottavuutta vähentää taipumus ahtisaarimaiseen teknokratiaan ja usko militaristiseen humanismiin.

Paavo Arhinmäen viaksi Helsingin Sanomat katsoi sen, että ”Arhinmäki on taitavasti optimoinut vastauksiaan ja niiden painotuksia. Esimerkiksi Natoa koskevassa kysymyksessä hän ja Paavo Väyrynen ottavat ainoina ehdottoman kannan liittymistä vastaan.”

Aatteellisesti itse kannatan ensimmäisellä kierroksella Arhinmäkeä, Haavistoa ja Biaudeta – kyllä, kaikkia kolmea. Kenen heistä uskoo yllättävän ennakkosuosikit, sitä on äänestäminen.

Taktikoinnin jätän muille.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu