splash_image.jpg

Taiteellinen ompeluseura

Hanneriina Moisseinen pisteli isänsä katoamisen kankaalle.

Sarjakuvataiteilija Hanneriina Moisseinen sai poikkeuksellisen idean istuessaan Kuhmon kirkossa vuonna 2005. Hän päätti ommella osan tekeillä olleen sarjakuvansa ruuduista.

”Ajatus lähti siitä, kun näin vanhoja käspaikkoja ja kirjottuja huoneentauluja. Tajusin, että ommellut ruudut sopisivat hyvin häpeällisiin tarinoihin, jotka halusin tuolloin kertoa. Vanhojen tekniikoiden avulla oli mahdollista laajentaa tarinoiden aikaperspektiiviä ja osoittaa, että häpeällisiä juttuja on ollut aina.”

Sarjakuva edustaa Moisseiselle populaarikulttuuria, jota hän haluaa värittää erilaisilla tekniikoilla. Ompelu on työskentelymuotona aikaa vievä, mutta rosoinen jälki elävöittää kokonaisuutta.

”Tekstiilitöillä voi pehmentää kovia aiheita. Ne myös pysäyttävät tarinankerronnan, sillä lukija jää väkisinkin katsomaan niitä pidemmäksi aikaa kuin muita kuvia.”

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla sarjisompelua on mahdollista päästä kokeilemaan itse. Hanneriina Moisseisen ja Kaija Papun vetämä Ompeluseura-työpaja järjestetään Kiasmassa perjantaina 7.9.

”Siitä tulee semmoinen taiteellinen ompeluseura. Ompeleminen on niin hidasta, ettei muutamassa tunnissa ehdi luultavasti tehdä kuin yhden ruudun, mutta se voi olla tulevan sarjiksen alku”, Moisseinen kertoo.

Museon kakkoskerroksessa järjestettävä työpaja kestää kolme tuntia, joten kannattaa tulla ajoissa paikalle. Tarvittavat välineet ja materiaalit löytyvät talon puolesta, mutta Moisseisen mukaan yksi asia olisi hyvä tuoda mukanaan: idea.

”Jos on joku valmis luonnos, se kannattaa ehdottomasti ottaa mukaan. Nollapisteestä aloittaminen ja ideointi vie paljon aikaa. Toki mukaan saa tulla, vaikkei ideoita olisikaan.”

Tuleva syksy on Moisseiselle kiireistä aikaa. Hän on valmistelemassa uutta Isä-nimistä albumiaan, jossa ompeleilla on keskeinen merkitys.

”Käsikirjoitus on pitkä, noin 160 sivua, joista ommeltuja sivuja on noin kolmasosa. Tarina kertoo siitä, miten isäni katosi jäljettömiin, kun olin 10-vuotias”, Moisseinen kertoo.

Rankan, omaelämäkerrallisen aiheen käsitteleminen on ollut iso projekti, sillä Moisseisella ei ollut juuri mitään muistikuvia tuosta ajasta.

”Katoaminen on ilmiönä kuin musta aukko, joka imee kaiken valon ja muistikuvat sisäänsä. Siitä ei saa oikein mitään otetta. Monotoninen ompeleminen ja ei-tiedollinen lähestymistapa ovat avanneet muistiani uudella tavalla, ja nyt tuntuu siltä, että ompelemalla tämän sarjakuvan kuron tuon mustan aukon umpeen.”

Uuteen sarjakuvaan tulevat kuvat on ommeltu pellavaisiin käspaikkoihin, joihin on liitetty monia merkityksiä kansanperinteessä. Näitä pyhiä liinoja on käytetty Karjalassa muun muassa vainajien muisteluun liittyvissä menoissa. Nykyään niitä käytetään ikonien taustalla sekä kirkkotekstiileinä.

Moisseisen sarjakuvassa niillä on oma merkityksensä. Perinteiset käspaikat ovat aina valkoisia, mutta hän halusi käyttää myös mustia liinoja.

”Kuolemaan voi liittää pyhiä merkityksiä, katoamiseen ei. Päinvastoin, katoaminen koetaan epäpyhänä ja likaisena asiana. Kadonneesta esitetään usein erilaisia epäilyksiä, joilla syyllistetään häntä ja hänen omaisiaan. Kokemukseni mukaan kadonneesta tehdään epäilyttävä, vaikka hän olisi ollut kunnollinen ihminen ja joutunut ilman omaa syytänsä vaikkapa rikoksen uhriksi. Siksi mustat liinat.”

Helsingin 27. sarjakuvafestivaalit 7.-9.9.

Mikko Siltanen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu