Taimen kuin taimen?

Pienvesien ennallistaminen ja valikoiva kalastus turvaavat taimenen luonnonkantojen säilymistä.

TAIMEN OLI AIEMMIN yksi maamme laajimmin levinneistä lohikaloista. Sitä tavattiin runsaana merellä, järvissä ja joissa aina pienimpiin pikkupuroihin asti.

Valitettavasti taimenen luonnonkantoja on Suomessa säilynyt vain luonnontilaisimmissa vesistöissä. Nykyään luontaisia taimenkantoja on joitain tuhansia. Uudellamaalla niitä on alle sata.

Valtaosa luonnonvaraisista taimenkannoista on vaarassa kadota. Heikentynyt luonnonkanta voi toisinaan hävitä jopa yksittäisen häiriötekijän, kuten kutupurojen ruoppaamisen, takia.

PERINTEISESTI ON AJATELTU, että ihmisen vaikutusta kalakantoihin voidaan tehokkaimmin korjata istuttamalla vesistöihin kalanviljelylaitoksilla kasvatettuja poikasia. Tällaiset istutukset ovat tehneet lähinnä karhunpalveluksen luonnonvaraiselle taimenelle. Istutuskalat kehittyvät laitoksissa ilman luonnonvalinnan aikaansaamaa karsintaa ja ovat perimältään rajoittuneita. Kun laitoskannat yleistyvät, taimenen luontainen selviytyminen muuttuvissa ympäristöolosuhteissa vaikeutuu.

TAIMENEN AHDINKOA LISÄÄ ojituksen aiheuttamat elinympäristöjen muutokset. Kudun kannalta olennaisten pienvesialueiden liettyminen johtaa yleensä lisääntymisen epäonnistumiseen. Ongelmaa on pyritty viime vuosina ratkaisemaan palauttamalla kutupuroja luonnontilaisiksi. Pienvesien kunnostaminen on kuitenkin ollut hyvin vaatimatonta verrattuna kalanistutukseen, ja sitä ovat toteuttaneet suurelta osin järjestökentän vapaaehtoiset.

Toisinaan taimenen luonnonkantojen vaalimiseksi on esitetty myös ”pyydä ja päästä” -kalastusta. Tämä tarkoittaa istukkaiden valikoivaa pyyntiä siten, että luonnonkantaiseksi tunnistetut, elinkelpoiset taimenet lasketaan takaisin veteen. Menetelmä toimii pienessä mittakaavassa hyvin, mutta eläinsuojelupiirit arvostelevat sitä epäeettisyydestä, koska pyydetyt kalat päästetään usein vahingoittuneina takaisin veteen. Käytäntö ei kaikkien mielestä myöskään sovi yhteen perinteisen ”saalis pataan” -kalastuskulttuurin kanssa.

KALASTUKSENHOITOKYSYMYKSISSÄ on Suomessa totuttu arvostamaan nopeita vaikutuksia. Istutuspainotteinen kalastuspolitiikka tuo nopeita tuloksia, mutta on lyhytnäköistä. Hitaammat ja vaikutuksiltaan kauaskantoisemmat kalojen elinympäristöjen kunnostukset eivät tunnu niin houkuttelevilta.

Istutuspainotteisen kalastuspolitiikan ongelma on lisäksi se, että Suomessa valtion harjoittama keskeinen kalatalouden tutkimus ja ohjaus ovat keskittyneet Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokseen, jonka ulkopuolisesta rahoituksesta nimenomaan omissa viljelylaitoksissa tuotettujen istutuspoikasten myynti muodostaa keskeisen osan.

TAIMENEN LUONNONKANTOJEN ahdinkoa kannattaa arvioida myös kalataloudellisesta näkökulmasta. Esimerkiksi kotijokeensa kudulle nousevan kookkaan emotaimenen poikastuotantoarvo voi olla jopa toista tuhatta euroa. Saaliskalana sen arvo ei ole kuin murto-osan.

Kalastuksen ja suojelun kannalta on haastavaa, että kalastettavat istukkaat ja suojeltavat luonnonkalat uivat sekaisin. Siksi valikoivalle pyynnille ei oikein ole vaihtoehtoja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että erilaisia kalastusrajoituksia on pakko säätää ja sietää.

Kalastajat rajoittaisivat mielellään pyyntiä lähinnä sellaisilla alueilla, missä he itse eivät kalasta tai rajaisivat pyyntirajoitteet pyyntivälineisiin, joita itse eivät käytä. Urheilukalastajat syyttävät verkkokalastajia, jotka ovat usein kalavedenomistajia. Verkkokalastajat puolestaan ajattelevat, että koskille keskittyvä urheilukalastus vie emokalat. Verkkokalastajat haluaisivat turvata kutunousun ja rauhoittaisivat joki- ja koskialueet kokonaan.

Eläinsuojelijoita taas ei kiinnosta mikään muu kuin vastustaa ”pyydä ja päästä” -kalastusta.

LUONNONKANTOJEN ONGELMIEN tarttumiseen tarvitaan nykyistä tarkkasilmäisempää kalatalouspolitiikkaa, missä erilaiset ja usein keskenään ristiriitaiset taloudelliset intressit yhdistetään tutkittuun tietoon kalakantojen biologisen uusiutumisen perusteista. Tämä edellyttää laajaa järjestökentän yhteistyötä ja eri tahojen irtautumista rajoittuneista näkökannoistaan ja eturyhmäajattelusta. Valtionhallintoon tarvittaisiin keinoja yhdistää maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön pyrkimyksiä. Kestävä kalatalous edellyttää, että kalastuksenhoidosta siirrytään toden teolla kalakantojen ja elinympäristöjen hoitoon.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja valokuvaaja. Hän toimi Taimeninstituutin vetäjänä vuosina 1995–2001. Lisätietoa taimenasioista www.vapaa-ajankalastaja.fi, www.rktl.fi, www.ahven.net tai www.wwf.fi. Tietoa purojen ennallistamisesta www.te-keskus.fi.

Henrik Kettunen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu