Taivaanvuohien seurassa

Pyrstöllään mäkättävän taivaanvuohen kesä on nopeaa sykettä.

Soidintaan lentävän taivaanvuohen mäkätykset alkavat kuulua kirjoituskämppäni yläpuolelta toukokuussa. Tuo kummallinen soidin- ja reviirimäkätys syntyy, kun urostaivaanvuohi tekee ilmassa syöksyjä alaspäin levittäen samalla pyrstösulkansa levälleen niin, että niitä vasten iskeytyvä ilma aiheuttaa tuon äänen, josta lintu on saanut nimensäkin.

Mäkätyksestä saattaa erottaa kymmenen surisevaa sointua. Ääni voimistuu tasaisesti ja on viidennen soinnun kohdalla voimakkaimmillaan ja häipyy sitten kuulumattomiin, kohotakseen seuraavassa syöksyssä taas kuuluviin. Mäkätys toistuu noin viidentoista sekunnin välein. Naaraat eivät mäkätä pyrstöllään, ne kitkuttavat maassa.

Kesän edetessä pääsin ihan saapastuntumalta ja kädenojennuksen päästä tutustumaan taivaanvuohipoikueen elämään. Liikuin, makasin, konttasin ja istua kökötin kameran kanssa lähes päivittäin hautovien lintujen lähettyvillä. Se ei ollut äkkiseltään helppoa, sillä onhan niidenkin suojeluvaistoon kirjoitettu, että me olemme tappajia ja haisemme kuolemalta.

Britanniassa ammutaan vuosittain 85 000 tuhatta taivaanvuohta. Vaikka Suomessa laji onkin muutama vuosi sitten rauhoitettu, löysin äskettäin Paimion metsästysseuran nettisivuilta tekstin, jossa seuran kesäkokous oli päättänyt rauhoittaa muun muassa kurjet, haikarat, nokikanat, kuovit ja niin edelleen. Mutta tekstin lopussa käy selvästi ilmi, että rauhoitus ei kuitenkaan koske taivaanvuohta.

Kaikki linnut pelkäävät kaikkea ennalta aavistamatonta, joten käytin aina samoja maastovaatteita ja suoritin tietyt toimet samassa järjestyksessä. Peitin silmäni ja kasvoni vihreällä hyttyslakilla ja käsieni vaaleuden vihertävillä hansikkailla. Liikuin aina avoimella rantaniityllä tasaisesti, antaen hahmoni kasvaa, mutta en niin, että ääriviivani olisivat muuttuneet pelottaviksi. Olin aina yksin, enkä koskaan piiloutunut.

Sain seurata aikuisten taivaanvuohien tarkkaa huolenpitoa poikasistaan ja sitä, miten äkkiä poikaset oppivat huolehtimaan itsestään: hankkimaan ravintoa madoista, kirvoista, hyönteisistä ja kotiloista. Ja sain nähdä myös miten viimeisenä kuoriutunut poikanen hyppäsi pontevasti ja pelkäämättä uimasilleen, päästäkseen leveän ojan yli, jonka sen isommat sisarukset ylittivät jo siivillään pyrähtäen.

Tajusin että taivaanvuohien elämä oli nopeaa sykettä ja ne kiitävät unohdukseen, ovat vanhoja ennen kuin minä olen lakannut edes kasvamasta.

En voinut olla ihailematta lintujen luontaista vaistoa, kun saalistavan sinisuohaukan silhuetti ilmestyi taivaalle. Muutama sekunti ja nuo maastoutumisen mestarit yksinkertaisesti katosivat näkökentän ulottuvilta. Nuo tuhatvuotista untaan nukkuvan taikuri Merlinin linnut… Kun sinisuohaukka oli kadonnut, aivan kuin vaistonvarainen naps vaan rantaniityn ja kosteikon yllä, ja siinähän ne poikaset taas olivat toimissaan.

Vihreässä kosteikossa maatessani saatoin tuntea sydämeni sykkeen maata vasten, eikä aika tuntunut sykkivän sen tahdissa hukkaan. Nuo hetket mitattiin kaukaa menneisyydestä sykkivällä verenkellolla ja niissä löyhähti vuosituhansien turpeen ja mullan sekainen lemu. Rantalehdon lehtivihreän ja rantaniityn tuoksut imeytyivät sadekuuron jälkeen hapekkaana verenkiertooni: hengitin niitä, hengitin kesää.

Mutta joinakin päivinä hiipi ajatuksiin myös kaiken turhuus. Silloin kaikki oli latistunut yhdeksi litteäksi, ikäväksi ja värittömäksi. Huitaisin reiän ympärilläni inisevään ja survovaan sääskiparveen ja kävelin pois kaikkeen tähän kyllästyneenä…

Sitten näin nuorimman taivaanvuohenpoikasen lentoharjoituksen aikaisin eräänä kesäaamuna. Kuvasarja tarttui muistikortille juuri niillä sekunneilla ja sadasosilla, kun taivaanvuohen poikanen kohosi rantaniityltä epävarmasti siivilleen, poukkoili metrin korkeudessa ilmassa kymmenkunta metriä ja pudota mätkähti sitten peltoon kuin rapakivi.

Seuraavana aamuna poikanen osasi jo lentää hyvin rantaniityn poikki ja sitten eräänä heinäkuun päivänä koko poikue oli kadonnut taivaan tuuliin, jättämättä muuta jälkeä kuin tunteen, että olin löytänyt taivaanvuohien seurasta sen, mitä olin etsinytkin.

Veli-Matti Lehtikangas

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu