Taistelu kansallisen mediatilan hallinnasta

Pääkirjoitus: Journalistin ohjenuorana pitäisi olla vain totuudenmukaisuus.

Syyskuussa Helsingissä pidetty Smash ASEM -mielenosoitus varasti shown isommalta pari tuhatta osallistujaa keränneeltä mielenosoitukselta. Anarkistit lupasivat etukäteen ”sekasortoa kaduille”. Itse tulin paikalle hieman huolestuneena siitä, että vievätkö anarkistit toheloinnillaan uskottavuuden suurelta mielenosoitukselta. Näin ei käynyt.

Sekasorron tuottivat poliisit massiivisella ja perusteettomalla saarrolla, johon osallistui ainakin 300 poliisia. Poliisi ylireagoi ja toimi lainvastaisesti. En tiedä miten tämän voisi sanoa riittävän vahvasti.

Hetken luulin, että tulkinnat tapahtuneesta tasapainottuisivat tosiasioiden puolelle. Varsinkin, kun Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen tuomitsi poliisin toiminnan pääkirjoituksessaan.

Kävikin toisin. Ruokanen veti itse mattoa alta omalta kirjoitukseltaan televisiossa Timo Harakan Pressiklubi-ohjelmassa. Oli säälittävää kuulla, kuinka päätoimittaja irrottaa käsiään jutustaan. Ehkäpä se oli Aamulehden päätoimittaja Matti Apusen toverillista vaikutusvaltaa, ehkäpä se oli vain täysin normaalia suomalaisen journalismin kollegiaalisuutta.

Suomessa on tapana, että ainakin päätoimittajat sopivat kannoistaan pressiklubeilla ja saunailloissa. Näin varmistetaan, että kansalliset hankkeet toteutuvat, ketään ei loukata, ei arvostella toisten kirjoituksia ellei sitten ole nimenomaan rikkonut juuri tätä kollegojen sanatonta sopimusta.

Helsingin Sanomat taas valitsi tasapainottavan linjansa siten, että mielenosoitusta käsitteleviin uutiskuviin valittiin väkivaltainen vastakkainasettelu poliisin kanssa. Kuvavalintojen vitsikkyys piilee siinä, että kuvat eivät olleet varsinaisesta mielenosoituksesta vaan tilanteesta, jossa poliisi ajoi kansaa kauemmaksi tapahtumapaikalta (s. 40).

Aamulehden Matti Apusen mukaan aktivistit pyörittävät mediaa aivan miten haluavat. ”Hössöttävät.” Mitäpä siihen voisi sanoa? Ehkä sen, että Aamulehti teetti Taloustutkimuksella mielipidekyselyn, jonka mukaan noin 70 prosenttia suomalaisista puolustaa poliisin toimintaa. Enemmistön, lukijoiden ja äänestäjien ääntä kannattaa kuunnella. Ihmisillä on toki oikeus mielipiteisiinsä, mutta kovin harva heistä oli paikalla. On irvokasta, että paikalla ollut Aamulehden toimittaja ja jopa läpikyyninen kriitikko Jyrki Lehtola vetosivat läsnäolijoiden todistuksiin, mutta vallitseva tulkinta totuudesta jäi mielikuvataistelun jalkoihin. Valtamedian koneisto jyrää näkemyksensä miten haluaa ja milloin haluaa. Jutuissa saa sanoa, mitä haluaa, mutta kokonaisuus, kuvavalinnat ja pääkirjoituspropaganda tulkitsevat asiat vallanpitäjien näkemyksiä myötäilevästi.

Journalistin ohjenuorana pitäisi olla vain totuudenmukaisuus.

Viime pääkirjoituksessa ruodin Säteilyturvakeskuksen ja erityisesti sen pääjohtaja Jukka Laaksosen roolia. Laaksonen lähetti lyhyen palautteen ja kiitti oikeutetusta kritiikistä (s. 56). Turvallisuusviranomainen Säteilyturvakeskus on Suomen suurin säteilyn edistäjä. Laaksonen näkee ydinvoiman suurena kansallisena ponnistuksena. Päämäärät ohittavat menettelytavat.

Tässä numerossa toimittajamme Teija Kaarakainen selvitti uraanikaivosvarausten ja -valtausten tilannetta (s. 28). Juttu rakentui kuin itsestään kauppa- ja teollisuusministeriön kaivosylitarkastaja Krister Söderholmin kommenttien varaan. Ne puhuivat suoraan virkamiehen asenteesta uraanikaivostoiminnan edistäjänä. Kansalaiset, maanomistajat ja kansalaisjärjestöt tuottavat vain pahaa mieltä kaivosylitarkastajalle, koska suhtautuvat asioihin aina niin negatiivisesti.

Lähetimme jutun tarkistettavaksi Söderholmille. Hän moitti juttua asenteelliseksi. Samassa viestissä Söderholm ilmoitti eronneensa virastaan. Kriittisen journalismin vuoksi? Ei toki. Entinen kaivosylitarkastaja siirtyy kaivosyhtiön palvelukseen.

Virkamies saa toki vaihtaa työpaikkaa miten parhaaksi näkee. Kauppa- ja teollisuusministeriön tehtävä on edistää teollisuutta. Mutta samalla on turha väittää, että kansalaisten tunne, että virkamies kuulostaa edistävän ainoastaan teollisuuden etuja, olisi perätön.

Journalismin täytyy uskaltaa totuuden etsimisessään olla myös ilonpilaaja kansallisen selkääntaputtamisen kekkereissä.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu